Osa 103.

Pyörin sängyssäni. En saa unta. Laitan musiikin korvilleni ja toivon nukahtavani. Katson kellon sekunttiviisaria ja aika tuntuu vain matelevan. Lopulta nukahdan, mutta herätessä päiväni on jo täyttä kaaosta.

Tämä päivä on ollut aivan yhtä kaaosta. Heräsin aamulla siihen, että exäni äiti soittaa ja kertoo hänen ottaneen heidän autonsa (lue: alaikäinen) ja lähteneen sillä jonnekin. Tämä on jo toinen kerta kuin näin käy. Viimeeksi hän joutui samanlaisen tempauksensa takia osastolle. Tiedän kyllä, että hänellä ei mene kovin hyvin, mutta en ymmärrä tätä tapaa ilmaista sitä. En pidä tilanteesta yhtään, ja tunnen vaan syyllisyyttä tästä asiasta. Tätä pelkäsin silloin kuin hänet jätin ja siksi viivyttelin hänen jättämistään niin tavattoman kauan. Puhun nyt siis samasta henkilöstä kuin tässä tekstissä. Toivoisin niin, että voisin olla välittämättä tilanteesta, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Puhelimeni on soinut varmaan valehtelematta 15 minuutin välein siitä saakka, kun hänen äitinsa soitti minulle. En ymmärrä miksi minut taas sotketaan tälläiseen asiaan. En jaksa tätä.

En osaa enää nukkua. Sänkyyn mennessäni olen väsynyt, mutta yöni menee nykään aina asioita pohtiessa ja lopulta huomaan kellon siirtyneen monta tuntia eteenpäin. Unirytmini on siis aivan olematon. Vaikka välillä olen aivan väsynyt ja puhki, niin silti en vain saa itseäni nukkumaan. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta en jaksa enää edes välittää.

Eilen tapahtui jotain niin odottamatonta. Olin ollut ystävälläni yötä ja hän pyysi jäämään toiseksi yöksi. Mietin jäämistä kauan ja lopulta suostuin. Kuitenkin jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun on pakko lähteä kotiin. Hankin siis itselleni kyydin ja lähdin kotiin. En muista toista tuollaista tilannetta, kun vapaaehtoisesti olen halunnut lähteä kotiin. Mutta kuitenkin kun nyt mietin, niin itselläni ei ollut eilen mikään hyvä olo, ja huomasin sen vaikuttavan ystäviinikin, joten johtuneeko siitä sitten tämä kotiin lähtö.

Mahani on taas kipeä. En pysty kävelemään kunnolla, en nauramaan, en pysty tekemään mitään. Kipu tuntuu nyt myös istuessa ja maatessa. Ennen vain koski kävellessä tai nauraessa, mutta nyt kipu on jatkuvaa. En tiedä mitä tämä on. Ehkä uusiutunut tyrä tai jotain vastaavaa. En vielä kuitenkaan mene lääkäriin, koska kestän tämän kivun vielä jotenkin. Lääkäriin meneminen on minulle vaan niin ylitsepääsemätön asia. Ehkä menen sitten, kun en enään kestä kipua.

' There's only so much I can take
And I just got to let it go
And who knows I might feel better, yeah
If I don't try and I don't hope '

~ The Corrs - What can I do ~

Osa 82.

Istun hiljaa huoneessani katsoen ikkunasta ulos. Koitan etsiä syytä pääni sisäisiin ajatuksiin. Minuutit kuluvat. Huomaan kellon siirtyneen tunnin eteenpäin. Edelleen katson ulos, mutta ilman ajatuksia -tuijotan tyhjyyteen.

Mä en tiedä mikä mulla on. Miksi musta tuntuu vaan niin pahalta? Mun on nykyään vaan niin vaikeaa saada itsestäni pienikin hymy irti. En oikeastaan jaksa kiinnostuimuiden hauskoista asioista, ja nauraa niille. Ei musta ole siihen. Haluaisin vain olla ja pienentyä ihan pieneksi. Vähän aikaa haluaisin olla muiden näkemättömissä. Haluaisin hetkeksi unohtua kaikilta. Saisin olla pienen hetken pois tästä maailmasta. Voisin haluta katsoa tätä maailmaa vain silmillä, kuitenkaan tietämättä maailman pahuudesta ja kovuudesta mitään -voisin vain katsoa ja tehdä maailmasta erilaisen kuvan itselleni.

Mä en pysty enään huolehtimaan muista ja kuuntelemaan muiden huolia. Mun pää hajoaa vaan enemmän kun saan kuulla kuinka huonosti kullallani menee, ja kuinka loppu hän on. Kaikki purkavat asiansa mulle, ja mä tottakai kuuntelen hyvää hyvyyttäni. Mä en vaan pysty sanomaan, että itsekin olen aivan loppu, että itsekään en jaksa. En voi sanoa, että mulla on pää aivan hajalla omien asioiden kanssa. Mä vain olen loppu. Mä olen loppu itseni kanssa. Mun pää hajoaa vaan enemmän, mitä enemmän mietin muiden asioita. Ehkä mun olisi hyvä opetella ajattelemaan vihdoinkin itseäni.