! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

tiistaina, maaliskuuta 31, 2009

Osa 71

Nousen taas sängystä. Jään istumaan sängyn laidalle. Katseeni harhailee ulos -sataa räntää. Istun vieläkin sängyn laidalla. Painan pääni taas polviini. Kyynel vierähtää poskelleni. Nousen peilin eteen. Kuivaan kyyneleet. Poistun huoneestani iloinen ilme naamallani -kaikki on taas hyvin. Aloitan taas päiväni samalla tavalla kuin aina ennenkin.

Tämän päivän olen taas kulkenut kuin sumussa. Aika on madellut hitaasti. En ole saanut mitään aikaan. Työharjottelussa tänään olen yrittänyt näyttää kiinnostavalta ja yrittänyt tehdä jotain -kuitenkaan mistään ei ole tullut mitään. Tänään mikään ei ole tuntunut miltään. Mikään ei ole ollut hauskaa. Olen vain mennyt eteenpäin katsoen kellon hitaita viisareita toivoen koko ajan, että
pääsisimpä pian nukkumaan, tai omaan rauhaan.

En tiedä edes mitä kirjoittaisin. Pää täynnä asioita, mutta tuntuu nyt aivan turhalta kirjoittaa niitä tänne. Ja musta tuntuu, että vaikka kirjoittaisinkin, niin en saisi niitä asioita päästäni taaskaan tänne. En vaan enään osaa kirjoittaa, tai ainakin minusta siltä tuntuu. En tiedä, enkä jaksa edes välittää. Mä kuittaan tämän postauksen seuraavaan biisin sanoihin, jotka on suomennettuna tässä :"
Kohtaa vain syvimmät pelkosi, älä hukuta itseäsi omiin kyyneliisi, sillä se on loput elämästäsi..."

' When hope is lost
when it all comes down
when hope is lost
love turns to hatred
save me
when there is no escape
when my back's against the wall
when there's no escape
love turns to hatred
save me
won't you save me please
silent rain
the silent rain will set us free and wash away the pain
the silent rain
when I've seen too much
when I feel all bruised and blue
when I've seen too much
love turns to hatred '

~ Suburban Tribe - Silent rain ~

sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2009

Osa 70.

Taas on aikaa kun viimeeksi olen kirjoittanut. Kaikkea on tapahtunut, ja mun fiilikset muuttunut tiuhaa tahtia päivittäin. Mä en tullut kirjoittamaan tälläkertaan mun olosta tai elämästäni yleensäkään mitään, vaan haluan sanoa muutaman sanan luottamuksesta, joka on mulle erittäin tärkeää ihmissuhteissa ja muutenkin.

Luulempa että kaikille luottamus merkitsee eri asiaa. Jotkut sallivat pienet valkoiset valheet, jotkut taas eivät. Jotkut hyväksyvät luottamuksen pettämisen, ja jotkut taas eivät siedä sitä. Joidenkin luottamus syntyy helposti, joidenkin taas hyvin vaikeasti. Jotkut antavat luottamuksen pettämisen helposti anteeksi, ja jotkut eivät pysty enään luottamaan sen jälkeen, kun on kerran luottamuksen pettänyt.

Mulle luottamus on tärkein asia ihmissuhteissa. Mun luottamuksen saaminen on pitkä prosessi. Mä en luota ihmisiin helposti, koska niin monesti luottamus mua kohtaan on petetty. Kun saa mun luottamuksen, niin siitä on pidettävä kiinni kaksinkäsin, koska jos mun luottamus ihmiseen menee, niin sitä ei saa takaisin, ja jos saa niin hyvin vaikeasti.

Luottamus mulle merkitsee muummuassa :
  • sitä, että mulle ei valehdella.
  • Sitä, että pystyn kertomaan ihmiselle mitä vain tietäen, että hän ei puhu niistä eteenpäin, vaan pitää kaiken omana tietonaan.
  • Sitä, että mä kelpaan tälläisenä kun olen, eikä mun tarvitse muuttua kenenkään takia erilaiseksi, tai että mua arvostellaan koko ajan.
Mä voisin jatkaa tuota listaa vaikka kuinka pitkälle, mutta tuossa nyt muutamia asioita mitä luottamus mulle merkitsee.

Mun mielestä ystävyyssuhdetta ei voi edes rakentaa, ellei luottamusta ole yhtään. Ilman luottamusta ystävyys olisi vain pinnallista, oikeastaan mulle se on melkein sama asia kuin puhuisi seinälle, ja kutsuisi sitä ystäväkseen. Sama on myös parisuhteessa. Ei toista voi rakastaa aidosti, jos ei ole luottamusta. Luottamus on melkein siellä korkeimmalla tasolla missä suhteessa tahansa mitä tarvitaan alusta saakka eniten.

Luottamus on tärkein asia minulle, älä siis riko minun luottamustani sinuun.

' Time and again
She repeats let's be friends
I smile and say yes
Another truth bends,
I must confess

I try to let go, but I know
We'll never end 'til we're dust
We lied to each other again
But I wish I could trust '

~ Megadeth - Trust ~

tiistaina, maaliskuuta 24, 2009

Osa 69.


Voimat lopussa. Olisi ehkä parempi sulkea silmät -luovuttaa. Helpompaa olisi taas vaan jättää tää kaikki. Paha olo kaivaa mua taas syvältä sisältä, se riipii mun sisintä, ottaen taas musta vallan. Se vie taas mun hymyn pois, ja jättää jäljelle vaan arvet mun sisimpään. Haluaisin vaan huutaa ja itkeä. Olla hetken taas vain itseni, ja ajatuksieni kanssa. Haluaisin soittaa kullalleni ja pyytää anteeksi, jättää tän kaiken taakseni. En mä kuitenkaan voi. Tai voisin kyllä -en tiedä. Ajatukset aivan sekaisin. Päässä pyörii vaan lähteminen ja tämä olo mun sisällä. Onko mulla voimia päästä tämän olon yli. Jaksanko huomiseen päivään?

' Jos mä tänä yönä kuolisin,
kuka mua jäisi tänne kaipaa.
Kuka siitä pienestä takkutukkaisesta
tytöstä välittää?

Tänä yönä viimeiset kyyneleet vuodatetaan,
tänä yönä välittäminen punnitaan.

Kukaan ei kuule huutoani,
jonka huudan yksin pimeässä,
peläten aamua,
joka ei tuskaa vie pois.
Yksin kannan tuskan sisälläni,
yksin peläten aamua.

Kuka mut tästä kaikesta pelastaa,
kuka auttavan käden ojentaa? '

Tuntuu, että mä en tosiaan jaksa tämän yön yli. Mun voimat on vaan niin loppu.

Osa 68.


Koulua, stressiä ja pahaa oloa, siinä tiivistettynä mun fiilikset tällä hetkellä siitä kun viimeeksi olen tänne kirjoittanut.

Tosiaan mulle alkaa taas tulla stressiä kaikesta pienimmästäkin tehtävästä ja asiasta. Stressin takia tuntuu, että musta lähtee kohta ne viimeisetkin voimat pois mitä mussa vielä on. Mulla ei oikein ole voimia tehdä tehtäviä, ei ole voimia nousta aamulla ylös. Olen kuitenkin jaksanut joka aamu nousta ja mennä kouluun, vaikka vaikeaa se on kyllä ollutkin. Joka päivä herätessä tuntuu, että aivan turhaan mä nousen ja herään, koska kuitenkin edessäpäin odottaa taas samanlainen olo
, samanlainen päivä kuin aina ennenkin.

En osaa oikein kirjoittaa mun olosta mitään. En saa kirjoitettua näitä asioita päästä pois. Mulle on tullut taas hyvin vaikeaksi sanoa miltä musta tuntuu ja mikä olo mulla on. Toisaalta se on ollut mulle jo pidempään ja melkein aina vaikeaa, mutta nyt se tuntuu taas vaikeammalta. Kirjoittaminen tähänkin tuntuu jo ylitsepääsemättömältä, sen takia mä en nyt ole taas vähään aikaan kirjoittanutkaan -en ole vaan osannut.

Sen verran osaan kertoa ja kirjoittaa olostani, että se ei ole hyvä, ja että mulla on vaan tajuton ahdistus sisälläni. Siinä oikeastaan kaikki mitä osaan sanoa. Ajatukset vaan valtaavat mun pääni, ja siinä sivussa ahdistus kumpuaa mun sisälleni taas enemmän. Mä en toisaalta edes tiedä mistä tämä olo johtuu. Miksi mua ahdistaa päivittäin? Tuo kysymys vaan pyörii mun päässä päivittäin. Miksi mä en saa selville itsestäni sitä, että miksi mulla on tälläinen olo. Tuntuu välillä et
tä moni muu osaa lukea mua paremmin, kun mä itseäni. Tuntuu ihan kuin olisin itselleni joku vieras ihminen, jota en tunne, tai josta en tiedä mitään. Mun pitäisi opetella tulkitsemaan ajatuksiani vähän paremmin, ehkä sitten selviäisin itsenikin kanssa päivittäin edes jotenkin.

' We all once in a while
wonder where our lives
taking us and where we're going
I've reached a certain point
Realized I don't
know what the hell I am doing '
~ Dream Evil - Tired ~

keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009

Osa 67.


Kuinka helppoa on sanoa että on paha olla? Se ei ole helppoa. Se on yllättävän vaikeaa jokaiselle. On vaikea sanoa ja hyväksyä asia että itsellään ei ole kaikki hyvin, ja että elämässä on jotain pielessä. Mulla kesti aivan liiankin kauan hyväksyä se, että mulla ei ole kaikki kohdallaan, että mun elämä on me alkanut mennä vain ala mäkeen viime viikkoina, ehkä jopa kuukausina. Mä en vaan voinut hyväksyä sitä, että olen muuttunut siitä iloisesta ihmisestä masentuneempaan päin. En voinut hyväksyä itseäni pitkään aikaan kun tajusin että mulla tosiaan on paha olla. Tää asia oli mulle vaikea hyväksyttävä, mutta lopulta sekin on pakko hyväksyä. Jossain vaiheessa se olisi kuitenkin tullut eteen.

Kuinka helppo
a on tunnustaa ystävälleen, tai edes itsellensä, että tarvitsee apua? Mulle tämä asia oli myös hyvin pitkään yksi korkeimmista rimoista mun elämässä tähän asti. Mä ryömin pitkään siellä ojan pohjalla yksin. Kieltäydyin ihmisten tarjoamasta auttavasta kädestä. Valehtelin pitkään kaikille, että kyllä mä pärjään. Sanat kaikki on hyvin ja en tarvitse apua tulivat hyvin usein mun suusta. Jossain vaiheessa ymmärsin kuitenkin, että mä en enään pärjää yksin asioideni kanssa. Mun oli pakko hyväksyä ystävieni tuki ja ottaa vastaan se auttava käsi. En enään vaan pärjännyt yksin asioideni kanssa vaikka kuinka koitinkin. Mä aloin jossain vaiheessa pudota niin alas sinne kuoppaan, että mun oli vain hyväksyttävä asia. Niin teinkin, ja siitä on ollut mulle myös apuakin. Vaikka välillä kuitenkin tuntuu aivan turhalta keskustella psykiatrin ja ystävien kanssa omista asioista, niin mä olen ylpeä, että mä otin avun vastaan, ja otan edelleen sen verran mitä tarvitsenkin.

Kuinka helppoa on valehdella että kaikki on hyvin? Mä tein tätä hyvin pitkään. Mä rakensin sen korkean muurin mun ympärille. Esitin että kaikki on hyvin. Olin se iloinen tyttö aina koulussa, kotona ja myös kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa mun muurit alkoivat murtua mun lähimmille ystäville. Multa alettiin kyselemään että onko kaikki tosiaan hyvin? Vastaus tähän oli pitkään että on, ei mulla mikään ole. Jossain vaiheessa huomasin, että valehtelu
sta ei ole mitään hyötyä. Siitä ei tullut kuin paska olo ja joskus myös turhautunut tunne siitä, että valehtelee tälläisestä asiasta. Valehtelu alko olla mulle niin tuttua tässä asiassa. Se oli mun arkipäivää pitkään. Lopulta myönsin lähimmille ystävilleni, että mun elämä on heilahtanut roimasti alaspäin, että mulla ei ole kaikki hyvin. Mä en ole katunut tätä päätöstä. Oikeastaan mulle tuli vain helpottunut olo siitä, että mun ei tarvitse enään valehdella tästä asiasta yhtään. Kerrottuani totuuden olen saanut olla oma itseni ystävieni kanssa. Kertominen tuntui loppupeleissä oikealta ratkaisulta, ja tuntuu edelleen.

Kuinka helppoa on yrittää nousta sieltä syvimmästä ojasta taas pinnalle? Mä olen ollut ojan pohjalla pitkään. Mun kohdalla tämä asia tuntuu välillä mahdottomalta. Tuntuu että välillä ei vaan ole voimia koittaa kivuta ylös päin, ja saada asioitaan kuntoon ja parempaan päin. Voimat loppuvat mulla aina jossain vaiheessa. Tottakai se on ihan normaalia, että jossain vaiheessa tulee sitä takapakkia ja silloin tekee yleensä mieli luovuttaa. Kuitenkin välillä mäkin olen päässyt ylös sieltä ojasta, mutta jossain vaiheessa kuitenkin mä olen taas tippunut takaisin sinne, ja joutunut taas kipuamaan uudestaan ylöspäin. Käyn tätä asiaa edelleen läpi. Taistelen tämän asian kanssa joka päivä. Mun mielestä vaikeinta tässä on kuitenkin se, että kun pääset ylös, niin tipahdat jossain vaiheessa kuitenkin takaisin. Luultavasti tämän asian kanssa mä elän koko elämäni, mutta tämäkin kuuluu elämään. Jos ei olisi vastoinkäymisiä, niin ei silloin olisi myöskään niitä onnistumisen tunteita.

' Look at me do you see
All the things I want you, you to see
You're telling me, sure I know you so well
But you just act when you are back against the wall
What is true what is fake
Everything that you make or you take
It's plain to see
Image wise you're okay
But is there anything inside of you
Hear me say '

~ Revolution Renaissance - I did my way ~

maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

Osa 66.

Paska olo taas kaikin puolin. Ahdistaa ja mun vaan tekis mieli huutaa ja itkeä tää kaikki olo pois. Mä vaan olen jotenkin aivan hajalla sisältä. Hymyilen ulkoisesti, mutta sisältä mä murenen päivä päivältä enemmän. Päivä päivältä mulla on vaan paskempi olla.

Tuo teksti oli eiliseltä yöltä. Teksti jäi lyhyeen, koska kyyneleet valtasivat mun silmät, ja lähdin omaan huoneeseeni.

Eilen yöllä mä olin taas niin valmis lähtemään. Lähteminen tuntui taas vaan parhaimmalta ratkaisulta. Laitoin kullallenikin viestiä ja kerroin taas kerran hänelle, että mä en enään jaksa ja, että rakastan häntä. Laittelimme viestiä jonkun aikaa. Olin valmis vaan lähtemään pois tästä maailmasta, jättämään tän kaiken taakse. Meinasin lähteä tutulleni, mutta pojat pyysivät mua sitten mukaansa nesteelle (mikä oli toisaalta hyvä, koska mä en tiedä mitä olisin tehnyt muuten itseni kanssa). Kultani tuli käymäään nesteellä. Nähtyäni hänen tulevan pih
alle menin suoraan halaamaan häntä. Kävelimme nesteen taakse ja halasimme taas. En olisi halunnut päästää hänestä irti. Kultani sanoi halatessamme, että hän ei ole koskaan pelännyt niin paljoa kun äsken, ei edes silloin kuin hänen pappansa kuoli. Kyyneleet nousivat mun silmiin, mutta en kuitenkaan käynyt itkemään, sain pidettyä kaiken taas kerran sisälläni.

Mä en vain mahda tälle tunteelle enään mitään, että mun olisi parempi lähteä pois täältä. Mä en olisi kullalleni taakaksi. Musta vaan tuntuu että mä olen hänelle yksi lisä hänen omaan pahaan oloonsa. Mä ja mun ongelmat on kaikille aivan liika. Oikeastaan mun ongelmat on mullekin jo aivan liikaa. En jaksa enään näitä ajatuks
ia päässä, en jaksa elämääkään.
Helponta ois päästää köydestä irti ja luovuttaa.

Musta tuntuu että mä en koskaan tule kelpaamaan itselleni tälläisenä. Mun paino stressaa mua taas vaan niin paljon. Tuntuu että mä vaan paisun koko ajan. Mun paino ei liiku minnekään suuntaan, oikeastaan vaan heittelee ylöspäin koko ajan ja pomppaa sitten takaisin siihen mihin on jumiutunut. Mua ahistaa tää mun kroppa päivä päivältä enemmän. Mä en vaan siedä itseäni.
Meinasin tänään saada hermoromahduksen; laitoin yhtiä vanhoha farkkuja päälleni. Farkut menivät vielä viime viikolla hyvin päälleni. Laittaessani niitä päälleni ja huomatessani että ne eivät mene kiinni kävin huutamaan että 'en oo voinu lihoa 10 kiloa viikossa, vaikka lihonu oonki ja tälläinen pulla olenkin nykyään!....'. Vähän aikaa siinä raivotessani huomasin että äiti oli laittanu housuihini hakaneulan jostain ihmeen syystä ja siks ne ei menneet mun päälle. Mä meinasin tosiaan seota. Mä olisin oikeasti saanut jonkun hermoromahduksen jos ne housut olisivat olleet mulle pienet. Huoh, onneksi kuitenkin niihin housuihin mahduin.

lauantaina, maaliskuuta 14, 2009

Osa 65.

Kuinka moni mut tuntee oikeasti? Kuinka moni näkee tän mun muurin taakse? Kuinka moni tietää millainen oikeasti olen? Kuinka moni tietää millainen tyttö paljastuu naamarin takaa?

Kun mietin ja pyörittelen noita kysymyksiä päässäni, niin vastaus on jokaiseen; ei kukaan tai ehkä muutama.

Monikaan ei tunne mua oikeasti. Mä en päästä ihmisiä lähelleni helposti. Olen rakentanut muurin itseni ympärilleni. Sinne on hyvin vaikea päästä. Sitä muuria on hyvin vaikea murtaa. Mulla on aina naamari päällä, kun tutustun ihmisiin. Vaikutan ehkä silloin iloiselta, nauravalta ja "ilman huolia olevalta" ihmiseltä. Sitä mä en kuitenkaan niin usein ole. Moni on mulle sanonut, että ekaa kertaa tavatessaa
n mut olen vaikuttanut hirmu iloiselta ja pirteältä ihmiseltä. Kuitenkaan asia ei ole näin, kun osaisi katsoa mun läpi edes jotenkin.

Mä olen rakentanut tätä muuria ympärilleni jo pitkään elämäni aikana. Kipeiden asioiden jälkeen on ollut helppo vaan kasata siihen muurin lisää tiiliä ja vetää tiukemmin naamari päällensä. On vaan helpompi paeta asioita ja toisaalta myös omaa itseään sinne muurin ja naamarin taakse.

Toisaalta mä pelkään sitä, että jos mun muuri pettää. Mä pelkään päästää ihmiset liian lähelle itseäni. Pelkään että he tietävät minusta liikaa, ja tietävät minun asioitani enemmän kuin haluaisin. Tuntuu että täällä naamarin ja ison muurin takana on helpompi elää. Mä en osaa tulla täältä enään pois, en tiedä haluanko edes. Näin on ehkä helpompi elää.

' You locked all the doors
You felt it was safer that way
You put up the walls
And now your whole world is caving '

~ Paramore - Just like me ~

Osa 64.


Olin eilen nuortenkahveilla (seurakunta nuorille tarkoitettu). Mulla oli pitkästä aikaa ihan hyvä olla. Sai olla ihmisten ympärillä jossa ei tuijoteta, jossa kaikki hyväksytään. Mulla oli hyvä olla jonkun aikaa. Hyvä olo kuitenkin loppui; lauleskellessani riparilauluja mua kävi heikottamaan, tuntui että pyörryn ihan kohta. Join vettä -ei auttanut. Lähdin seuraavaksi ulos ystäväni kanssa, kun tuntui että tarvitsen happea. Jalkani ja käteni tärisivät, mun oli vaikea hengittääkkin yhdessä vaiheessa. Musta tuntui, että jalkani pettävät kohta ja mä pyörryn -en kuitenkaan pyörtynyt. Menimme sisälle ystäväni kanssa. Menin istumaan takaisin paikalleni. Istuin siinä vähän aikaa, kunnes silmissäni kävi sumenemaan. Sain pidettyä itseni pystyssä ja tajusin mennä makaamaan lattialle ja nostaa jalat tuolille. Makasin siinä jonkin aikaa ihmisten tuijottaessa mua "huomaamatta. Musta tuntui jotenkin pahalta, koska ystäväni joutui olemaan vieressäni. En olisi halunnut, että hän joutuu näkemään missä kunnossa olen, tai miten voin tuolloin.

Mulla on nyt ollut taas muutaman päivän vaan ahdistunut olo. Jos joku kysyisi miksi, niin en mä osaisi selittää miksi. Mua vaan ahdistaa kaikki. Ahdistus vaan lisääntyy kun mun pitäis tehdä jotain. Tai jos tiedän, että kohta on pakko mennä jonnekin tai jotain muuta tekemistä on edessä, niin mä stressaan ja lopulta ahdistun mahdottomasti. Mä en vaan tiedä mikä mulle on tullut, miksi mua yleensäkin ahdistaa ja miksi mulla on näin paha olla. Mä vaan herään aamulla, ja jo silloin haluaisin jäädä sänkyyn, olla kohtaamatta seuraavaa päivää. Mulla on jo aamulla paha olla. Mä en enään itsekään ymmärrä itseäni ja oloani.

perjantaina, maaliskuuta 13, 2009

Osa 63.


'Pelkäätkö kuolemaa?', vastaukseni oli kieltävä. Puhuimme siis ystäväni kanssa henkeviä. Puhuimme elämästämme, vertailimme elämäämme ja lopulta päädyimme puhumaan kuolemasta. Monia pelottaa kuolema. Ei minua. En ole oikeastaan koskaan pelännyt kuolemaa. Miksi pitäisi pelätä? Se on meillä kaikilla kuitenkin edessä. En siis pelkää kuolemaa. Enemmänkin se tuntuisi helpotukselta. Joku ehkä ajattelee, että olen aivan sekaisin, tai että menisin hoitoon -minun puolesta ajatelkoot, en välitä. Mutta kuitenkin näin mä ajattelen. Kuolema voisi olla helpotus mun oloon, mutta ei taas toisaalta. En oikein tiedä mitä kuolemasta edes ajattelen.

Tällä hetkellä mulla on taas aivan tajuton ahdistus. En tiedä pystynkö lähtemään ystäväni kanssa edes minnekään, vaikka lupauduin jo. Kyllä mun on pakko. Toisaalta ehkä oloni helpottuisi jos näkisin hänet. Mä en tiedä. Mua ahdistaa, itkettää, halu pois on taas kova, kovempi kuin pitkään aikaan. Huoh, mä olen aivan sekaisin taas. Ajatuksetlentelevät tuolla jossakin, en saa mitään fiksua tännekään kirjoitettua. Tähänkin lyhyeen tekstiin meni puolituntia. Mä lopetan tämän postaamisen nyt tähän, musta ei ole tähänkään tällä hetkellä. Kuittaan ja pyydän anteeksi sekavaa tekstiä.
Mitä mä teen itseni kanssa? miten mä jaksan enään itseäni pidempään?

'silmät auki märkä tie
dessä vain pimeää
kiidän kuinka lujaa lie
en enää mitään nää
silmät kiinni huudan
vastauksetta jään
musiikin huumaan
olen rikki elämään
Isä oletko valmiina? olen matkalla

jos tänään kuolen Isä oletko valmiina?
jos jätän taakse kaiken olenko vihdoinkin kotona?
onko sylisi avoinna tervetuloa tuhlaajapoika?
oletko valmiina? '

~ Kls - Rikki ~

tiistaina, maaliskuuta 10, 2009

Osa 62.



Haluaisin taas vain unohtua nurkkaan hetkeksi. Olla siellä kenenkään huomaamatta. Muuttua aivan pieneksi. Niin pieneksi, että kukaan ei huomaisi mua. Saisin vain hetken olla yksin ilman kyselyjä ja niitä kysyviä katseita, jotka kysyvät 'onko kaikki hyvin?'.
Mulla vaan on taas niin ahdistava olo. Pää vaan täynnä ajatuksia joita en taaskaan jaksaisi. Ei mulla vaan ole voimia pyöritellä kaikkea taas päässä. Tuntuu kuitenkin niin turhalta pyöritellä kaikkea tätä päässä, koska se ei ole koskaan mua auttanut. Luulenpa, että jos mä osaisin jotenkin oikealla tavalla käsitellä näitä kaikkia asioita päässäni, niin ehkä saisin joitakin niistä selvitettyäkin. Tai ainakin ehkä saisin osan pois päästäni pyörimästä. Ehkä saisin hetken mielenrauhan asioistani. Ehkä sitten saisin vietettyä edes yhden päivän ilman tätä kaikkea mun sisällä.

Täällä opistolla mä oon taas vaan pyöritellyt kaikkea sisälläni yhä enemmän ja enemmän. Täällä mun ajatukset ja paha oloa vie musta vaan vallan aivan tyystin. Välillä huomaamattani mä olen aivan omissa maailmoissani, ja havahdun siihen, että joku huutaa mua tai muuta. Täällä vaan ei ole mitään tekemistä, joten on niin helppo vaan sulkeutua omaan huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan kirjaa. En tiedä onko mun parempi olla täällä vai kotona, mutta toisaalta kuitenkin olisin täällä mieluummin, vaikka täällä ehkä paha olo vie mut päivittäin pahemmin kuin kotona. En tiedä, en jaksa edes miettiä.

sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2009

Osa 61.


Tuntuu että mä olen taas niin ristiriitainen ihminen. Haluaisin unohtaa yhden ihmisen, ystävän?, en oikein tiedä miksi tätä voi edes kutsua. En tiedä pitäisikö mun mennä tunteideni mukana, vai tehdä niin kuin musta itsestäni tuntuu oikealta. Tää meidän ystävyys? ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan yhtään mitään. Ei sellaista ystävyyttä kuin ennen. Tuntuu turhalta pitää edes yhteyttä, koska se olen oikeastaan minä joka kysyn nähdäänkö ja kyselen kuulumisia. Ei tämä ole sellaista ystävyyttä kuin mitä mä haluan. En m halua olla se ihminen kenelle soitetaan kun hänellä ei ole juuri sillä hetkellä muita lähettyvillä. Enkä halua myöskään olla se jolle puretaan vain paha olo, ja siihen se sitten jääkin. Mä en tosiaan tiedä mitä tehdä. En haluaisi luopua hänestä, mutta en myöskään jaksa enään tälläistä. Mietin vielä ja teen sitten lopullisen päätökseni.

Nukuin taas eilen tajuttoman huonosti. Huonoiten pitkään aikaan. Sänkyyn päästyäni mä taas vain hajosin tuhanneksi sirpaleeksi. Kyyneleet valuivat tyynyäni vasten mitä pidin sylissäni. Katsoin ikkunasta ulos samalla miettien kaikkea tätä mun elämässäni. Ajatuksia pyöri päässäni enemmän kuin milloinkaan. Ajatukset hyppivät elämän ja kuoleman välillä. Kysymys: 'miksi en vaan tee sitä ja lähde pois' kävi monesti päässäni. Yöllä tuntui taas, että lähteminen olisi se helpoin mahdollisuus. Mä en kiellä, että siltä se ei tuntuisi nyttenkin. Myönnän, tuo ajatus käy päässäni joka päivä. Eilen se kuitenkin oli vahvempana mielessäni kuin koskaan. Mä en vaan jaksa enään.
Kuinka kauan mun täytyy jaksaa vielä taistella näitä ajatuksia ja itsäni vastaan?

lauantaina, maaliskuuta 07, 2009

Osa 60.

Haluaisin halata jotain tällä hetkellä pitkään ja hartaasti. Haluaisin itkeä tän olon jonkun olkapäälle. Toisaalta haluaisin vain olla hiljaa jonkun kanssa huoneessa, ja vain kuunnella musiikkia, tai ehkä keskustella vain turhanpäiväisistä asioista. Jos mä nyt mietin mitä mä tosiaan haluan; rakastamani ihmisen tähän vierelleni. Haluan hänen olevan vierelläni niin pitkään ennenkuin tämä olo menee pois. Haluaisin hänen olevan tässä vieressäni katsomassa, että en tee mitään itselleni. Haluaisin sulkeutua hänen syliinsä, ja olla vain hiljaa siinä sanomatta sanaakaan. Haluan vain hetkeksi hyvän olon.

' Sinä vain, ei muut mua huomiseen saa jaksamaan
Sinä vain, yksin pystyt mulle voimaa antamaan
Sinä vain, joka kerran rakkauden sait syttymään
Sinä vain, olet aina ainoain '

~ Harhakuvitelma - Sinä vain ~

Osa 59

Antakaa mun olla ja lysähtää vain lattialle. Antakaa mun vain jäädä siihen. Nuo sanat pyörivät päässäni jatkuvasti aina kun olen yksin, joskus silloinkin kun olen ystävieni kanssa. Tuntuu vaan, että mä olen päivä päivältä taas eenemmän hajalla, enemmän rikki. Tuntuu että mun voimat hupenevat joka päivä vaan enemmän. Elämä valuu sormien välistä huomaamattani. Tuuli kuiskailee korvaani päivittäin luovuta. Kultani on ainut asia joka mut täällä maanpäällä pitää. Välillä tuntuu, että ei hänkään ole syy jatkaa elämää, että mulla ei ole täällä mitään. Tähän asti hän on kuitenkin ollut syy jatkaa elämää, koska tässä mä vielä olen ja postaan taas tänne.

Olin perjantaina
taas kultani luona, ja vähän kaikkialla. Kultani oli tarkoitus mennä exänsä tupareihin jonne minä en ollut tervetullut, mutta loppujen lopuksi hän tuli myös samaan paikkaan kuin minä, ei kai pystynyt olemaan tuolla tupareissa. Mulla oli koko ajan jotenkin huono olla ja välillä myös vitutus oli korkealla (en edes ymmärrä miksi minua vitutti). Ilta meni oikeastaan kullan sylissä ollessa ja kahvia juodessa. Jossain vaiheessa mulle iski aivan armoton maha kipu. Kipu oli sietämättömän kova. Välillä tuntui kuin multa olisi mennyt taju, sattui niin paljon. Se meni kuitenkin lopulta ohi hetken päästä. Tänään taas kotiin tullessani sama mahakipu yllätti mut kun olin ulkona tupakalla. En tiedä mitä tämä on, mutta kipu aivan sietämätön. Lääkäriin en vielä ole ajatellut soittaa, mutta jos tämä tästä pahenee niin kai mun on lopulta aivan pakko soittaa ja mennä lääkäriin. Toivon vain kovasti, että tämä on jotain ohi menevää mahakipua.

Huoh, mä olen nyt koittanut saada korjattua syömistäni siihen mitä se oli joskus. Ei, en nyt takoita sitä, että söisin lämpimän aterian joka päivä. Tai että en katsoisi kaloreita ym. Koitan vain saada kontrolliani takaisin. Haluan saada nämä kilot niin kovasti pois, mitä mulle kertyi nyt tällä viikolla. Mä olen vaan niin ahdistunut niistä parista hassusta kilosta joita mä kannan taas kropassani.
Joku ehkä ajattelee ja pyörittää päässänsä sanoja sairasta ja säälittävää, mutta luulempa, että se joka tätä tunnetta ei ole kokenut, ei voi myöskään ymmärtää mitä mä pyörittelen päässäni, kuinka ahdistunut ja paska olo mulla tosiaan on näiden lisäkilojen takia. Tälle ololle ei vain mahda mitään. Mun on vaan pakko elää näiden asioiden kanssa, en mä osaa luopuakkaan tästä. en edes tiedä haluanko.

' Jos joku kertoisi mitä mä tääl vielä teen,ottais kädestä, taluttais huomiseen. '

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Osa 58.

Jäänyt taas kirjoittamatta maanantain jälkeen, koska olen asuntolassa, niin ei ole aikaa kirjoittaa. Nyt kotona, joten mulla on aikaa kirjoittaa kuluneesta viikosta.

Eka viikko siis koulussa loman jälkeen takana. En oikein osaa sanoa miten koulu alkoi. Oikeastaan aika päin helvettiä, koska olin taas varmaan puolet tunneista muissa maailmoissa. Itseasiassa mä olen nyt tällä viikolla ollut ehkä eniten koulussa kun koskaan viikon aikana yhteensä. Sekin varmaan johtuu siitä, että olen mennyt tunnille sen takia, että en joutuis vaikeuksiin. Mä en kyllä kuitenkaan ole kuunnellut siellä tunneilla mitään, olen vaan istunut ja pyörittänyt kaikkea päässäni. Ehkä tää tästä alkaa taas käynnistyä, siis kunnon koulunkäynti ja muutenkin.

Kuva kertoo taas enemmän kuin tuhat sanaa. Tuolta musta taas tuntui kun kävin vaa'alla tänään, kun tulin koulusta. Mun teki niin pahaa astua vaa'alle tietäen, että olen lihonut tällä viikolla. Tiesin että jos astun vaa'alle, niin mulle tulee vain paska olo, mutta mun oli pakko tehdä se. Mun oli pakko taas kiusata itseäni astumalla siihen ja katsomalla se älyttömän suuri luku. Mä tiesin tasan tarkkaan, että olen syönyt ihan liikaa tällä viikolla, ja että se vaikuttaa mun painoon. Kyyneleet valuivat kun katsoin lukua joka oli aivan liian iso. Isompi kuin pitkään aikaan vaa'alla mun astuessa siihen. Ahdistus iski taas sisälleni. Halusin vaan heittää vaa'an pois. Halusin vaan huutaa ja lähteä ulos juoksemaan tää kaikki ylimääräinen pois. Halusin vain ne kilot pois musta. Mulle tuli niin epäonnistunut olo. Miten mä taas annoin itseni sortua siihen kaikkeen paskaan mitä söin? MIKSI, MIKSI, MIKSI, MIKSI SÖIN JA SORRUIN?!

Mä tänään tajusin, että mulla olisi mahdollisuus saada nyt puhuttua ihmiselle kenelle ehkä osaisin puhuakkin. Multa vaihtui siis psykiatri ihan mun ensimmäiseen psykiatriin kenellä kävin. Luulen ja toivon, että hänelle osaisin puhua, että saisin edes vähän avattua itseäni hänelle. Edes muutaman hassun lauseen mitä pyöritän päässäni. Tiedän kuitenkin että mä lukkiudun aina silloin kuin mulla olisi mahdollisuus puhua. Mulle käy aina niin. Päätän ensin, että nyt kerron ja puhun, mutta sitten kun astun siihen huoneeseen niin kasaan taas sen muurin ympärilleni. En vain mahda sille mitään.

' Oh my head won't stop aching,
And I'm sat here, licking my wounds,
I'm shattered,
But it really doesn't matter... '


~ Coldplay - Help is round the corner ~

maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Osa 57.

Kirjoittaminen on taas jäänyt, mutta no, se johtuu suurinpiirtein siitä, että olin nyt viikonlopun kultani luona, enkä siellä voi kirjoittaa tänne.

Viikonloppu mulla meni hyvin. Perjantaina menin siis kultani luokse, ja olin siellä sunnuntaihin saakka. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut niin hyvä olla. Sain taas hetken olla ajattelematta kaikkea tätä mun elämässä. Sain mennä kultani viereen, jos mua kävi ahistamaan. Sain vain olla hänen vieresään puhumatta mitään tietäen, että hän pysyy siinä niin kauan kun on tarvis. Ruoka pyöri kyllä sielläkin päässä aivan valtavasti, mutta ei kuitenkaan niin suuresti, kuin yleensä. Sunnuntaina lähdin bussilla kotiin päin. Bussissa ahdistuin taas aivan valtavasti. Mua ahidisti kotiin meno. Tiesin mitä siellä oli taas odottamassa; huutava äiti ja isä, ja pikkuveljeni, joka osaa ärsyttää mua vaan muuten aivan tajuttomasti. Mä en vaan halunnut mennä kotiin kuuntelemaan taas sitä huutoa turhasta, ja kuuntelemaan taas niitä loukkaavia sanoja mua kohtaan.

Kotona taas kaikki iski päälle kuten arvasinkin. Ahdistuksen tunne tuli yöllä voimakkaammin kun pitkään aikaan. Se riipi mua sisältäni pahemmin kuin melkein koskaan. Lähdin ulos ajatuksena selvittää ajatuksiani. Kuitenkin ulos päästyäni, mä romahdin taas. Kävelin rantaan ja kävin istumaan laiturille ja kyyneleet kävivät valumaan poskillani. Katsoin jäätä ja vain istuin. Istuin siellä pitkään, kunnes äiti soitti ja sanoi, että mun olisi tultava kotiin. Lähdin kävelemään kyyneleet valuen kotiin. Äiti odotti rappusilla, ja katsoi minua pitkään kun kävelin hänen ohitseen sanomatta mitään. Menin omaan huoneeseeni, vaihdoin vaatteet ja menin sänkyyn. Nukahdin pitkän pyörimisen jälkeen, mutta heräilin taas yöllä painajaisiin.


' Ei, en tahdo tulla kotiin
En voi, vaikka tahtoisin
Oon yksin mieluummin, kuin palaan sinne helvettiin
Vain ajatuksissani pääsen irroittautumaan
Ilman sitä vapautta tuhoisit mut kokonaan
Kokonaan '
~ 51koodia - Kahleet ~