Osa 124.

Miksi minä en voisi kuihtua pois? Miksi en voi vähitellen lähestyä maata ja lopulta jäädä sinne? Kyllähän kukatkin kuihtuvat.

En ole voinut hyvin enää pitkään aikaan. Osaan myöntää tuon itselleni, mutta en muille. En osaa kertoa miksi asiat ovat tipahtaneet raiteiltaan, mutta tiedän asiat, että aamuisin on vaikea nousta ja yöllä en osaa nukkua. Kaikki tuntuu vaikealta ja asiat jäävät kesken.

Kirjoitin viimeeksi jouluna, jolloin toivoin vain, että kaikilla olisi hyvä olla. Tuo pieni toive toteutui ja oli ihanaa olla kotona ilman riitoja ja sitä ainaista kireyden tunnetta. Sain siis sen mitä toivoin. Joulun jälkeen oloni alkoi huonontua ja tuntui kun harteillani olisi ollut monta tiiliskiveä jotka vetivät minua maahan. Huomasin olevani hiljaisempi, en tarkoituksella, mutta en vaan enää ollut se sama tyttö jolta lähti mitä ihmeellisempää juttua. Aloin myös välttelemään läheisteni näkemistä, koska pelkäsin heidän huomaavan oloni ja sen, että olen itseni kanssa huimasti miinuksen puolella. Ruokahaluni katosi aivan kokonaan ja välillä huomasin olevani vessassa antamassa ylen. En tiedä miksi näin, mutta asiat eivät ole kunnossa.

Viime yönä halusin luovuttaa. Tahto herätä aamulla oli kateissa ja halusin vain lähteä. Sain päähäni lähteä ulos kävelemään ajatuksena rauhoittaa itseäni, mutta asiat eivät menneet niin. Kävelin kunnes olin aivan väsynyt ja kylmissäni. En tuntenut enää sormiani kylmyyden takia ja käteeni koski sietämättömästi. Nostin hihaani ja huomasin, että käteni vuosi pahemmin kuin luulin -se ei ollutkaan vain pintanaarmu. Hidastin tahtia ja lähdin kävelemään takaisin. Tajuan nyt, että eilen istuin aivan lähellä reunaa, mutta kuitenki nyt kirjoitan taas tänne ja toivon selviäväni tästä päivästä, vaikka voimani ovatkin kateissa.

'And tonight I'm letting go
About to give in '

~ Saybia - I surrender ~

Osa 120.

Roikun oksan varassa kalliolla miettien, että päästän siitä irti. Voimani heikkenevät koko ajan, mutta silti pidän kiini. Kuitenkin haluaisin vain tippua.

Hymyilen, kaikki on hyvin. Valhe. Mikään ei tunnu siltä, että voisin hyvin. Että jokin olisi hyvin. Haluaisin niin kovin täältä pois. Haluaisin olla hetken, edes hetken ilman tätä kaikkea. Toistan itseäni ja sanon taas kerran, että en tiedä kuinka kauan jaksan herätä uuteen aamuun.
Olen vain enemmän ja enemmän sekaisin elämäni kanssa. Kaikki tuntuu vain kaatuva päälle aivan samalla hetkellä. En jaksa kantaa hartioillani mitään ylimääräistä. En jaksa kuulla yhtään huutoa ja raivoa minun korvilleni. En jaksaisi kuunnella edes ystävieni murheita. En vaan jaksa.

Lupasin itselleni, että en rakastu, mutta niin pääsi kuitenkin käymään aivan huomaamatta. Niinä hetkinä kun hän on kanssani tuntuu siltä, että joku oikeasti välittää ja tahtoo minut viereensä. Tämä ihminen saa minut taas rakastamaan itseäni hiukan enemmän, ja jaksamaan elämässäni taas yhden päivän eteenpäin. Hänen kanssaan jaksan hymyillä, nauraa ja olla oma itseni. Haluaisin olla hänen tyttönsä, mutta pelkään sauttavani häntä, koska olen itse niin hajalla ja epävarma elämäni kanssa. Liikun itseni kanssa niin heikoilla jäillä, että en voi antaa, enkä tahdo kenenkään katsovan vierestä kuinka vihaan elämääni ja itseäni.

Rakastan, mutta joku minussa vastustaa kuitenkin tätä tunnetta sisälläni, koska tiedän vain satuttavani. Minun ei pitäisi antaa kenenkään rakastaa itseäni, en ole ansainnut sitä. En pysty antamaan tällä hetkellä kenellekään sitä, mitä kaikki eniten kaipaavat -rakkautta ja läheisyyttä.

Osa 116.

Kävelen sateessa miettien asioitani. Sade kastelee hiukseni ja kyyneleeni sekoittuvat sadepisaroihin. Ajatukseni valuvat sadepisaroiden mukana poskiltani maahan. Tunnen oloni tyhjäksi.

Haluaisin tuntea jotain. Tunnen kyllä, mutta haluaisin tuntea jotain muutakin kuin ainaista kipua sisälläni ja ahdistusta päässäni. Nuo tunteet tappavat minua hitaasti, mutta sitäkin varmemmin ja kivuliaammin. Se tunne, kun maailmastani katoaa valo ja silmäni sumenevat kyyneileistä ovat minun elämässäni kuin aamuja jotka ovat vain pakko kohdata. Haluaisin muuttua, haluasin tuntea taas niinkuin ennen, mutta en pysty siihen.

En jaksa. En toddella jaksa. Olen vaan niin rikki ja hajalla itseni kanssa. Joskus toivoisin vain pääseväni täältä pois, koska tiedän, että silloin minua ei satuttaisi enään mikään. Eivät teot, eivätkä sanat, silloin minua ei satuttaisi enään mikään, vaan saisin vain olla. Tiedän että minulla on ihmisiä ketkä välittävät (tai niin ainakin sanovat), mutta silti tuntuisi vain paremmalta hyvästellä kaikki. Miksi jäisin? Tuo kysymys on pyörinyt päässäni ehkä liikaakin. Jos mietin kuukausia taakseppäin niin silloin minulla oli hyvä syy jäädä tänne. Syy oli ihminen ketä rakastin. Mutta nyt kaikki on toisin. En keksi tarpeeksi pätevää syytä jäädä tänne, mutta siltikin vielä istun tässä koneen ääressä ja kirjoitan tätä tekstiä.

Entä jos joskus en heräisikään aamulla? Tulisinko katumaan sitä? Kysymyksiä toistensa perään, mutta mistä löydän vastaukset?

' Runneltua itsetuntoo
ei ole helppo kantaa
mut pako pilvilinnoihin
uutta toivoo antaa '

~ Klamydia - haaveet elättää ~

Osa 102.

Mietin elämää ja totean sen turhaksi. Haluaisin kirjoittaa paperille good bye, mutta minusta ei ole siihenkään.

Huomaan itseni taas istuvan ulkona ja katsovan tyhjään. Mietin istuessani elämääni ja koitan saada niitä hyviä asioita mieleeni, mutta ne jäävät hyvin vähäksi. Kaikki painaa taas päälle; perhe, ystävien ongelmat ja myös oma elämäni. En olisi uskonut näkeväni itseäni taas tälläisenä tyttönä, jolla ei ole voimia enään hymyillä, mutta nyt kuitenkin viime viikkojen aikana olen alkanut taas vajota alemmas.

En tiedä miten saisin kirjoitettua oloni ylös. En tiedä miten kuvailisin tätä kaikkea mitä pyörittelen pääni sisällä. Olen aivan hukassa itseltäni, ja tuntuu, että alan kadota myös muilta. Olen huomannut, että ystävieni kanssa ollessani he varovat sanojansa ja ovat muutenkin varuillaan. En nykyään enään jaksaisi nähdä ihmisiä. En jaksa nauraa heidän vitseilleen. Tuntuu vain, että olisi parempi olla yksin, koska silloin minun ei tarvitse näyttää muuta mitä oikeasti olen. Minun ei yksin ollessani tarvitse hymyillä, nauraa, eikä mitään mitä en halua tehdä. Yksin ollessani uskallan näyttää tunteeni, koska silloin tiedän, että kukaan ei näe jos itken.

Minua suostuteltiin malliksi. Kaverit olivat ottaneet kuviani ja vieneet toimistoon. Yllätykseni he ottaisivat minut sinne töihin. Ensin olin vihainen ystävilleni, että olivat tehneet tuollaista, mutta sitten sulatin asian ja tajusin että ei se kuullostanutkaan niin pahalta, ja itsekin kiinnostuin. Kun soitin tuonne paikkaan ja kun puheeksi tuli painoni, satuin kysymään, että olisiko painosta tarvetta pudottaa, niin sain vastaukseksi, että "eise tee pahaa jos pari kiloa laihduttaa". Tuo tuntui pahalta ja otin taas yhden kolauksen lisää itsetuntooni. Varmasti tuo nainen osasi katsoa, että olen jo nyt alipainon puolella, mutta en silti kelvannut heille tälläisenä (eli en ihmettele etten kelpaa itsellenikään). Sain taas siis yhden hyvän syyn pudottaa painoani, mutta vain enemmän kuin oli tarkoitus.

Minun tekisi mieli vain sanoa hyvästi taas kaikelle. Luultavasti muiden elämäkin helpottuisi, koska olen kuitenkin vain kaikille loppujenlopuksi taakkana. Kuka jaksaa katsoa ihmistä jolla ei ole elämäniloa jäljellä yhtään? Kuinka kukaan voisi koskaan rakastaa tälläistä ihmistä, joka ei jaksa hymyillä ja joka satuttaa itseään, koska ei vain jaksa enää elää? Ja kun mietin tarkemminen, niin kuinka voisin koskaan kenenkään antaa rakastaa itseäni, koska pelkään niin kovin, että satutan häntä, koska itse olen näin loppu.

Kuuntelen musiikkia kyynelten valuen hitaasti poskellani ja tippuvan sitten paidalleni. Haluaisin mennä huoneeseeni, mutta siellä olisin taas aivan yksin. Pelkään, että jos en kohta enään hallitse itseäni, että vielä joskus astun viimeisen kerran huoneeseeni ja näen viimeisen kerran punaisen viillon kädessäni. Tunnen sisälläni viiltävän pahan olon ja ahdistuksen ja huomaan itseni antautuvan taas niille.

' Noose around a choking heart
Eternity torn apart
Slow toll now the funeral bells

”I need to die to feel alive" '

~ Nightwish - Bye bye beautiful ~

Osa 89.

Avaan ikkunan. Istun huoneessani. Tärisen -minulla on kylmä. Ajaudun ajatuksissani kauas pois tästä maailmasta. Elän taas pienen hetken haavemaailmassani. Havahdun kuullessani ystäväni tulevan yläkertaan. Olen taas tässä maailmassa. Suljen ikkunan.

Ystäväni tuli eilen yllätyskäynnille. Nähdessäni hänet menin halaamaan. Tunsin huulillani pienen hymyn. Hän sai minut nauramaan jo ensimmäisillään sanoillaan. Mennessämme ulos hän kysyi minulta, että mitä olen tehnyt nyt menneellä viikolla. Sanoin hänelle, että olen ollut oikeastaan vain kotona, enkä ole halunnut nähdä ketään. Huomasin hänen kysyvän katseensa ja sitten hän kysyikin katsoen suoraan minuun, että olenko kunnossa. Hiljaisuus. Olin aivan hiljaa, koska en tiennyt mitä vastata. Sain lopulta suustani vain sanat, että en. Poltimme tupakat loppuun hiljaisuudessa, ja lähdimme sisälle puhumatta sen enempää asiasta.

Silmäni ovat vetiset. Käteni tärisevät. Tunnen vatsassani pienen vihlaisevan kivun -en tiedä mitä se on. Haluan kauas pois. Haluan luovuttaa -sanoa hyvästi. Tuntuu kuin kaikki olisi turhaa. Elän, mutta miksi? En halua elää. Jokainen päivä tuntuu aina vain vaikeammalta. illalla nukkumaan käydessäni mieleeni tulee ajatus, että entä jos en aamulla enään heräisikään. Koitan hymyillä, mutta en löydä siihen syytä. Onko tähän kaikkeen jokin tarkoitus?

' Pieneen tilaan tänään mahtuvat
Mun parhaat, kalliit unelmat
Kun voimat joskus loppuvat
Ne mua vielä hetken kantavat

Joskus on vain pakko paeta
Kaikki ovet muilta sulkea
Joskus täytyy kauas kulkea
Että voisi palata '

~ 1N - pieneen tilaan ~

Osa 69.

Voimat lopussa. Olisi ehkä parempi sulkea silmät -luovuttaa. Helpompaa olisi taas vaan jättää tää kaikki. Paha olo kaivaa mua taas syvältä sisältä, se riipii mun sisintä, ottaen taas musta vallan. Se vie taas mun hymyn pois, ja jättää jäljelle vaan arvet mun sisimpään. Haluaisin vaan huutaa ja itkeä. Olla hetken taas vain itseni, ja ajatuksieni kanssa. Haluaisin soittaa kullalleni ja pyytää anteeksi, jättää tän kaiken taakseni. En mä kuitenkaan voi. Tai voisin kyllä -en tiedä. Ajatukset aivan sekaisin. Päässä pyörii vaan lähteminen ja tämä olo mun sisällä. Onko mulla voimia päästä tämän olon yli. Jaksanko huomiseen päivään?

' Jos mä tänä yönä kuolisin,
kuka mua jäisi tänne kaipaa.
Kuka siitä pienestä takkutukkaisesta
tytöstä välittää?

Tänä yönä viimeiset kyyneleet vuodatetaan,
tänä yönä välittäminen punnitaan.

Kukaan ei kuule huutoani,
jonka huudan yksin pimeässä,
peläten aamua,
joka ei tuskaa vie pois.
Yksin kannan tuskan sisälläni,
yksin peläten aamua.

Kuka mut tästä kaikesta pelastaa,
kuka auttavan käden ojentaa? '

Tuntuu, että mä en tosiaan jaksa tämän yön yli. Mun voimat on vaan niin loppu.

Osa 66.

Paska olo taas kaikin puolin. Ahdistaa ja mun vaan tekis mieli huutaa ja itkeä tää kaikki olo pois. Mä vaan olen jotenkin aivan hajalla sisältä. Hymyilen ulkoisesti, mutta sisältä mä murenen päivä päivältä enemmän. Päivä päivältä mulla on vaan paskempi olla.

Tuo teksti oli eiliseltä yöltä. Teksti jäi lyhyeen, koska kyyneleet valtasivat mun silmät, ja lähdin omaan huoneeseeni.

Eilen yöllä mä olin taas niin valmis lähtemään. Lähteminen tuntui taas vaan parhaimmalta ratkaisulta. Laitoin kullallenikin viestiä ja kerroin taas kerran hänelle, että mä en enään jaksa ja, että rakastan häntä. Laittelimme viestiä jonkun aikaa. Olin valmis vaan lähtemään pois tästä maailmasta, jättämään tän kaiken taakse. Meinasin lähteä tutulleni, mutta pojat pyysivät mua sitten mukaansa nesteelle (mikä oli toisaalta hyvä, koska mä en tiedä mitä olisin tehnyt muuten itseni kanssa). Kultani tuli käymäään nesteellä. Nähtyäni hänen tulevan pihalle menin suoraan halaamaan häntä. Kävelimme nesteen taakse ja halasimme taas. En olisi halunnut päästää hänestä irti. Kultani sanoi halatessamme, että hän ei ole koskaan pelännyt niin paljoa kun äsken, ei edes silloin kuin hänen pappansa kuoli. Kyyneleet nousivat mun silmiin, mutta en kuitenkaan käynyt itkemään, sain pidettyä kaiken taas kerran sisälläni.

Mä en vain mahda tälle tunteelle enään mitään, että mun olisi parempi lähteä pois täältä. Mä en olisi kullalleni taakaksi. Musta vaan tuntuu että mä olen hänelle yksi lisä hänen omaan pahaan oloonsa. Mä ja mun ongelmat on kaikille aivan liika. Oikeastaan mun ongelmat on mullekin jo aivan liikaa. En jaksa enään näitä ajatuksia päässä, en jaksa elämääkään.
Helponta ois päästää köydestä irti ja luovuttaa.

Musta tuntuu että mä en koskaan tule kelpaamaan itselleni tälläisenä. Mun paino stressaa mua taas vaan niin paljon. Tuntuu että mä vaan paisun koko ajan. Mun paino ei liiku minnekään suuntaan, oikeastaan vaan heittelee ylöspäin koko ajan ja pomppaa sitten takaisin siihen mihin on jumiutunut. Mua ahistaa tää mun kroppa päivä päivältä enemmän. Mä en vaan siedä itseäni.
Meinasin tänään saada hermoromahduksen; laitoin yhtiä vanhoha farkkuja päälleni. Farkut menivät vielä viime viikolla hyvin päälleni. Laittaessani niitä päälleni ja huomatessani että ne eivät mene kiinni kävin huutamaan että 'en oo voinu lihoa 10 kiloa viikossa, vaikka lihonu oonki ja tälläinen pulla olenkin nykyään!....'. Vähän aikaa siinä raivotessani huomasin että äiti oli laittanu housuihini hakaneulan jostain ihmeen syystä ja siks ne ei menneet mun päälle. Mä meinasin tosiaan seota. Mä olisin oikeasti saanut jonkun hermoromahduksen jos ne housut olisivat olleet mulle pienet. Huoh, onneksi kuitenkin niihin housuihin mahduin.

Osa 63.

'Pelkäätkö kuolemaa?', vastaukseni oli kieltävä. Puhuimme siis ystäväni kanssa henkeviä. Puhuimme elämästämme, vertailimme elämäämme ja lopulta päädyimme puhumaan kuolemasta. Monia pelottaa kuolema. Ei minua. En ole oikeastaan koskaan pelännyt kuolemaa. Miksi pitäisi pelätä? Se on meillä kaikilla kuitenkin edessä. En siis pelkää kuolemaa. Enemmänkin se tuntuisi helpotukselta. Joku ehkä ajattelee, että olen aivan sekaisin, tai että menisin hoitoon -minun puolesta ajatelkoot, en välitä. Mutta kuitenkin näin mä ajattelen. Kuolema voisi olla helpotus mun oloon, mutta ei taas toisaalta. En oikein tiedä mitä kuolemasta edes ajattelen.

Tällä hetkellä mulla on taas aivan tajuton ahdistus. En tiedä pystynkö lähtemään ystäväni kanssa edes minnekään, vaikka lupauduin jo. Kyllä mun on pakko. Toisaalta ehkä oloni helpottuisi jos näkisin hänet. Mä en tiedä. Mua ahdistaa, itkettää, halu pois on taas kova, kovempi kuin pitkään aikaan. Huoh, mä olen aivan sekaisin taas. Ajatuksetlentelevät tuolla jossakin, en saa mitään fiksua tännekään kirjoitettua. Tähänkin lyhyeen tekstiin meni puolituntia. Mä lopetan tämän postaamisen nyt tähän, musta ei ole tähänkään tällä hetkellä. Kuittaan ja pyydän anteeksi sekavaa tekstiä.
Mitä mä teen itseni kanssa? miten mä jaksan enään itseäni pidempään?

'silmät auki märkä tie
dessä vain pimeää
kiidän kuinka lujaa lie
en enää mitään nää
silmät kiinni huudan
vastauksetta jään
musiikin huumaan
olen rikki elämään
Isä oletko valmiina? olen matkalla

jos tänään kuolen Isä oletko valmiina?
jos jätän taakse kaiken olenko vihdoinkin kotona?
onko sylisi avoinna tervetuloa tuhlaajapoika?
oletko valmiina? '

~ Kls - Rikki ~

Osa 59

Antakaa mun olla ja lysähtää vain lattialle. Antakaa mun vain jäädä siihen. Nuo sanat pyörivät päässäni jatkuvasti aina kun olen yksin, joskus silloinkin kun olen ystävieni kanssa. Tuntuu vaan, että mä olen päivä päivältä taas eenemmän hajalla, enemmän rikki. Tuntuu että mun voimat hupenevat joka päivä vaan enemmän. Elämä valuu sormien välistä huomaamattani. Tuuli kuiskailee korvaani päivittäin luovuta. Kultani on ainut asia joka mut täällä maanpäällä pitää. Välillä tuntuu, että ei hänkään ole syy jatkaa elämää, että mulla ei ole täällä mitään. Tähän asti hän on kuitenkin ollut syy jatkaa elämää, koska tässä mä vielä olen ja postaan taas tänne.

Olin perjantaina taas kultani luona, ja vähän kaikkialla. Kultani oli tarkoitus mennä exänsä tupareihin jonne minä en ollut tervetullut, mutta loppujen lopuksi hän tuli myös samaan paikkaan kuin minä, ei kai pystynyt olemaan tuolla tupareissa. Mulla oli koko ajan jotenkin huono olla ja välillä myös vitutus oli korkealla (en edes ymmärrä miksi minua vitutti). Ilta meni oikeastaan kullan sylissä ollessa ja kahvia juodessa. Jossain vaiheessa mulle iski aivan armoton maha kipu. Kipu oli sietämättömän kova. Välillä tuntui kuin multa olisi mennyt taju, sattui niin paljon. Se meni kuitenkin lopulta ohi hetken päästä. Tänään taas kotiin tullessani sama mahakipu yllätti mut kun olin ulkona tupakalla. En tiedä mitä tämä on, mutta kipu aivan sietämätön. Lääkäriin en vielä ole ajatellut soittaa, mutta jos tämä tästä pahenee niin kai mun on lopulta aivan pakko soittaa ja mennä lääkäriin. Toivon vain kovasti, että tämä on jotain ohi menevää mahakipua.

Huoh, mä olen nyt koittanut saada korjattua syömistäni siihen mitä se oli joskus. Ei, en nyt takoita sitä, että söisin lämpimän aterian joka päivä. Tai että en katsoisi kaloreita ym. Koitan vain saada kontrolliani takaisin. Haluan saada nämä kilot niin kovasti pois, mitä mulle kertyi nyt tällä viikolla. Mä olen vaan niin ahdistunut niistä parista hassusta kilosta joita mä kannan taas kropassani.
Joku ehkä ajattelee ja pyörittää päässänsä sanoja sairasta ja säälittävää, mutta luulempa, että se joka tätä tunnetta ei ole kokenut, ei voi myöskään ymmärtää mitä mä pyörittelen päässäni, kuinka ahdistunut ja paska olo mulla tosiaan on näiden lisäkilojen takia. Tälle ololle ei vain mahda mitään. Mun on vaan pakko elää näiden asioiden kanssa, en mä osaa luopuakkaan tästä. en edes tiedä haluanko.

' Jos joku kertoisi mitä mä tääl vielä teen,ottais kädestä, taluttais huomiseen. '