Osa 140.

Kaksi ihmistä rakastavat(?) toisiaan. Saavat lapsen. 

Äiti, isä ja lapsi = perhe.

Seuraavaksi olimme vain minä ja äiti .

...hetken päästä myös isäpuoli.

Minä olen miettinyt paljon viimeaikoina perhettäni. Minun perhettäni. Perhettä, joka on minulle kaikki kaikessa. Perhettä, jota rakastan eniten tässä maailmassa. Perhettä, jossa jokainen perheenjäsen on minulle korvaamaton. Äiti, isäpuoli ja velipuoli. Olemme niin kutsuttu uusioperhe. Minulle kuitenkin pelkkä perhe.

Minulla on Äiti, isäpuoli ja velipuoli. Minulla on myös isä, biologinen isä. Kaksi isää. 

Toinen on kasvattanut minua, rakastanut, lohduttanut, ottanut syliin, halannut, tukenut, ollut läsnä. Isäpuoleni.

Toisen olen tuntenut muutamia vuosia. Olen tutustunut häneen, etsinyt salaa yhtäläisyyksiä, yrittänyt olla avoin, tutustunut hänen perheeseen(vaimo, kaksi tytärtä), antanut mahdollisuuksia tutustua itseeni, yrittänyt olla hänelle tytär. Biologinen isäni.

Isäpuoli ja biologinen isä. Tämä asia on ollut elämässäni yksi vaikein asia ymmärtää. Yksi vaikein asia käsitellä. Tämä on rikkonut välejäni isäpuoleni kanssa sillon, kun olin teini-iässä. Suustani kuului usein itkun ja huudon sekamelskassa lause "et rakasta minua, koska en ole oma lapsesi"... helvetin sekavaa ja vaikeaa aikaa. Kuinka olisin tuossa iässä voinut ymmärtää, että isäpuoleni rakastaa minua enemmän, kun kukaan muu mies maailmassa... Että olen hänelle kuin oma tytär. Nyt ymmärrän. Minäkin rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta miestä elämässäni.

Minun on edelleen välillä vaikeaa(?) olla biologisen isäni kanssa. En osaa aina keskustella hänen kanssaan. En osaa päästää häntä lähelleni. En uskalla antaa hänelle mahdollisuutta tutustua kunnolla tyttäreensä -minuun. Välillä yritän antaa mahdollisuuden olla niin kuin isä ja tytär, mutta usein turhaudun ja luovutan. Välillä tulee tunne, että olisin kuin tunkeilija hänen elämässään. Pienikin vastoinkäyminen välillämme tuo tunteen, että ehkä hän ei tarvitse minua elämäänsä tai ehkä hänellä ei ole aikaa minulle -tyttärelleen, esikoiselleen. Haluaisin vaan oppia tuntemaan hänet kunnolla. Haluaisin viettää aikaa hänen kanssaan. Haluaisin olla melkein kun isä ja tytär. Haluaisin tuntea edes kerran sen tunteen, että hän rakastaa minua ja olen tärkeä hänelle... En kai pyydä liikaa?             ...minä...      
                                                    tarvitsen....          
                      ...myös...                 
                                                     ....biologista isääni...

Vaikeaa... Välillä niin helvetin vaikeaa...

Osa 139.

"täytyy katsoa toista ihmistä silmiin.
Lopettaa pakeneminen.
Istua hiljaa alas yksin ja yhdessä."

Tunteiden sekamelska. Ajatuksien sekavuus. Mikään ei tunnu miltään ja joskus kaikki sattuu liikaa. Suuret ja pienet asiat muuttuvat mitättömiksi ja joskus rikkovat minut sirpaleiksi. Minä hymyilen. Teen asioita joista pidän. Minähän myös nauran. Silti, silti tämä kaikki. Mitä muuta minun pitäisi tehdä? 

"lopettaa pakeneminen, istua hiljaa alas yksin... ja yhdessä" Lopettaa pakeneminen, pysähtyä, kääntyä ympäri ja kohdata avoimin silmin kaikki edessä oleva. Pelottavaa, niin helvetin pelottavaa. On helpompi kääntää selkänsä ongelmille, tunteilleen -kaikelle. Niin minäkin teen usein. Joskus liikaa ja joskus liian vähän. Joskus juoksen suoraan asioiden sekamelskaan sekoittaen tunteitani ja ajatuksiani solmuksi jota ei saa auki, joskus annan kaiken valua sormieni läpi tuntematta mitään. Paeta kaikkea vai kohdata kaikki? Minä en tiedä, en osaa, en pysty...

Osa 138.

Kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi aavistaa. Tätä on elämäni nyt;

Väsymys. Ruokapäiväkirja. Liikunta. Peilikuva. Rakkaus. Ajatuksien sekavuus. Tulevaisuuden pelko.

Mä en tiedä missä menen, mitä teen tai mitä ajattelen. Olen aivan sekaisin kaikesta tapahtuneesta ympärilläni. En osaa järjestellä, saatika käsitellä mitään ajatuksiani. Syyllisyys josta en pääse eroon kaivautuu minuun vain syvemmin. Joka ilta mentäessäni nukkumaan ja joka aamu herätessäni haluaisin edes hetkeksi pystyä katsomaan tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. Haluaisin antaa ajatukseni ja tunteeni(itseni)pois.

En muista milloin viimeeksi olisin ajatellut itseni parasta. Oikeastaan edes ajatellut itseäni. En pidä itseäni tärkeänä, joten miksi ajattelisin? Miksi miettisin omaa hyvinvointiani? Miksi miksi miksi? 

En pidä peilikuvastani. En pidä kropastani. En pidä vaa'an lukemasta. En pidä itsestäni.

Liikun paljon. Käyn kaksi, kolme tai neljä kertaa päivässä lenkillä. Juosten tai kävellen. Koiran kanssa ja ilman. Käyn kaksi kertaa viikossa treeneissä(nyrkkeily) ja haluaisin käydä heti mahdollisuden tullen enemmänkin.

Entä syöminen?...En pysty syömään normaalisti, vaikka minulla olisi nälkä. Oikeastaan ei minulla ole nälkä, on vain kroppa joka huutaa energiaa. Ruokapöydälläni lojuu ruokapäiväkirja.

Miten helvetissä tässä kävi näin?

"Mitä jos huonompaan suuntaan 
purttani mä kuljetan?
Päädynkö maailman reunaan 
ja helvettiinkö katoan?"

~ Riku torkkeli - Onko ylpeämpää luovuttaa ~

Osa 137.

Uskallus avata sydämensä lukot. Yrityksiä katsoa elämää väreillä. Rohkaistua kääntämään seuraava sivu elämässään.
Olla onnellinen ja onneton. Ahdistua peilikuvastaan.
Tätä on minun elämäni nyt, mitä sinun on?

Olen ollut kauan pois. En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta pyyhkinyt kaiken tekstin pois juuri silloin, kun joku toinen olisi sen julkaissut. En ole pystynyt ajattelemaan niin selkeästi, että olisin saanut mitään julkaisukelpoista tekstiä eteeni.


Paljon on tapahtunut; Olen muuttanut toiseen kaupunkiin. Asuin rakkaani kanssa saman katon alla. Erosin. Muutimme erilleen. Sain uuden työpaikan. Hankin koiran. Löysin ja sain vanhan rakkauteni takaisin. Nyt seurustelen.

Luovuttanut.

Rakastunut.

Pitänyt peilikuvastaan.

Vihannut peilikuvaansa.

Syönyt.

Jättänyt syömättä.

Ollut murtumispisteessä.

Masentunut.

Ollut onnellinen.

Ollut onneton.

Jaksanut herätä aamulla.

Halunnut kadota kaikelta.

Olin opetellut katsomaan elämääni uusin silmin. Yritin iloita ja nauttia pienistäkin ilon aiheista. Aluksi se tuntui auttavan jaksamaan, mutta sitten mielenkiintoni(jaksamiseni?)ei riittänyt yrittämään. Tuntui, että olisin maaliviivalla odottamassa lähtölaukausta muiden juostessa jo maaliin, koska odotin lähtölaukausta mitä ei koskaan minun korviini kuulunut. Hävisin taas.

Elämäniloni meni yhä kauemmas minusta. En iloitse enää niinkuin ennen. En tee asioita joista pidän. Toisaalta, olen lenkillä aina töistä päästyäni koko illan ja pidän siitä. Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään muuta mistä pitäisin. Ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Syömiseni heittelee hyvin paljon edestakaisin syömisen ja syömättä olemisen välillä. On ollut pieniä hetkiä jolloin rakastan ruokaa, sen tekemistä ja syömistä. Paljon on ollut niitä hetkiä, että en käy kaupassa, jätän syömättä, unohdan syödä, välttelen ruokaa, valehtelen syömisestäni. Tuntuu siltä, että minut olisi kahlittu jojoon jota minä en hallitse.

"Tuntematonta maisemaa kuljen teen matkaa toivoen

Väsyneenä jään lepäämään katveeseen tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain, jotta herätä saisin
Tuonen teiltä, sen vainioilta saisin elämäni takaisin"

~ Jippu - Tuonelan Koivut ~

Osa 136.

Tuntuu kuin hukkuisin.

Uppoaisin.

En saa henkeä.

En osaa kuvailla tunteitani. En tiedä tunnenko kipua, pahaa oloa, tuskaa, ahdistusta, surua, pettymystä itseeni, vai kaikkea tuota sekoitettuna. Tiedän vain sen, että tämä tunteiden sekamelska sekoittaa ajatukseni, rikkoo minut.

Tukahdutanko tunteeni? Antaudunko tunteilleni? Koittaisinko ymmärtää tunteitani? Miksi minun on niin vaikea elää itseni, tunteideni kanssa?

Tällä hetkellä en tiedä mitä haluan elämältäni. En halua miettiä asioita viikkoja tai kuukausia eteenpäin, en pysty siihen. Ajatuskin tulevaisuuden miettimisestä ahdistaa ja tuntuu mahdottomalta. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, mutta minulta vaaditaan vastauksia kysymyksiin joissa joudun miettimään itseäni viikkojen, kuukausien, ja ehkä jopa vuosien päähän. Kysymys "mitä haluat?" on jäänyt soimaan päähäni, koska kuulen tuon kysymyksen päivittäin. Vastaus suustani on aina sama "en tiedä". Se vastaus ei kuitenkaan tunnu riittävän. Miksi ei, miksi? Miksi et ymmärrä? Anteeksi, en jaksa miettiä itseäni tai tulevaisuuttani nyt. En yksinkertaisesti jaksa. 

Ruokahalu. Voisin kysyä, että mitä se tarkoittaa? Ei minulla ole ruokahalua. En tunne nälkää. En muista milloin olisin viimeeksi syönyt aamupalaa, lounasta, päivällistä tai iltapalaa. En pysty syömään. En pysty. Minulle ei maistu. Ei minulla ole nälkä. Miksi? Luulen tietäväni vastauksen kysymykseen, mutta en halua myöntää sitä. 

En haluaisi asioiden olevan näin, mutta kaikki asiat ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Olen mokannut kaiken suhteen. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En osaa elää itseni kanssa. Olen varma, että ainakin yhdellä ihmisellä olisi nyt helpompaa ilman minua. Mikä minussa on vikana? Olenko liian itsekäs? Miksi astuin taas yhden askeleen liikaa ja putosin? Miksi? Miksi? Miksi?