! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

maanantaina, lokakuuta 08, 2012

Osa 138.


Kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi aavistaa. Tätä on elämäni nyt;
Väsymys. Ruokapäiväkirja. Liikunta. Peilikuva. Rakkaus. Ajatuksien sekavuus. Tulevaisuuden pelko.

Mä en tiedä missä menen, mitä teen tai mitä ajattelen. Olen aivan sekaisin kaikesta tapahtuneesta ympärilläni. En osaa järjestellä, saatika käsitellä mitään ajatuksiani. Syyllisyys josta en pääse eroon kaivautuu minuun vain syvemmin. Joka ilta mentäessäni nukkumaan ja joka aamu herätessäni haluaisin edes hetkeksi pystyä katsomaan tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. Haluaisin antaa ajatukseni ja tunteeni(itseni)pois.

En muista milloin viimeeksi olisin ajatellut itseni parasta. Oikeastaan edes ajatellut itseäni. En pidä itseäni tärkeänä, joten miksi ajattelisin? Miksi miettisin omaa hyvinvointiani? Miksi miksi miksi? 

En pidä peilikuvastani. En pidä kropastani. En pidä vaa'an lukemasta. En pidä itsestäni.
Liikun paljon. Käyn kaksi, kolme tai neljä kertaa päivässä lenkillä. Juosten tai kävellen. Koiran kanssa ja ilman. Käyn kaksi kertaa viikossa treeneissä(nyrkkeily) ja haluaisin käydä heti mahdollisuden tullen enemmänkin.
Entä syöminen?...En pysty syömään normaalisti, vaikka minulla olisi nälkä. Oikeastaan ei minulla ole nälkä, on vain kroppa joka huutaa energiaa. Ruokapöydälläni lojuu ruokapäiväkirja.

Miten helvetissä tässä kävi näin?


"Mitä jos huonompaan suuntaan 
purttani mä kuljetan?
Päädynkö maailman reunaan 
ja helvettiinkö katoan?"

torstaina, heinäkuuta 26, 2012

Osa 137.

Uskallus avata sydämensä lukot. Yrityksiä katsoa elämää väreillä. Rohkaistua kääntämään seuraava sivu elämässään.
Olla onnellinen ja onneton. Ahdistua peilikuvastaan.
Tätä on minun elämäni nyt, mitä sinun on?


Olen ollut kauan pois. En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta pyyhkinyt kaiken tekstin pois juuri silloin, kun joku toinen olisi sen julkaissut. En ole pystynyt ajattelemaan niin selkeästi, että olisin saanut mitään julkaisukelpoista tekstiä eteeni.


Paljon on tapahtunut; Olen muuttanut toiseen kaupunkiin. Asuin rakkaani kanssa saman katon alla. Erosin. Muutimme erilleen. Sain uuden työpaikan. Hankin koiran. Löysin ja sain vanhan rakkauteni takaisin. Nyt seurustelen.
Luovuttanut.
Rakastunut.
Pitänyt peilikuvastaan.
Vihannut peilikuvaansa.
Syönyt.
Jättänyt syömättä.
Ollut murtumispisteessä.
Masentunut.
Ollut onnellinen.
Ollut onneton.
Jaksanut herätä aamulla.
Halunnut kadota kaikelta.

Olin opetellut katsomaan elämääni uusin silmin. Yritin iloita ja nauttia pienistäkin ilon aiheista. Aluksi se tuntui auttavan jaksamaan, mutta sitten mielenkiintoni(jaksamiseni?)ei riittänyt yrittämään. Tuntui, että olisin maaliviivalla odottamassa lähtölaukausta muiden juostessa jo maaliin, koska odotin lähtölaukausta mitä ei koskaan minun korviini kuulunut. Hävisin taas.
Elämäniloni meni yhä kauemmas minusta. En iloitse enää niinkuin ennen. En tee asioita joista pidän. Toisaalta, olen lenkillä aina töistä päästyäni koko illan ja pidän siitä. Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään muuta mistä pitäisin. Ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Syömiseni heittelee hyvin paljon edestakaisin syömisen ja syömättä olemisen välillä. On ollut pieniä hetkiä jolloin rakastan ruokaa, sen tekemistä ja syömistä. Paljon on ollut niitä hetkiä, että en käy kaupassa, jätän syömättä, unohdan syödä, välttelen ruokaa, valehtelen syömisestäni. Tuntuu siltä, että minut olisi kahlittu jojoon jota minä en hallitse.


"Tuntematonta maisemaa kuljen teen matkaa toivoen
Väsyneenä jään lepäämään katveeseen tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain, jotta herätä saisin
Tuonen teiltä, sen vainioilta saisin elämäni takaisin"