! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

torstaina, joulukuuta 24, 2009

Osa 123.

Kaikkialla on hiljaista. Äiti koristelee kuusta ja isä lämmittää saunaa. Veli valitsee radiosta kanavaa. Kuulen kissan kehräävän takan päällä. Minä istun sohvalla ja katson, kun maa peittyy valkoiseen huntuun. Huomaan, että kaikilla on rauhallinen ja hyvä olo.

Lapsena odotin joulua todella paljon. Odotin joulupukin tuloa ja ehkä kaikkein eniten sitä, että saan lahjoja. Muistan kuinka kivaa oli repiä lahjapaperia ja katsoa mitä sieltä kääreen alta ilmestyy. Luulen, että en ollut ainut lapsi joka jännitti ja samalla odotti joulupukkia heräämisestään saakka. Muistan myös, että kuinka kivaa oli avata se kalenterin luukku joka päivä ja katsoa minkälainen suklaa sieltä tänään ilmestyi tai mikä kuva luukun takaa löytyi. Itse laskin joka päivä kalenteria avatessani, että kuinka monta päivää on vielä jouluun. Nyt kuitenkin kasvettuani kaikki on hieman toisin.

Tänä vuonna en odottanut joulua lainkaan. Minulla ei ollut joulukalenteria. En laskenut päiviä jouluun, vaan elin joka päivän kuten normaalistikkin. Viimeisenä viikkona kuitenkin huomasin, että oli jotain mitä odotin kovasti. Se asia kaivoi mielessäni koko joulua edeltävän ajan ja toivoin vaan, että tuo odottamani asia toteutuisi. Toivomani asia ei ole suuri, mutta se merkitsee minulle paljon; Haluaisin vain, että tänä jouluna perheemme ei riitelisi, vaan kaikilla olisi hyvä olla.

Tänään herätessäni kuulin äidin kantavan isän kanssa kuusta omalle paikalleen. Nousin sängystäni ja menin alakertaan. Oli ihana nähdä äitin ja isän naamalla pienenmoinen hymy ja kuulla hyvän joulun toivotus. Kuulin myös veljenikin huutavan joulun toivotuksen omasta huoneestaan. Minulle tuli tunne, että tämä joulu voi todella onnistua ja ehkä tuo pieni toiveenikin toteutua.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

' Kun rauhaa hohtaa hanki valkoisin
Ja kiireet unohtuvat pois
Niin toivon, että suurilla, pienilläkin
Joulu lämpöisin ois '

~ Johanna Kurkela - Joululaulu ~

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Osa 122.


Kosketat. En sano mitään. Olen kuin en välittäisi, mutta kuitenkin se sattuu aina yhtä paljon. Jätit minuun taas jälkesi.

Miksi en uskonut, kun minulle sanottiin, että älä mene sinne. En kuunnellut, kun minua varoitettiin menemästä taas tuonne samaiseen paikkaan. Nuo muiden lauseet vain lipuivat ohi korvieni ja siksi minuun nyt sattuu. Olin vaan niin sokea nähdäkseni, että minuun vaan koskee jos astun vielä siihen taloon. Astuin ovesta sisään huomasin, että mikään ei ollut muuttunut.

Istuin siis tuolla iltaa ja minulla oli hauskaa. Söimme, joimme ja otimme hiukan muutakin ollaksemme sekaisin. Kävimme saunassa ja istuimme porealtaassa. Noiden tapahtumien jälkeen minulla ei ole muistikuvia mistään. Aamulla herätessä tunsin vain hänen kosketuksensa minussa. Tunsin hänen kätensä kietoutuneena ympärilläni. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. Kun liikuin, tunsin vain arkuutta mahassani ja käsissäni. Minuun koskee ajatus siitä, että hän on jättänyt minuun taas jälkensä.

sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009

Osa 121.

Tämä pimeä yö tuhoaa minut, vie kaiken saavuttamattomiin, pois minulta. Elämän tyhjät kujat pakottavat ottamaan seuraavan askeleen vaikka jokainen askel rikkoo enemmän, tekee askel askeleelta kipeämpää.

Itkettää ja ahdistaa, siinä lyhyesti mitä minulle kuuluu. En osaa sanoilla kertoa miksi kaikki värit ovat taas kaikonneet luotani. Oloni on tyhjä ja olen jotenkin taas aivan kateissa itseni kanssa.
Asiani ovat sekaisin ja muiden asiat painavat mieltäni. En tahtoisi herätä seuraavaan aamuun, vaan tahtoisin nähdä unta paremmasta huomisesta.

Kirjottaminen on nyt minulle jotenkin aivan liian vaikeaa ja sen takia en ole saanut tänne mitään kirjotettua pitkään aikaan, vaikka monesti olen kirjoittamaan alottanut, mutta lopulta olen huomannut, että edessäni on edelleen vain vain tyhjä laatikko jossa pitäis olla tekstiä.

maanantaina, marraskuuta 09, 2009

Osa 120.


Roikun oksan varassa kalliolla miettien, että päästän siitä irti. Voimani heikkenevät koko ajan, mutta silti pidän kiini. Kuitenkin haluaisin vain tippua.

Hymyilen, kaikki on hyvin. Valhe. Mikään ei tunnu siltä, että voisin hyvin. Että jokin olisi hyvin. Haluaisin niin kovin täältä pois. Haluaisin olla hetken, edes hetken ilman tätä kaikkea. Toistan itseäni ja sanon taas kerran, että en tiedä kuinka kauan jaksan herätä uuteen aamuun.
Olen vain enemmän ja enemmän sekaisin elämäni kanssa. Kaikki tuntuu vain kaatuva päälle aivan samalla hetkellä. En jaksa kantaa hartioillani mitään ylimääräistä. En jaksa kuulla yhtään huutoa ja raivoa minun korvilleni. En jaksaisi kuunnella edes ystävieni murheita. En vaan jaksa.

Lupasin itselleni, että en rakastu, mutta niin pääsi kuitenkin käymään aivan huomaamatta. Niinä hetkinä kun hän on kanssani tuntuu siltä, että joku oikeasti välittää ja tahtoo minut viereensä. Tämä ihminen saa minut taas rakastamaan itseäni hiukan enemmän, ja jaksamaan elämässäni taas yhden päivän eteenpäin. Hänen kanssaan jaksan hymyillä, nauraa ja olla oma itseni. Haluaisin olla hänen tyttönsä, mutta pelkään sauttavani häntä, koska olen itse niin hajalla ja epävarma elämäni kanssa. Liikun itseni kanssa niin heikoilla jäillä, että en voi antaa, enkä tahdo kenenkään katsovan vierestä kuinka vihaan elämääni ja itseäni.

Rakastan, mutta joku minussa vastustaa kuitenkin tätä tunnetta sisälläni, koska tiedän vain satuttavani. Minun ei pitäisi antaa kenenkään rakastaa itseäni, en ole ansainnut sitä. En pysty antamaan tällä hetkellä kenellekään sitä, mitä kaikki eniten kaipaavat -rakkautta ja läheisyyttä.

torstaina, lokakuuta 29, 2009

Osa 119.

Lasken pääni polviini ja huokaan. En haluaisi tuntea mitään. Haluaisin olla vain jotain niin tyhjää, että kaikki lipuisi ohi ilman, että tuntisin mitään.

Rikki, niin hajalla sisältä. En jaksa enää valehdella itselleni, että pärjään tässä elämässä, koska asia ei ole niin. En jaksa enää kieltää asiaa itseltäni, että haluan pois täältä, koska tuo tunne on vaan niin vahva sisälläni. Elämäni on vaan liian sekasin siihen, että jaksaisin nousta uuteen huomiseen. Minulla ei vain ole enää voimia siihen, että hymyilen ihmisille aivan kuin kaikki olisi hyvin. Minulla ei myöskään ole voimia siihen, että jaksaisin itseäni ja ajatuksiani. En todella tiedä mitä teen.

En haluaisi puhua tästä, mutta minun on pakko. Nyt taas muistan kuinka helpottava tunne se
on, kun terävä viilto tuntuu kyljessä ja punainen vana valuu hitaasti kylkeäni pitkin. Pääsen tuolloin hetkeksi pois tästä maailmasta jonnekin kauas täältä. Tuona hetkenä minusta tuntuu siltä, että kaikki helpottuisi. Tuolloin minulla on hetken hyvä olla. Mutta seuraavana päivänä katson taas jälkiä kyljissäni kysyen itseltäni, että miksi?

' The fight is over
The mad rain had gone past over me
Blood is flowing down
Tear is flowing down '
~ X Japan - Alive ~

tiistaina, lokakuuta 20, 2009

Osa 118.

Haluan kääntää selän kaikelle. Olen liian väsynyt jatkamaan. Toivoisin olevani jossain missä saisin vain olla ja levätä.

Silmäni ovat väsyneet, mutta en voi käydä nukkumaan. Minusta vain ei ole siihen, että menisin peiton alle, sulkisin silmäni ja heräisin taas aamulla uuteen päivään. En muista milloin olisin viimeeksi käynyt nukkumaan niin, että en heräisi yöllä siihen, että jostain kuuluu kolahdus tai vain pienen pieni rasahdus. Olen kyllä yrittänyt nukkua, mutta siitä vain ei tule mitään. Olen kadottanut sen tunteen, kun on niin väsynyt, että nukkumaan meno tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Osaanko enää nukkua ollenkaan?

Miten pieni ihmi
nen voi tuntea näin isoa taakkaa sisällään. Tuo taakka tuntuu isolta, koska asiat jotka sen aiheuttavat ovat vain liian isoja minulle. En muista milloin olisin ollut näin heikko, kuin nyt muutaman viikon olen ollut. Minulla ei ole ollut voimia edes nähdä ystäviäni, vaikka yleensä pystyn näkemään heitä aina.
Pystyn nyt myöntämään myös itselleni sen, että olen oikeasti siinä pisteessä, että saattaisin tarvita ulkopuolisen apua. Vaikka tuon asian myönnänkin, niin se tuntuu ristiriitaiselta, koska en halua apua kuitenkaan loppupeleissä muualta. Periaatteeni on aina ollut, että minun täytyy itse selvitä omista asioistani, koska kuka muu niihin voi vaikuttaa kuin minä itse? Haluaisin unohtaa hetkeksi itseni ja katsoa maailmaan jonkun toisen silmillä.

Syö. Tuo sana huutaa minulle joka päivä yhä pahemmin ja pahemmin. Joku sisällä
ni koittaa saada ottamaan edes yhden ylimääräisen leivän, mutta minä en pysty siihen. Minulle on vain tullut yhä vaikeammaksi syödä. Ennen sain syötyä juuri ja juuri yhden lämpimän ruuan, mutta nyt sekin on jäänyt. Koulussa ollessani lautasellani näkyy ainoastaan salaattia ja lopulta sekin lojuu bioastiassa. Oloni on taas heikompi fyysisesti kuin pitkään aikaan, koska en osaa syödä. Haluaisin kyllä, mutta se tuntuu vain niin vaikealta ja ylitsepääsemättömältä asialta.

' Ei tieni mun oo voittojen
Oot nähnytkin sen
Sinä ymmärrät pahaiten
Miten arkana taas etees jään
Vain hengittämään
Ja sä kuiskaat
Et mee mihinkään '
~ Juha Tapio - Kuiskaus ~

lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Osa 117.

Tahdon aloittaa alusta. Tahdon lähteä liikkeelle ja etsiä omaa paikkaani. Näinkö minusta voisi tulla onnellinen? Saisinko uudella alulla elämäni taas kasaan?

Olen miettinyt kauan sitä hetkeä, kun vihdoin pääsen muuttamaan ja aloittamaan kaiken ns. alusta. Tiedän jo paikan minne haluan muuttaa, mutta sekin on periaatteessa vielä auki, koska saatan lähteä opiskelemaan muulle paikkakunnalle. Tuo paikkakunta ei ole niin oleellista kuitenkaan tässä asiassa mitä olen miettinyt vaan se, että auttaisiko se todella tilannettani, että lähtisin pois tältä paikkakunnalta ja rakentaisin elämääni uudestaan. En tiedä, mutta toivon vaan kovasti niin.

Elämäni nyt, m
itä se on?
Elämäni on pyörinyt nyt noin neljän vuoden aikana pahan olon, syömishäiriön ja ahdistuksen ympärillä. Välillä on ollut helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta olen silti selvinnyt jokaisesta päivästäni. Elämässäni on ollut paljon iloa, uusi ystäviä ja rakkautta, mutta siihen on kuulunut myös paljon surua, kuolemaa ja sydänten särkymistä. Kadun paljon tehtyjä asioita, mutta olen oppinut elämään virheideni kanssa. Olen elämässäni satuttanut lähimmäisiäni useasti, mutta niin olen myös itseäni. Olen valehdellut ja minulle on valehdeltu. Olen särkenyt sydämmiä, mutta myös minun sydämmeni on särjetty. Olen ikävöinyt ja kaivannut. Olen näiden kaikkien asioiden keskelä miettinyt kuolemaa ja pois lähtemistä usein. Tuossa hiukan elämääni tiivistettynä muutamaan hassuun lauseeseen.
Muuttuisivatk
o nuo asiat, kun pääsen muuttamaan ja jatkamaan elämääni toisaalla? En tiedä.

Olen ollut kotona nyt neljä päivää ja nyt taas muistan miksi en viihdy täällä paria päivää pidempään. Tulin kotiin keskiviikkona ja täällä oli kaikki aivan sekaisin. Astuessani eteiseen kuulin jo huutoa ja tappelua. Minun teki mieli perääntyä ja lähteä pois, mutta en voinut tehdä niin. Tuota samaa huutoa ja tappelua olen nyt kuunnellut nämä neljä päivää. En jaksaisi enää.
Eilinen yö meni taas valvoen ja miettien kaikkea. Olen aivan sekaisin asioideni ja ajatuksieni kanssa. En osaa enää juosta ajatuksiani karkuun. Olen vain niin hajalla itseni kanssa.

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Osa 116.

Kävelen sateessa miettien asioitani. Sade kastelee hiukseni ja kyyneleeni sekoittuvat sadepisaroihin. Ajatukseni valuvat sadepisaroiden mukana poskiltani maahan. Tunnen oloni tyhjäksi.

Haluaisin tuntea jotain. Tunnen kyllä, mutta haluaisin tuntea jotain muutakin kuin ainaista kipua sisälläni ja ahdistusta päässäni. Nuo tunteet tappavat minua hitaasti, mutta sitäkin varmemmin ja kivuliaammin. Se tunne, kun maailmastani katoaa valo ja silmäni sumenevat kyyneileistä ovat minun elämässäni kuin aamuja jotka ovat vain pakko kohdata. Haluaisin muuttua, haluasin tuntea taas niinkuin ennen, mutta en pysty siihen.

En jaksa. En toddella jaksa. Olen vaan niin rikki ja hajalla itseni kanssa. Joskus toivoisin vain pääseväni täältä pois, koska tiedän, että silloin
minua ei satuttaisi enään mikään. Eivät teot, eivätkä sanat, silloin minua ei satuttaisi enään mikään, vaan saisin vain olla. Tiedän että minulla on ihmisiä ketkä välittävät (tai niin ainakin sanovat), mutta silti tuntuisi vain paremmalta hyvästellä kaikki. Miksi jäisin? Tuo kysymys on pyörinyt päässäni ehkä liikaakin. Jos mietin kuukausia taakseppäin niin silloin minulla oli hyvä syy jäädä tänne. Syy oli ihminen ketä rakastin. Mutta nyt kaikki on toisin. En keksi tarpeeksi pätevää syytä jäädä tänne, mutta siltikin vielä istun tässä koneen ääressä ja kirjoitan tätä tekstiä.

Entä jos joskus en heräisikään aamulla? Tulisinko katumaan sitä? Kysymyks
iä toistensa perään, mutta mistä löydän vastaukset?

' Runneltua itsetuntoo
ei ole helppo kantaa
mut pako pilvilinnoihin
uutta toivoo antaa '

~ Klamydia - haaveet elättää ~

maanantaina, syyskuuta 21, 2009

Osa 115.

Haluaisin jättää kaiken taakseni. Haluaisin siivet. Haluaisin kauniit valkoiset siivet joilla lentää pois täältä. Eihän se ole mahdotonta, eihän?

Olen sekaisin itseni ja elämäni kanssa. En tiedä miksi, mutta tämä tunne sisälläni riipii minua ja ottaa minusta vain kovemman otteen päivä päivältä. Olen vaan niin väsynyt, väsynyt kaikkeen. Jokainen aamu on jo taistelua siitä, että jaksaako nousta ja kohdata taas uuden päivän haasteet. Jokaisena aamuna haluaisin vain lukittautua jonnekin piiloon kaikelta ja siirtyä omaan pieneen maailmaan jossa saan vain olla.

Teot sattuvat, mutta minuun koskee sanat jotka pyörivät vain mielessäni. Lupaus siitä, että hän ei halua satuttaa minua on murtunut niin kuin pelkäsinkin. Kaikki ne sanat, kaikki ne lauseet jotka hän minulle sanoi hiertävät mielessäni. Kaikki tuntuisi helpommalta jos vain katoaisin hänen
elämästään kokonaan. Olen hajalla, mutta en ymmärrä sitä, että miksi olen näin hajalla tämän takia. Haluaisin unohtaa, mutta tiedän, että en pysty siihen. Kaikki kaatuu taas samalla kerralla päälle. Olen kuin lintu joka osaa lentää, kunnes yhtäkkiä hänellä ei olekaan enää siipiä millä lentää.

Haluaisin vain painnaa pääni jonkun olkapäälle ja kertoa, että en jaksa, mutta minusta ei ole siihen, ei siihenkään. Nytkin kyyneleiden valuessa poskillani istun vain yksin huoneessani ja kuuntelen musiikkia ja koitan samalla saada tänne jotain kirjoitetuksi, mutta juuri nyt tämäkin tuntuu niin turhalta. Minusta ei vai ole enään mi
hinkään. Minulla ei ole voimia tehdä mitään. Minulla ei ole kiinnostusta. Minulla ei ole mitään.

' Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä, älä päästä mua irti '

~ Juha Tapio - Luotasi vaan ~

maanantaina, syyskuuta 14, 2009

Osa 114.

Käännän selän elämälleni. Luovutan taistelun ajatuksiani vastaan. En yritä päästä karkuun sitä ääntä, joka kuiskailee minulle sisälläni -antaudun hänen kynsiinsä. Putosinko liian kauas tästä elämästä?

Luulin pärjääväni. Luulin todella, että olen saanut elämästäni jotenkin kiinni, mutta huomaan taas erehtyväni. Olen taas apeampi ja omissa mailmoissani entistä enemmän. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta nyt vaan asiat ovat kääntyneet näin. En haluaisi herätä aamuisin, koska jo silmäni avattua kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Heti herättyäni käyn miettimään asioitani ja kaikki vaan pyörii mielessäni. Koulussa ollessani toivoisin vain tunnin menevän nopeasti ja koulun loppuvan, jotta pääsisin taas muiden silmistä pois.

Mielessäni
on käynyt, että sanoisin psykiatrilleni kuinka asiat oikeasti ovat, mutta pelkään seurauksia siitä, että jos kertoisin todella kaiken pääni sisältä hänelle. Olen monesti päättänyt hänet nähdessä, että nyt voisin sano edes vähän oikeasta olostani hänelle, mutta avatessani suuni en saa vain mitään sanotuksi. Luottamukseni on vaan petetty niin monesti, että en uskalla sanoa mitään itsestäni, koska pelkään, että asiat liikkuvat hänen suunsa mukana eteenpäin. Niin on käynyt ennenkin, joten miksi nyt niin ei kävisi? En osaa luottaa, mutta en myöskään tiedä, että haluanko edes luottaa häneen. Luottaminen muihinkin on vaikeaa joten miten voisin luottaa melkein tuntemattomaan ihmiseen?

Ikävä. Tuo tunne valtaa minut vain yhä tiukemmin otteeseensa. Minulla on vaan niin ikävä yhtä ihmistä. En tiedä miten tämän sanoisin, mutta hän on vaan jotain niin erityistä, että haluan pitää hänet elämässäni. Olin hänen luonaan nyt pari viikkoa takaperin. Vietin siellä kolme kokonaista päivää. Menin sinne torstaina ja lähdin maanantaina. Hänen luonaan ollessani minulla oli hyvä olla. Oloni oli jotain sanoinkuvaamatonta silloin, kun sain vain olla hänen vieressään tai laittaa pääni hänen olkapäälleen ja kun nukkumaan mennessä hän oli vieressäni ja piti minusta kiinni -tunsin itseni tärkeäksi. Tuo ihminen on tainnut viedä sydämeni pahemmin kuin luulinkaan, koska pidän niin kovasti hänestä. Pelkään vaan niin, että hän unohtaa minut ja... En vaan halua menettää häntä.

' I know I'll see you again whether far or soon
But I
need you to know that I care
And I
miss you '

~ Incubus - I miss you ~

keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009

Osa 113.


Istun huoneessani ja toivon jonkun olevan lähelläni. Tiedän kuitenkin, että tuo toive jää vain toiveeksi, kukaan ei tule viereeni ja ota minusta kiinni.

Anteeksi kun en ole hetkeen käynyt kirjoittamassa, mutta en ole vain pystynyt. En oikeastaan ole saanut mitään ajatuksia päästäni ulos, vaikka olenkin aloittanut kirjoittamisen täällä. Nyt kuitenkin palaan taas tänne ja vuodatan hieman itseäni teille.

Kaipaan ihmistä kuka olisi vierelläni, kun en jaksa. Haluaisin vain joskus piiloutua jonkun kainaloon ja olla siinä hetken. Jokainen luultavasti tietää sen tunteen kun haluaisi vain olla lähellä jotain tärkeää ihmistä. Olla vaan siinä hiljaa ja katsoa vaikka televisiota. Tätä minäkin tahdon. Kaipaan vaan niin sitä tunnetta kun voi vaan sanoa toiselle, että olisi hetken lähellä. Kaipaan tuota tunnetta enemmän kuin koskaan.

Oloni on ollut viimeaikoina hyvin vaihteleva. On ollut hyviä päivä ja taas niitä päiviä, että haluaisi vain jäädä sänkyyn ja sanoa kaikille, että menisivät pois elämästäni.
Nyt taas asuntolassa ollessani minulla on ollut hauskaa ja olen oikeastaan ehkä jopa nauttinut elämästäni täällä. Täällä on aina ihmisiä lähellä jos on tunne, että haluaa jutella. Ja täällä saa myös joskus sitä omaa kaipaamaa rauhaa menemällä huoneeseen ja sulkemalla vaan oven perässään. Vaikka viihdyn täällä niin olen huomannut, että vaivun täällä liian helposti sinne synkkyyteen.

Pari päivää taaksepäin oloni oli aivan hirveä. Olisin vain voinut jättää kaiken taakseni ja vain kadota. Kyyneleet vuosivat poskelleni melkeimpä jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä. Minua ahdisti ja olin vain maassa. En teidä syytä tuohon oloon, mutta ehkä joskus saan senkin selville. Kun olin itkenyt monta tuntia ja maanut vaan omassa huoneessani puhumatta kenellekään mitään sain laitettua yhdelle minulle jo nyt tärkeäksi tulleelle ihmiselle viestiä. Kerroin olostani ja siitä kuinka en vaan jaksa elämääni. En tiennyt syytä siihen, että miksi juuri hänelle laitoin viestiä, mutta ei siihen kai syytä tarvitsekaan. Luulin että hän ei vastaisi, mutta sain kuitenkin viestin häneltä takaisin. Huomasin itseni hymyilevän, vaiikka kyyneleet olivatkin saaneet jo tyynyni märäksi. En tiedä miksi, mutta tämä viesti paransi oloani:

"Voi kulti. Siu pitää jaksaa. Sie oot jotain niin tärkeetä, että sie et saa luovuttaa. Miu äiti sano miulle,ku olin etten jaksais. "itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan". Siä teet miun elämän palapelistä kokonaisen. Ilman siuta pala puuttuu ja miekään en oo yhtään mitään. Siu on vaan jaksettava. Miulla oli elämä täysin raiteiltaan, ja nyt miulla menee siihen nähen tosi hyvin. Kyllä se onni löytää siunki elämään. Usko vaan siihen rakas "

Luettuani tuon viestin minulle tuli todella olo, että minusta todella välitetään. Tuokin ihminen välittää, vaikka ei tunne minua edes hyvin ja olemme tunteneet niin vähän aikaa, mutta silti hän sanoo minulle noin. Oloni koheni heti hieman ja lopulta sain itseni koottua illaksi, että pystyin menemään muiden kanssa oleskeluhuoneeseen.


Sanon muutaman sanan syömisestäni, koska se ei ole muuttunut oikein mihinkään. Olen nyt oikeastaan elänyt nämä päivät vain salaatilla ja teellä. En tunne enää nälkää, en edes pientä nälkää. Huomasin myös itseni laihtuneen xkg viikossa. En ole edes koittanut nyt laihduttaa, mutta ruoka vaan ei ole maistunut.

keskiviikkona, elokuuta 26, 2009

Osa 112.


Pimeää. Hapuilen. Ahdistun. Kuvittelen jonkin painavan kaulaani. En saa henkeä. Lopulta huomaan katoavani itseltäni. Näen edessäni vain kirjaimia, koitan mudostaa niistä sanoja, mutta ajatukseni karkaavat yhä uudelleen.

Miksi yritää jaksaa? Miksi enään hymyillä, kun tuntuu, että kaikki on turhaa? Onko elämässäni loppujenlopuksi mitään päämäärää? Kysymyksiä riittää, mutta missä vastaukset? Tuohon kysymykseen osaan vastata purkamalla taas ajatuksiani tänne.

Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt jaksaa, mutta kaikki yrittäminen valuu uomaan joka ilta, kun ajatukset valtaavat mieleni täysin. Tuolloin kaikki yritys parempaa päin tuntuu niin turhalta. Tuolloin olen aivan eri ihminen. Ahdistuksen vallattua minut voi huomata kuinka kyyneleet valuvat poskilleni, tai kuinka silmäni ovat vetiset. Tuolloin haluaisin vain kääntää pääni pois ja unohtua taas
hetkeksi. En tiedä miksi juuri illalla kaikki iskee päälle. Kun luulen onnistuvani yhdessä päivässä, niin kaikki se ilo ja hymy häviää lopulta kuitenkin illalla.

Jos listaisin tekemiseni viikon ajalta ylös, niin kaikki päiväni olisivat samanlaisia. Jokaisena päivänä tuntisin taas saman kivun sisälläni. Huomaisin päivittäin sen saman ahdistuksen syödessäni. Päiväni olisivat kuin kopioita edellisestä päivästäni. Joskus todella tuntuu, että kierrän samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Turhauttavaa, mutta en tiedä mitä tekisin toisin. En e
des tiedä, että pystyisinkö muuttamaan mitään.

Entä syömiseni, mitä siitä sanoisin? En osaa kertoa muuta kuin, että mikään ei ole muuttunut. Kierrän samaa ympyrää päivittäin. Joka kerta syödessäni tunnen vain suurta omantunnontuskaa siitä, että laitoin jotain suuhuni ja nielaisin sen. Haluaisin oppia syömään ilman sitä, että lasken kalorit, mutta en pysty siihen. Olen tottunut elämään näin, mutta silti kaipaan muutosta.

En tiedä
mitä teen elämälläni, kun en sitä osaa kuitenkaan arvostaa niinkään paljoa, että yrittäisin joitain asioita muuttaa paremmaksi.

' Täytyy saada levätä huolella.
Antaa ajan olla minun puolella,
niin kai se on.
Eihän tiedä mihin se sydän pysähtyy
ja pieni maailma särkyy.
Se on niin haurasta,
jos on satasen vauhdissa. '

~ Stella - 100km/h ~

lauantaina, elokuuta 15, 2009

Osa 111.

Harhailen pimeässä koittaen päästä sen läpi. Olen elossa, mutta kuitenkin aivan yksin. Osa minusta taistelee tätä kaikkea vastaan, mutta osa minusta on karannut jo kauas pois.

Sattuu. Minuun sattuu, mutta en osaa kertoa miksi. Johtuuko kipu sisälläni ikävästä ja omista ajatuksistani joita pyörittelen sisälläni? En osaa sanoa. Tuo tuntemattomaksi kutsumani kipu valtaa minut aina iltaisin yksin ollessani. Se ottaa minut valtaansa ja kutsuu minua taas omaan maailmaani. Tuolla maailmassa olen vain pieni ihminen joka ei tiedä mitä elämällänsä tehdä. Tuo maailma on pimeä, mutta siellä jossain kaukana on myös valoa. Tuo maailma on täynnä vastoinkäymisiä, joiden takana on ovi takaisin tähän maailmaan.

Elämä ilman vaakaa tuntuu jo vaikealta ajatukseltakin, mutta tuota olen harkinnut kuitenkin, koska luulempa tuon vaa'alla käymisen vain pahentavan oloani, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että en voi luopua tuosta rakkaasta esineestä.
Syömiseni on ollu
t vähäistä taas nyt muutaman päivän. Tällä viikolla koulun alkaessa söin huomattavan pieniä annoksia. Tarkemmin sanottuna elin enimmäkseen tomaateilla ja omenoilla. Jopa omenan syöminen tuotti vaikeuksia, mutta sain kuitenkin jotain alas. Saa nähdä mitä ensi viikko tulee olemaan syömisteni kannalta.

' There's another world inside of me that you may never see,
There's secrets in this life that I can't hide.
Well, somewhere in this darkness,
There's a light that I can't find
Well, maybe it's too far away,
Maybe I'm just blind '

~ 3 Doors down - When I'm gone ~

keskiviikkona, elokuuta 12, 2009

Osa 110.


Silmäni painuvat kiinni. Mielessäni käy toivomus, että ne sulkeutuisivat viimeisen kerran ja pysyisivät kiinni. Maaimani näyttää paremmalta silmät suljettuina kuin niin, että näkisin eteenpäin.

Rikki, hajalla ja väsynyt. Edelliset kolme sanaa kuvaavat oloani viimeisen muutaman viikon ajalta edes jotenkin. Aivan kuin seisoisin aukiolla jossa ei ole kuin yksi puuntaimi ja minä. Tuo puuntaimi kasvaa kasvamistaan ja näkee koko ajan enemmän elämää, mutta minä pysyn siinä samalla tasolla näkemättä uutta, ja lopulta suljen silmäni, koska en jaksa enään katsoa samaa arkea päivästä toiseen. Toivoisin niin, että saisin jotain sitä iloa takaisi mitä tunsin vielä jonkin aikaa sitten. Luulen kuitenkin, että tuo toiveeni ei tule toteutumaan, koska en vaan saa sitä hymyä sisältäni ulos. En halua aloittaa kaikkea sitä läpikäymistä itseni kanssa uudestaan. Minusta ei vaan nyt ole siihen, että kävisin aukomaan umpisolmuja sisältäni auki. En edes pystyisi siihen nyt.

Kuinka monesti minulle onkaan sanottu, että näytän väsyneeltä. Huomaan hetken mietittyäni tuota asiaa, että sormeni eivät riitä laskemaan noita kertoja. En tiennyt, että minusta huomaa kuinka väsynyt olen. En ole fyysisesti väsynyt, vaan enemmänkin henkisesti täysin poikki. Kauan luulin, että olen onnistunut pitämään kaiken sisälläni, mutta kuitenkin se on joillekin ihmisille paistanut läpi enemmän kuin selvästi. Mutt noh, en jaksa välittää enään siitä, että joku huomaa kuinka väsynyt ja loppu olen itseni kanssa. En vain jaksa.

Viimeyönä olin taas itseni kanssa enemmän kuin väsynyt. Kerrankin kuin olisin voinut puhua jollekin kaiken sisältäni pois, niin en keksinyt ketään kelle olisin voinut soittaa. Mielessäni kävi muutama ihminen, mutta puhelinta katsoessani peruin kaiken, koska en halunnut huolestuttaa ketään asioillani. Katsoin kelloa monesti ja aika vain kului. Istuin ulkona luultavasti noi kaksi tuntia ja olin vaan tietämätön kaikesta. Kyyneleet virtasivat poskellani ja halusin vaan taas hetkeksi unohtua maailmalta.

sunnuntaina, elokuuta 09, 2009

Osa 109.


Aloitan kirjoittamaan toista blogia tämän rinnalla, mutta se tulee olemaan vain kutsutuille. Joten jos haluat lukijaksi, niin ilmoitathan minulle, jotta voin sitten sinua heittää kutsulla, kun kirjoittamisen aloitan.

Ps: blogiin sisältyy asioita kuten laihdutusprosessini (ruokapäiväkirja yms.) Tuonne myös kirjoitan asioita joita en halua yleisesti kaikkien luettavaksi kirjoittaa.

perjantaina, elokuuta 07, 2009

Osa 108.

Jatkan putoamista alas, mutta pohja ei tule vastaan. Olen pudonnut jo kauan, mutta kuitenkin olen vasta matkalla. Jos joskus iskeydyn pohjaan, niin jaksanko sieltä nousta ylös?

Miksi, miksi minun on näin vaikea elää? Teenkö itse elämästäni tälläistä, vai kuvittelenko vaan kaiken? Ei, en voisi kuvitella näin huonoa oloa itselleni, koska haluaisin vain tämän tunteen sisältäni pois. Tämä olo on kuin saippuakupla jonka haluaisi rikkoa, mutta sitä ei saa kiinni, koska se on jo aivan liian korkealla puhkaista
vaksi. Voimani vain ehtyvät päivä päivältä enemmän. Joskus herätessäni haluaisin vain painautua takaisin tyynyyn ja nukahtaa niin, etten enään heräisi. Olen kulkenut päiväni kuin sumussa, ja vaikka olen yrittänyt jotain tehdä, niin lopputuloksena ei ole ollut kuin sekasorto aloitettuja asioita. En todella ymmärrä miksi asiat ovat taas menneet näin. Jos saisin tilaisuuden selvittää omaa päätäni yhden päivän ajan, niin tekisin sen enemmän kuin mielelläni, mutta tiedän, että sellaista tilaisuutta ei tule.

Monikaan yst
ävistäni ei tiedä miltä minusta oikeasti tuntuu. Kaikille olen se liian pirteä tyttö joka vain nauraa asioille ja on heidän silmissään onnellinen ja iloinen. Joskus haluaisin vain sanoa heille, että asiat ovat aivan toisin. En minä ole tuo ihminen miksi kaikki minua luulevat. Joskus jopa toivon, että ystäväni näkisivät minun läpi ja huomaisivat, että en voi hyvin, koska en itse osaa heille sitä sanoa. Pelkään, että he alkavat käyttäytyä minua kohtaan eri tavalla jos kertoisin heille siitä mitä oikeasti sisälläni tunnen.

Kamppailen päivittäin itseäni vastaan. Ollessani huoneessani joudun keksimään itselleni jotain turhaa tekemistä, vaikka vain silppuamaan jotain paperia, koska muuten pelkään itseni tarttuvan taas siihen kiiltävään terävään esineeseen. Kun olen syönyt jotain, minun täytyy silloinkin keksiä jotain, koska muuten menisin vessaan ja huomaisin taas itseni olevan kyykyssä ja sormieni olevan kurkussani. Päiväni ovat siis täynnä sitä, että joudun taistelemaan itseäni vastaan. Joskus kuitenkin huomaan, että huoneessani ollessani olen taas tehnyt kylkeeni uuden viillon. Myös tämä on liian tuttua, että vessaan mennessäni olen laittanut sormet kurkkuuni ja antanut ylen. En vaan jaksa enää taistella ajatuksiani vastaan. Voimani eivät vain tahdo riittää enää mihinkään.

' And I fall down
Afraid and shaking here
And I fall down '

~ Skillet - Angels fall down ~

keskiviikkona, elokuuta 05, 2009

Osa 107.

I don't want to fall asleep
Cause I don't know if I'll get up

Olen vain väsynyt. Olen väsynyt nauramaan, hymyilemään, itkemään -elämään. En tiedä mitä tekisin, että saisin takaisin sitä iloa mitä tunsin joskus. En halua olla tämä tyttö mikä olen nyt, mutta en tiedä miten voisin muuttua. En osaa muuttua. Toisaalta en edes uskalla.

Olen vain niin hajalla ja rikki sisältä. Miten rikkinäisen voi korjata? Miten hajonneen saa ehjäksi? Mietin taas miksi olen tässä tilanteessa, että tunnen vain sisälläni kipua ja tuskaa. Tunnen jotain mitä en osaa selittää. En saa itsestäni selville, että miksi tunnen niinkuin tunnen. En osaa kertoa muille omasta olostani mitään. Vaikka haluaisinkin kertoa jollekin mitä tunnen sisälläni ja miten voin, niin en pysty siihen. En vain saa sanojani suusta. En saa edes sanotuksi, että "en voi hyvin". En osaa edes pyytää ketään kuuntelemaan, jos kuuntelijaa tarvitsisin. Ehkä juuri tämän takia ihmiset kyselevät minulta niin paljon vointiani, vaikka vastaus on kuitenkin aina sama. Jos joku haluaa minusta jotain tietää niin hän joutuu olemaan tiukkana jos haluaa saada minut puhumaan. Onneksi kuitenkin on muutama ihminen kenelle pystyn jotain puhumaan, mutta en kuitenkaan heillekään saa sanotuksi oikeaa vointiani. En vain osaa, enkä jaksa opetella.

En tiedä miten pystyisin olemaan itseni kanssa. Katson peiliin ja haluaisin vain kääntää katseeni pois. En vain pysty elämään itseni kanssa, koska en pidä siitä mitä näen, kun katson peiliin. Nyt kun mietin, niin lomani on mennyt oikeastaan siinä, että olen vahdannut syömistäni ja koittanut liikkua mahdollisimman paljon, mutta en ole tyytyväinen saavuttamaani. Minun piti laihduttaa lomalla itseni taas "kuntoon", mutta tulosta ei näy missään. Olen vaan pettynyt itseeni ja itsekuriini. Toivon vain nyt, että mennessäni kouluun saisin taas kaiken itsekurini takaisin ja aloittaisin vihdoinkin kunnon dieetin ja myös liikunnan. Ainut hyvä asia siis kouluun menemisessä on se, että siellä ei ole oikein mitään tekemistä, joten on helpompaa liikkua yms. Toivon nyt vain, että onnistuisin tässä taivoitteessani minkä itselleni olen asettanut.

' There's no one to save me now
I'm standing on the edge
and still I wonder how '

~ Nomy - I miss you ~

sunnuntaina, elokuuta 02, 2009

Osa 106


Löysin kyselyn Superchiquen blogista, ja ajattelin ihan mielenkiinnosta täyttää sen ja laittaa tänne. Kyselyssä on siis kyse syömishäiriöstä.

Yleisesti

Ikä? -17.
Pituus? -160-162, en muista tarkkaan.
Paino? -Periaatteen vuoksi en puhu painosta blogissani.
Alin paino?- Periaatteen vuoksi en puhu painosta blogissani.
Korkein paino? -Periaatteen vuoksi en puhu painosta blogissani.
Minkä painoinen haluat olla? -Alle 40 kg on aina ollut se päämäärä, mutta sekin vaihtelee.
Mikä SH sinulla on? -Anoreksia, kai.

Syvällisemmin

Kuinka monta kaloria syöt päivässä keskimäärin? -100-500, jos joskus lainkaan.
Oksennatko ruokaasi ikinä? -Kyllä.
Haluatko näyttää supermallilta / näyttelijättäreltä? - En kiellä, mutta en myönnäkään. Haluan erottua joukosta, en olla niinkuin julkimot.
Onko sinulla jokin kouluajan ulkopuolinen liikuntaharrastus? - En kutsu näitä harrastuksiksi, mutta käyn salilla ja lenkkeilen ahkeraan.
Onko sinua kiusattu ikinä painostasi? -Kyllä, ala-asteella olin kaikille se lihava tyttö.
Oletko koskaan paastonnut? -Kyllä.
Käytätkö laksoja päästäksesi eroon ruoasta / kaloreista? -Joskus kauan sitten muutamasti, mutta en enää.
Inspiroivatko mallit / näyttelijät sinua? -Eivät oikeastaan.
Oletko joutunut sairaalaan koskaan SH:si takia? -Kyllä kahdesti.
Oletko koskaan käyttänyt oksetusjuurta oksentaaksesi? -En.
Oletko koskaan yrittänyt parantua SH:stasi? -Olen, mutta voimat eivät ole riittäneet.

Kehonkuva kysymyksiä

Näetkö itsesi jatkuvasti lihavana, Vaikka muut väittävät ettet ole? -Lihavana itseäni pidän. Oikeastaan paksuna ja ehkä myös rumana.
Mitä kehonosaa muuttaisit? -Mahaa, reisiä, persettä,naamaa... jos voisin niin kaikkea.
Asteikolla 1-10, kuinka tyytyväinen olet kehoosi? -2-4
Tunnetko itsesi vähä-arvoiseksi painon / kehosi takia? -Kyllä.
Oletko toisinaan masentunut painosi / kehosi takia? -Useasti.
Vertaatko kehoasi muiden kehoihin esim mallien / näyttelijöiden? -Kyllä.

Terveys/Ruoka

Syötkö mielestäsi riittävän terveellisesti? -En todellakaan. Parannettavaa olisi paljonkin.
Oletko sairaalloisen pelokas syömään hiilareita? -Toisaalta kyllä.
Rasvaa? -Kyllä, en edes siedä rasvan hajua.
Kaloreita? - Kyllä.
Oletko usein väsynyt/uupunut? -Lähes jatkuvasti.
Tunnetko itsesi energisemmäksi syönnin jälkeen? -En oikeastaan.
Syötkö lihaa? -En, koska olen kasvissyöjä.
Syötkö ruokasi tietyllä tavalla? -Kyllä. Pakkomielteenä se, että jos otan lautaselle esim. Perunaa, kastiketta ja salaattia, niin mikään niistä ei saa koskettaa toisiaan lautasella. Siis kaikille ruuille pitää olla oma kohta lautasella.
Sanovatko ihmiset, että näytät sairaalta / erittäin nälkäiseltä? -Nälkäiseltä kuulemma olen näyttänyt muutamasti.
Oletko ikinä oksentanut verta? -Kyllä kolmesti.
Onko sydämesi syke 49 yläpuolella? -On?
Pyörryttääkö sinua vähäisestä syömisestä? -Usein kyllä, mutta siihen olen jo tottunut.

Muuta

Onko media mielestäsi syypää syömishäiriöiden yleisyyteen? -Tottakai media tuo paineita nuorille.
Mikä on mielipiteesi Pro-anasta? -Väärin leikkiä sairaudella ja jakaa neuvoja toisille. En pidä tuosta "liikkeestä".
Onko sinulla muita mainittavia häiriöitä (esim masennus)? -Paniikkihäiriö ja keskivaikea masennus.
Mikä on lempiruokasi? -Jos jotain on pakko sanoa, niin pinaattiletut.
Lempijuomasi?-Pepsi max ja vesi.
Toivotko usein ettei sinulla olisi syömishäiriötä? -Noh kyllä kai, mutta toisaalta taas en jaksa uskoa että omistan syömishäiriön.
Haluatko parantua? -En todella tiedä.

Osa 105.


Silmissäni alkoi sumentua. Otin tukea tuolista, mutta lopulta löysin itseni lattialta.

Heräsin aamulla ja oloni oli heikko. Keitin teetä ja join sitä keittiössä. Teeni juotua nousin ylös mennäkseni ulos, mutta huomasin noustessani, että jalkani eivät kantaneet kunnolla. Pyörryin ja huomasin makaavani lattialla. Äitini pakotti minut autoon ja suuntana oli päivystys.

Istuin päivy
styksen odotushuoneessa lapsien ja vanhusten seassa. Mietin kauan, että mitä ihmettä minä teen täällä, koska en ole sairas. Pyöritin päässäni kaikkia mahdollisia tekosyitä miksi minä voisin vain kävellä ulos ovesta ja olla astumatta siihen piinalliseen vastaanottohuoneeseen. Huomasin äidin katseet minuun, kun vaihdoin asentoa tuolissani ja katsoin kelloa. Oloni oli epämukava. Jokaisella kerralla sydämeni takoi vain kovempaa, kun vastaanottohuoneen ovi avattiin ja joku pyydettiin sisään. Lopulta kuulin oman nimeni. Nousin tuolista hitaasti ja käteni tärisivät mennessäni lääkäriä kohti. Tuntui kun olisin pyörtynyt uudestaan, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Istuuduin tuolille ja katsoin seinään. Kuulin äidin puhuvan jotain lääkärin kanssa ulkopuolella, mutta en saanut sanoista selvää.

Ovi avautui ja lääkäri tuli huoneeseen. Hän kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä ja minä vastailin rehellisesti sekä valehdellen. Kun kuulin kysymyk
sen "Onko syömisesi ollut normaalia?", minun teki mieli juosta karkuun. Jäin tuijottamaan lääkäriä ja vastasin valehdellen, että on. Näin lääkärin silmistä, että hän ei välttämättä uskonut minua. Sitten puhe tuli laihtumisesta. Ahdistuin, koska tiesin, että joudun vaa'alle ja en voi valehdella siitä, että en ole laihtunut. Kohta seisoin vaa'alla ja näin lääkärini kädessä paperin johon hän merkkasi kiloni tarkasti juuri grammalleen. Minä hymähdin, kun katsoin lukua vaa'alla. Ei se ollutkaan niin paljon kun luulin. Lääkärini mielestä se oli aivan liian vähän, mutta en jaksanut kuunnella hänen saarnaansa laihtumisestani, joten kävin laskemaan lampussa olevia viivoja ja samassa ajauduin aivan omiin ajatuksiini.

Säpsähdin ja huomasin lääkärin tuijottavan minua kysyvästi. En tiennyt mitä tuo katse merkitsi, joten kysyin mitä seuraavaksi. Huomasin turhautuneen ilmeen hänen kasvoillaan ja sain vastaukseksi vain, että otetaan hemoglobiini ja sen jälkeen verikoe. Käteni olivat hikiset ja tärisivät, kun hän otti hemoglobiinia. Näin hänen tuijottavan laitetta johon kohta ilmestyisi minun hemoglobiinini. Toivoin kova
sti hänen tuijottaessaan tuota laitetta, että hemoglobiinini olisi normaali, vaikka tiesin, että sitä se ei ollut. Sanat " Alhainen, vain 89.4", tulivat lääkärin suusta. Tiesin mistä tuo johtui, mutta olin vain hiljaa ja kuuntelin osittain, kun lääkäri selitti raudan puutostilasta ja siitä kuinka syöminenkin vaikuttaa hemoglobiiniin. Huomasin taas, että en todellakaan ollut kuunnellut mitä hän sanoi. Seuraavaksi olinkin käelemässä huoneeseen jossa minulta otettaisiin verikoe.

Mukavan tun
tuinen hoitaja tuli huoneeseen ja laittoi minut makuulleen. Hän kyseli kaikkea mahdollisia arkipäivän asioita ja samalla teki työtänsä. En voinut katsoa neulaa, koska minua heikotti ajatuskin siitä, että näkisin kun hän laittaa neulan käteeni. Aika mateli, mutta lopulta hän oli valmis. Nousin istumaan hetkeksi, ja sitten uskaltauduin seisomaan. Lääkärini oli huoneessaan ja minut ohjattiin taas sinne, mutta pääsinkin melko heti sieltä pois kuunneltuani hetken hänen mielipidettään voinnistani.

Olen edelleen turhautunut tuosta käynnistä päivystyksessä, koska omasta mielestäni olen kunnossa. Inhottaa myös, että nyt olemme äitini kanssa riidoissa pyörtymiseni takia. Voin vaan enään sanoa, että tämä päivä on ollut kamala.

' Day by day I'm drifting away
Never knowing what to seek
Time after time I keep asking why
Why I feel so weak '

~ Thunderstone - Weak ~

perjantaina, heinäkuuta 31, 2009

Osa 104.


Ayanna haastoi, joten ajattelin nyt napata haasteen vastaan ja käydä pohtimaan näitä asioita; mitä rakastan ja mistä en pidä.


Säännöt: Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.


Rakastan:
  • Lenkkeilyä
  • Sadetta
  • Musiikkia
  • Eläimiä
  • Ulkona istumista yksin hiljaa tai musiikkia kuunnellen
  • Läheisiäni
  • Nauraa vedet silmissä
  • Hiihtoa
  • Yötä
  • Puhelimessa puhumista
  • Auringonlaskua
  • Kynttilöitä, niiden luomaa tunnelmaa
  • Kirjoittamista
  • Valokuvaamista
  • Meikkausta
  • Auringonottoa
  • Solisluita
  • Uimista
  • Shoppailua
  • Pimeää (outoa, koska pelkään pimeää, mutta silti siinä on jotain kiehtovaa)
  • Kauhuelokuvista, vaikka en saisi niitä katsoa vaikean paniikkihäiriön takia
  • Nukkumista
  • Rullaluistelua
  • Kerrospukeutumista
  • Vaatteita
  • Peiliä (omistan viharakkaussuhteen peileihin)
En pidä:
  • Kylmästä
  • Säikyttelystä
  • Märistä hiuksista
  • Valehtelusta
  • Lupauksien rikkomisesta
  • Liian hitaasta kävelystä
  • Yksinäisyydestä silloin, kuin eniten kaipaisi seuraa
  • Ihmisjoukoista
  • Tavaroiden kadottamisesta
  • Vihellyksestä
  • Asioiden kiertelystä
  • Mustasukkaisuudesta
  • Heräämisestä
  • Itsestäni
  • Lihomisesta
  • Rasvan hajusta
  • Peileistä (omistan viharakkaussuhteen peileihin)
  • Kaksinaamaisuudesta
  • Kiireestä
En haasta ketään, mutta toki tämän saa tästä napata.

Osa 103.

Pyörin sängyssäni. En saa unta. Laitan musiikin korvilleni ja toivon nukahtavani. Katson kellon sekunttiviisaria ja aika tuntuu vain matelevan. Lopulta nukahdan, mutta herätessä päiväni on jo täyttä kaaosta.

Tämä päivä on ollut aivan yhtä kaaosta. Heräsin aamulla siihen, että exäni äiti soittaa ja kertoo hänen ottaneen heidän autonsa (lue: alaikäinen) ja lähteneen sillä jonnekin. Tämä on jo toinen kerta kuin näin käy. Viimeeksi hän joutui samanlaisen tempauksensa takia osastolle. Tiedän kyllä, että hänellä ei mene kovin hyvin, mutta en ymmärrä tätä tapaa ilmaista sitä. En pidä tilanteesta yhtään, ja tunnen vaan syyllisyyttä tästä asiasta. Tätä pelkäsin silloin kuin hänet jätin ja siksi viivyttelin hänen jättämistään niin tavattoman kauan. Puhun nyt siis samasta henkilöstä kuin tässä tekstissä. Toivoisin niin, että voisin olla välittämättä tilanteesta, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Puhelimeni on soinut varmaan valehtelematta 15 minuutin välein siitä saakka, kun hänen äitinsa soitti minulle. En ymmärrä miksi minut taas sotketaan tälläiseen asiaan. En jaksa tätä.

En osaa e
nää nukkua. Sänkyyn mennessäni olen väsynyt, mutta yöni menee nykään aina asioita pohtiessa ja lopulta huomaan kellon siirtyneen monta tuntia eteenpäin. Unirytmini on siis aivan olematon. Vaikka välillä olen aivan väsynyt ja puhki, niin silti en vain saa itseäni nukkumaan. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta en jaksa enää edes välittää.

Eilen tapahtui jotain niin odottamatonta. Olin ollut ystävälläni yötä ja hän pyysi jäämään toiseksi yöksi. Mietin jäämistä kauan ja lopulta suostuin. Kuitenkin jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun on pakko lähteä kotiin. Hankin siis itselleni kyydin ja lähdin kotiin. En muista toista tuollaista tilannetta, kun vapaaehtoisesti o
len halunnut lähteä kotiin. Mutta kuitenkin kun nyt mietin, niin itselläni ei ollut eilen mikään hyvä olo, ja huomasin sen vaikuttavan ystäviinikin, joten johtuneeko siitä sitten tämä kotiin lähtö.

Mahani on taas kipeä. En pysty kävelemään kunnolla, en nauramaan, en pysty tekemään mitään. Kipu tuntuu nyt myös istuessa ja maatessa. Ennen vain koski kävellessä tai nauraessa, mutta nyt kipu on jatkuvaa. En tiedä mitä tämä on. Ehkä uusiutunut tyrä tai jotain vastaavaa. En viel
ä kuitenkaan mene lääkäriin, koska kestän tämän kivun vielä jotenkin. Lääkäriin meneminen on minulle vaan niin ylitsepääsemätön asia. Ehkä menen sitten, kun en enään kestä kipua.

' There's only so much I can take
And I just got to let it go
And who knows I might feel better, yeah
If I don't try and I don't hope '

~ The Corrs - What can I do ~

tiistaina, heinäkuuta 28, 2009

Osa 102.

Mietin elämää ja totean sen turhaksi. Haluaisin kirjoittaa paperille good bye, mutta minusta ei ole siihenkään.

Huomaan itseni taas istuvan ulkona ja katsovan tyhjään. Mietin istuessani elämääni ja koitan saada niitä hyviä asioita mieleeni, mutta ne jäävät hyvin vähäksi. Kaikki painaa taas päälle; perhe, ystävien ongelmat ja myös oma elämäni. En olisi uskonut näkeväni itseäni taas tälläisenä tyttönä, jolla ei ole voimia enään hymyillä, mutta nyt kuitenkin viime viikkojen aikana olen alkanut taas vajota alemmas.

En tiedä miten saisin kirjoitettua oloni ylös. En tiedä miten kuvailisin tätä kaikkea mitä pyörittelen pääni sisällä. Olen aivan hukassa itseltäni, ja tuntuu, että alan kadota myös muilta. Olen huomannut, että ystävieni kanssa ollessani he varovat sanojansa ja ovat muutenkin varuillaan. En nykyään enään jaksaisi nähdä ihmisiä. En jaksa nauraa heidän vitseilleen. Tuntuu vain, että olisi parempi olla yksin, koska silloin minun ei tarvitse näyttää muuta mitä oikeasti olen. Minun ei yksin ollessani tarvitse hymyillä, nauraa, eikä mitään mitä en halua tehdä. Yksin ollessani uskallan näyttää tunteeni, koska silloin tiedän, että kukaan ei näe jos itken.

Minua suostuteltiin malliksi. Kaverit olivat ottaneet kuviani ja vieneet toimistoon. Yllätykseni he ottaisivat minut sinne töihin. Ensin olin vihainen ystävilleni, että olivat tehneet tuollaista, mutta sitten sulatin asian ja tajusin että ei se kuullostanutkaan niin pahalta, ja itsekin kiinnostuin. Kun soitin tuonne paikkaan ja kun puheeksi tuli painoni, satuin kysymään, että olisiko painosta tarvetta pudottaa, niin sain vastaukseksi, että "eise tee pahaa jos pari kiloa laihduttaa". Tuo tuntui pahalta ja otin taas yhden kolauksen lisää itsetuntooni. Varmasti tuo nainen osasi katsoa, että olen jo nyt alipainon puolella, mutta en silti kelvannut heille tälläisenä (eli en ihmettele etten kelpaa itsellenikään). Sain taas siis yhden hyvän syyn pudottaa painoani, mutta vain enemmän kuin oli tarkoitus.

Minun tekisi mieli vain sanoa hyvästi taas kaikelle. Luultavasti muiden elämäkin helpottuisi, koska olen kuitenkin vain kaikille loppujenlopuksi taakkana. Kuka jaksaa katsoa ihmistä jolla ei ole elämäniloa jäljellä yhtään? Kuinka kukaan voisi koskaan rakastaa tälläistä ihmistä, joka ei jaksa hymyillä ja joka satuttaa itseään, koska ei vain jaksa enää elää? Ja kun mietin tarkemminen, niin kuinka voisin koskaan kenenkään antaa rakastaa itseäni, koska pelkään niin kovin, että satutan häntä, koska itse olen näin loppu.

Kuuntelen musiikkia kyynelten valuen hitaasti poskellani ja tippuvan sitten paidalleni. Haluaisin mennä huoneeseeni, mutta siellä olisin taas aivan yksin. Pelkään, että jos en kohta enään hallitse itseäni, että vielä joskus astun viimeisen kerran huoneeseeni ja näen viimeisen kerran punaisen viillon kädessäni. Tunnen sisälläni viiltävän pahan olon ja ahdistuksen ja huomaan itseni antautuvan taas niille.

' Noose around a choking heart
Eternity torn apart
Slow toll now the funeral bells

”I need to die to feel alive" '

~ Nightwish - Bye bye beautiful ~

maanantaina, heinäkuuta 20, 2009

Osa 101.


En ole koskaan ikävöinyt mitään niin kuin ikävöin sinua. Haluaisin vain painautua sinuun, olla siinä ja tuntea sinut vierelläni. Haluaisin pitää kädestäsi kiinni tietäen, että et irroita.

Ikävä on kaapannut minut täysin omiin pauloihinsa. Ikävöin niin kovin, että en saa oikein mitään aikaiseksi ellen todella yritä. Mitä tahansa teenkin, niin yksi ihminen pyörii mielessäni. Minulla ei ole koskaan ollut tälläistä ikävän tunnetta ketään kohtaan. En olisi koskaan voinut kuvitella, että joku saa minut näin sekaisin kaikinpuolin. Ikävä sattuu ja välillä tuntuu, että ikävöin turhaan, mutta kuitenkin toivon, että en tee niin. Minä olen joku niin tavattoman onnellinen tyttö, että olen saanut hänet elämääni vihdoin. Ihastuin...rakastuin...ja nyt ikävöin, koska olen rakastumassa häneen vaan päivä päivältä enemmän.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kerran kuin näin hänet viime syyskuussa. Olin sekaisin, mutta silti muistan sen tunteen, kun katsoin häntä päästä varpaisiin ja jotenkin minulle tuli vain tunne, että häneen haluan tutustua. Näimme vain hetken, sanoimme kai muutaman
sanan toisillemme ja sitten hän lähti. En tiedä miksi, mutta jo silloin hän jäi tiukasti sydämeeni kiinni aivan samalla tavalla, kuin takiainen jäisi paitaani.

' Mullonikäväsua
on ainut rivi jonka valmiiksi mä saan '

~ Juha Tapio - Mullon ikävä sua ~

perjantaina, heinäkuuta 17, 2009

Osa 100.


Mieleni täynnä ajatuksia ja tunteita, mutta vain yhden niistä saan kiinni. Paha oloni pulpahtaa taas pinnalle, kuin kupla jota en voi puhkaista.

En tiedä miten asettelisin sanani tähän tekstiin. Mieleni on täynnä asioita, jotka haluaisin kirjoittaa, mutta nyt en tiedä mistä aloittaa. Tunnen sisälläni vain jotain, joka satuttaa minua. Mieleni on painunut alas, ja haluaisin vain kadota hetkeksi kaikelta. En ole kaivannut tätä olotilaa, mutta kuitenkin nyt taas se vie minut täysin. Olen saanut jo pitkän ajan nauttia siitä tunteesta, että minulla on hyvä olla, mutta kuitenkin nyt tuo aika ottaa itsensä takaisin melkein kovemmin kuin koskaan.

Istuessani omassa huoneessani ja kuunnellessani musiikkia huomasin taas, kuinka kylkeeni piirtyneet viillot vuosivat verta. En tuntenut kipua, en olisi edes jaksanut välittää siitä. Katsoin vain vuotavaa punaista viivaa ajattelematta mitään. Mikään ei muuttunut jälkien lisääntymisen jälkeen. Jäljet kertovat vain taas yhdestä hetkestä jolloin tunsin kipua sisälläni.

Toivon, että en ole palaamassa sinne synkkään uomaan jossa en näe eteeni ja joka on minulle aivan liian syvä, että sieltä voisin kiivetä ylös omilla voimillani. Nyt kuitenkin tuntuu, että makaan siellä uomassa avuttomana ja aivan liian rikkinäisenä.

Haluaisin vain olla hetken tuntematta mitään.

maanantaina, heinäkuuta 13, 2009

Osa 99.

Kuulen kun huoneen oveni käy. Kysymys 'onko kaikki hyvin' kaikuu korviini. Käännyn ääntä kohti ja huomaan, että kysyjä oli äiti. Pyydän häntä poistumaan.

Miksi minun on taas niin vaikeaa olla perheeni kanssa yhdessä? Kaikki oli melkein loistavasti, kun olimme isäni ja pikkuveljeni kanssa kotona kolmestaan, mutta nyt äidin ollessa myös kotona kaikki on toisin. Huomaan olevani paljon ahdistuneempi ja hiljaisempi. Isänikin kanssa välit muuttuivat heti, kun äiti tuli kotiin. En tiedä mikä siinä on, mutta meidän välille tulee jotain tuntematonta kireyttä silloin, kun koko perhe on koossa. Harmittaa tämä tilanne, mutta sille ei vain voi mitään. Haluaisin taas pois täältä jonnekin.

Ei sen pitäisi olla vaikeaa ja sen pitäisi olla normaalia, mutta minä en vaan saa laitettua ruokaa suuhuni... Yksi leipä käy mielessäni. Menen tekemään sen ja istun pöytään. Katson leipää, mutta kuitenkaan en saa laitettua sitä suuhuni. Tuijotan vieläkin leipää edessäni, mutta lopulta huomaan, että vien leipää roskiin... Noin minulle on käyny monesti, mutta kuitenkin huomaan ruoan olevan kerta kerralta enemmän viholliseni.

Viimeyö sai taa
s minut murtumaan aivan tyystin. Ollessani yksin huoneessani saivat taas kaikki ajatukset minut kiinni. Ajatukset veivät minut taas jonnekin kauas niin, että en voinut juosta enään karkuun. Minuun sattui. Mielessäni vilisi kaikki kipeimmät asiat ja ne saivat minut huomaamaan kyyneleen poskellani. Kaikki iskostui päälleni samalla kerralla, vaikka kuinka yritin päästä ajatuksistani eroon. Huomasin valvoneeni huoneessani pitkään. Kello oli kolme, ja minä valvoin. Päätin mennä rappusille istumaan. Istuin ja kuuntelin vain hiljaisuutta. Se sai minut rauhoittumaan ja tuntemaan oloni taas edes hetken hyväksi.

' Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää? '

~ Johanna Kurkela - Veitsenterällä ~

sunnuntaina, heinäkuuta 12, 2009

Osa 98.

Olimme onnellisia, tai ainakin luulit niin. Ensimmäisenä kuukautena rakastin sinua ja halusin vain olla sinun. Kaikki muuttui hetkessä. Sinä rakastit, mutta minä en. Tunteeni olivat karanneet toiseen ihmiseen.

Ei mennyt niinkuin elokuvissa, mutta en sure. Erosin siis tyttöystävästäni eilen. Asiaa olin miettinyt jo vaikka kuinka kauan, mutta en vaan ollut saanut mitään sanotuksi hänelle. Minusta vaan ei ollut tähän suhteeseen enään. Oikeastaan kun ajattelen, niin ei minusta ollut siihen pitkään aikaan. Nyt kuitenkin sain asiat selviksi, ja olen tästä tyytyväinen. En kuitenkaan kiellä, että ei tehnyt kipeää, mutta se pieni kipu sisälläni kuitenkin johtuu vain siitä, että satutin häntä.

Yksi syy eroomme oli se, että ihastuin toiseen, ja tunteeni karkasivat pikkuhiljaa häneen. Oudointa tässä ihastumisessa oli se, että en ollut nähnyt tätä ihmistä kuin muutaman kerran ja jo silloin iskin silmäni häneen. En edes tuntenut häntä, mutta silti niin kovin hänestä pidin. Ihastuminen ei kuitenkaan ollut se suurin syy, vaan se syy löytyy minusta itsestäni; en vaan tuntenut oloani enää hyväksi tuossa suhteessa.

' The quickest way to break your heart
Make you depressed and ill
Is to get tangled up inside
The side effects could kill '

~ Disney - Don´t fall in love ~