Osa 138.

Kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi aavistaa. Tätä on elämäni nyt;

Väsymys. Ruokapäiväkirja. Liikunta. Peilikuva. Rakkaus. Ajatuksien sekavuus. Tulevaisuuden pelko.

Mä en tiedä missä menen, mitä teen tai mitä ajattelen. Olen aivan sekaisin kaikesta tapahtuneesta ympärilläni. En osaa järjestellä, saatika käsitellä mitään ajatuksiani. Syyllisyys josta en pääse eroon kaivautuu minuun vain syvemmin. Joka ilta mentäessäni nukkumaan ja joka aamu herätessäni haluaisin edes hetkeksi pystyä katsomaan tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. Haluaisin antaa ajatukseni ja tunteeni(itseni)pois.

En muista milloin viimeeksi olisin ajatellut itseni parasta. Oikeastaan edes ajatellut itseäni. En pidä itseäni tärkeänä, joten miksi ajattelisin? Miksi miettisin omaa hyvinvointiani? Miksi miksi miksi? 

En pidä peilikuvastani. En pidä kropastani. En pidä vaa'an lukemasta. En pidä itsestäni.

Liikun paljon. Käyn kaksi, kolme tai neljä kertaa päivässä lenkillä. Juosten tai kävellen. Koiran kanssa ja ilman. Käyn kaksi kertaa viikossa treeneissä(nyrkkeily) ja haluaisin käydä heti mahdollisuden tullen enemmänkin.

Entä syöminen?...En pysty syömään normaalisti, vaikka minulla olisi nälkä. Oikeastaan ei minulla ole nälkä, on vain kroppa joka huutaa energiaa. Ruokapöydälläni lojuu ruokapäiväkirja.

Miten helvetissä tässä kävi näin?

"Mitä jos huonompaan suuntaan 
purttani mä kuljetan?
Päädynkö maailman reunaan 
ja helvettiinkö katoan?"

~ Riku torkkeli - Onko ylpeämpää luovuttaa ~

Osa 136.

Tuntuu kuin hukkuisin.

Uppoaisin.

En saa henkeä.

En osaa kuvailla tunteitani. En tiedä tunnenko kipua, pahaa oloa, tuskaa, ahdistusta, surua, pettymystä itseeni, vai kaikkea tuota sekoitettuna. Tiedän vain sen, että tämä tunteiden sekamelska sekoittaa ajatukseni, rikkoo minut.

Tukahdutanko tunteeni? Antaudunko tunteilleni? Koittaisinko ymmärtää tunteitani? Miksi minun on niin vaikea elää itseni, tunteideni kanssa?

Tällä hetkellä en tiedä mitä haluan elämältäni. En halua miettiä asioita viikkoja tai kuukausia eteenpäin, en pysty siihen. Ajatuskin tulevaisuuden miettimisestä ahdistaa ja tuntuu mahdottomalta. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, mutta minulta vaaditaan vastauksia kysymyksiin joissa joudun miettimään itseäni viikkojen, kuukausien, ja ehkä jopa vuosien päähän. Kysymys "mitä haluat?" on jäänyt soimaan päähäni, koska kuulen tuon kysymyksen päivittäin. Vastaus suustani on aina sama "en tiedä". Se vastaus ei kuitenkaan tunnu riittävän. Miksi ei, miksi? Miksi et ymmärrä? Anteeksi, en jaksa miettiä itseäni tai tulevaisuuttani nyt. En yksinkertaisesti jaksa. 

Ruokahalu. Voisin kysyä, että mitä se tarkoittaa? Ei minulla ole ruokahalua. En tunne nälkää. En muista milloin olisin viimeeksi syönyt aamupalaa, lounasta, päivällistä tai iltapalaa. En pysty syömään. En pysty. Minulle ei maistu. Ei minulla ole nälkä. Miksi? Luulen tietäväni vastauksen kysymykseen, mutta en halua myöntää sitä. 

En haluaisi asioiden olevan näin, mutta kaikki asiat ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Olen mokannut kaiken suhteen. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En osaa elää itseni kanssa. Olen varma, että ainakin yhdellä ihmisellä olisi nyt helpompaa ilman minua. Mikä minussa on vikana? Olenko liian itsekäs? Miksi astuin taas yhden askeleen liikaa ja putosin? Miksi? Miksi? Miksi?

Osa 133.

Mä tuijotan kauas tyhjyyteen,
äänet ja puheen sorina katoavat ympäriltäni.

Ajatukset ja muistot tulvivat mieleeni,

se loputon tuska ja ahdistus.

Kirjoittaminen on taas jäänyt, vaikka monesti olisin halunnut muodostaa sanoja ja tehdä niistä lauseita kertoakseni miltä minusta tuntuu.

Välillä haluaisin sulkea silmäni, että avatessani silmäni näkisin maailman kirkkaana ja paikkana jossa haluaisin olla. En haluaisi nähdä tätä kaikkea ympärilläni näin harmaana ja ahdistavana paikkana, paikkana mistä haluaisin vain pois. Joskus taas toivoisin silmäni sulkiessa, että ne eivät enään aukeaisi.

En jaksaisi yrittää jaksaa eteenpäin. Olisi helppo luovuttaa ja antaa itsensä kävellä syvemmälle pimeyteen ja eksyä sinne polulle missä ei ole valoa mitä seurata. Haluaisin olla tuntematta ahdistusta, surua ja kipua sisälläni. Tekisi mieli huutaa maailmalle, että antaisi minun jo olla ja antaisi minun elää sitä "unelma" elämää mitä jokainen toivoisi elävänsä. Nyt päässäni huutaa vain sana luovuta.

Miksi minun täytyy nähdä tämä kaikki? Miksi minun tätyyy tuntea tämä kaikki? Miksi minun täytyy vuodattaa ne kaikki turhat kyyneleet? Miksi en voisi herätä tästä painajaisesta ja olla vapaa? Miksi miksi miksi..?

' It hurts to set you free
But you'll never follow me
The end of laughter and soft lies
The end of nights we tried to die

This is the end '

~ The Doors - The End ~

Osa 132.

Saanko luvan hetkeksi unohtaa kaiken?

Saisinko hetken kulkea ilman raskasta sydäntäni?

Aikaa on taas vierähtänyt siitä, kun viimeeksi kirjoitin. Olen monesti avannut tämän sivun ja halunnut kirjoittaa, mutta en ole löytänyt oikeita sanoja tunteilleni ja ajatuksilleni.

Viimeeksi kirjoittaessani puhuin siitä, että kuinka paljon pelkään menettää lähimmäiseni. Se pelko mitä tunsin ei jäänyt vain tunteeksi. Tuo menettäminen siis todella tapahtui, koska erosin tyttöystävästäni. Tämän eron jälkeen olin aivan rikki ja tuntui siltä, kun en olisi tuntenut mitään. Välillä huomasin olevani aivan eksyksissä jossain tuntemattomassa paikassa -ajatuksissani. Minuun sattui paljon ja olisin halunnut unohtua kaikelta. Nyt kuitenkin olen jatkanut elämääni ilman häntä.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille lukijoille

Hyvää Ja Rauhallista Joulua!

Osa 131.

Pelkään, että huomenna en näe hänen kasvojaan. Pelkään, että en enää kuulu hänen elämäänsä.

Pelkään.

En tiedä mitä tehdä, mitä ajatella tai mitä sanoa. Päässäni huutaa vain pelko, pelko menettämisestä. Tuntuu kun puolet maailmastani olisi hävinnyt jonnekkin ja tilalla olisi vain maailma jossa ei ole mitään mistä pitää kiinni pelkäämättä...menettämistä.

Juuri nyt haluaisin juosta, haluaisin juosta kauas jonnekkin mistä minua ei löytäisi. Haluaisin paeta kaikkea mitä tunnen, kaikkea mitä koen -kaikkea. 

Olen pettänyt itseni. Olen pettänyt lupauksen itselleni, että en satuta itseäni. Kaikki se minkä luulin voivani lopettaa on elämässäni taas hieman enemmän. Tunnen vain kipua, en pelkästään henkistä vaan myös fyysistä.

Olen liian väsynyt taistelemaan itseni kanssa.

Osa 130.

Olen väsynyt peittämään sen että haluaisin paeta,
juosta kunnes jalat eivät enää kanna ja vielä senkin jälkeen.

En enää tiedä mitä ajattelisin tai mitä tekisin. En jaksa ajatella elämääni. En halua ajatella huomista enkä menneitä päiviä. Haluaisin luovuttaa ja antaa elämän kulkea väärillä raiteilla. Miksi koittaa jaksaa ja nostaa itseään ylös, kun tietää kaiken murtuvan palasiksi lattialle liian nopeasti?

Minuun koskee, mutta jokin kieltää ajattelemasta omaa hyvinvointia. Olen koittanut olla vahva ja olla toisen ihmisen tukena. Olen halunnut olla hänelle se, jota vasten hän voi kaatua niin, että joku ottaa vastaan. Olen yrittänyt ja koittanut olla hänelle ihminen kenen vuoksi jaksaa. Tuntuu kuitenkin, että kaikki yritykseni on ollut turhaa ja olen samalla itse huomaamattani vajonnut syvemmälle...enkä jaksaisi (haluaisi) nousta ylös.

Haluaisin edelleen olla se vahva ihminen keneen ei satu ja kuka jaksaa olla tukemassa muita, mutta en pysty siihen.Nyt ehkä olen alkanut ymmärtää, että en minäkään jaksa kaikkea.

En enää tiedä miten jaksaa huomiseen, kun sisälläni tunnen vain kipua.

 

'Where do I go from here, I'm so lost.
Do you know how hard it is? To Finding my way through this.
It shouldn't even be like this
I shouldn't have to feel like this'

~ Digga - Broken ~

Osa 129.

Vihaan kyyneliä poskillani.

Vihaan ajatuksiani.

Vihaan...elämääni.

Osa 128.

Koskee.

Tunne että haluaa luovuttaa ja antaa periksi tuntuu valtaavan minut, enkä jaksa edes välittää. Haluaisin avata suuni ja kertoa, että en jaksa. Riittää kun saisin sanottua sen, että tarvitsen hieman lomaa elämältä, koska en jaksa pitää itseäni enää kasassa. Joka päivä saadessani hetkenkin aikaa milloin olen yksin, mieleni tekisi vain sulkea silmät ja unohtaa taas hetkeksi kaikki tämä. Haluaisin sulkea vaan kaiken pois mielestäni, olla ilman tunteita ja ajatuksia. En ymmärrä miksi on näin, mutta voimani eivät enää riitä. 

' For too long now, there were secrets in my mind
For too long now, there were things I should have said
In the darkness... I was stumbling for the door
To find a reason - to find the time, the place, the hour '

~ Bruce Dickinson - Tears of the dragon ~

Osa 127.

Hymyä, naurua ja onnellisuutta, mutta silti sisällä kipua. Ja vain silmät sulkiessani minä pääsen kivusta yhden sekunnin ajaksi.

Kirjoittamisen ja puhumisen vaikeus, mutta silti suuri halu saada sanotuksi ajatuksiansa muualle. Niinhän sitä sanotaan, että puhumalla asiat eivät tunnu niin isoilta ja se helpottaa, mutta mielestäni asia ei pienene tai tunnu paremmalta puhumisen jälkeenkään. Muutoksena on vain se, että saat pelätä luottamuksesi pettämistä ja sitä mitä tuo ihminen nyt sinusta ajattelee.

Alkoholi, että vihaan tuota nestettä. Ennen jaksoin katsoa kun muut joivat ja sitten humaltuivat, mutta nykyään en haluaisi olla edes paikassa missä ihmiset ovat humalassa ja alkoholi virtaa. Ymmärrän tietenkin sen, että joskus on mukava ottaa muutama olut tai siideri ja nauttia niistä.
Miksi alkoholi on minulle näin iso asia? Mielestäni alkoholi pilaa ihmissuhteet ja aiheuttaa aivan turhia riitoja ja mielipahaa. Alkoholi on ollut elämässäni jo silloin kun opin kävelemään. En vaan halua, että elämässäni tulee aina olemaan pelko siitä, että menetän jotain tärkeää elämästäni alkoholin takia.

Mitä minulle kuuluu? Mietin tuota itsekkin joka päivä. Mielessäni pyörähtää päivittäin ajatuksia joita pakoilen ja jotka tuntuvat kuuluvaan tahtomattani jokapäiväiseen elämääni. Sisälläni pyörii välillä pyörremyrsky sekottaen taas kaikki ajatukset. Haluaisin hieman lomaa kaikelta ja ajatuksiani paikoilleen. Henkisesti hajalla.

' Olen särkynyt saviruukku
Pala palalta murtui pois
Vain ihmettelin ja itkin
En millään murtunut ois '

~ Jippu - Saviruuku ~

Osa 125.

Se repii sisältäni jotain tärkeää. Se tuntuu tappavan minusta pienenkin elonmerkin. Se kuiskaa minulle asioita rajan takaa. Se haluaa minut taas omakseen. Antaudun sille.

Luulin, että kukaan ei näe niin pitkälle silmieni syvyyteen, että tuntisi niiden surullisuuden. Luulin, että kukaan ei voi selvittää silmieni salaisuutta. Luulin, että kukaan ei ymmärtäisi silmieni hiljaisuutta. Luulin, että kukaan ei huomaisi minun olevan sisältä pirstaloitunutta kristallia. Halusin olla salaisuus, arvoitus, saavuttamaton, mutta nyt tiedän, että siihen en pysty minä, eikä kukaan muukaan.

Ajatukseni ovat aivan sekaisin. Mieleeni palautuvat asiat vuosien takaa, asiat lähimenneisyydestä,asiat kuukausien takaa. Pyörittelen ja pyörittelen niitä päässäni, mutta samalla kiusaan itseäni ajautuessani laaksoon johon on istutettu kipeät, raskaat muistot. Nuo muistot piirittävät minut taas tänäkin iltana.

' We'll do it all, everything on our own
We don't need anything or anyone '

~ Snow patrol - Chasing cars ~

Osa 124.

Miksi minä en voisi kuihtua pois? Miksi en voi vähitellen lähestyä maata ja lopulta jäädä sinne? Kyllähän kukatkin kuihtuvat.

En ole voinut hyvin enää pitkään aikaan. Osaan myöntää tuon itselleni, mutta en muille. En osaa kertoa miksi asiat ovat tipahtaneet raiteiltaan, mutta tiedän asiat, että aamuisin on vaikea nousta ja yöllä en osaa nukkua. Kaikki tuntuu vaikealta ja asiat jäävät kesken.

Kirjoitin viimeeksi jouluna, jolloin toivoin vain, että kaikilla olisi hyvä olla. Tuo pieni toive toteutui ja oli ihanaa olla kotona ilman riitoja ja sitä ainaista kireyden tunnetta. Sain siis sen mitä toivoin. Joulun jälkeen oloni alkoi huonontua ja tuntui kun harteillani olisi ollut monta tiiliskiveä jotka vetivät minua maahan. Huomasin olevani hiljaisempi, en tarkoituksella, mutta en vaan enää ollut se sama tyttö jolta lähti mitä ihmeellisempää juttua. Aloin myös välttelemään läheisteni näkemistä, koska pelkäsin heidän huomaavan oloni ja sen, että olen itseni kanssa huimasti miinuksen puolella. Ruokahaluni katosi aivan kokonaan ja välillä huomasin olevani vessassa antamassa ylen. En tiedä miksi näin, mutta asiat eivät ole kunnossa.

Viime yönä halusin luovuttaa. Tahto herätä aamulla oli kateissa ja halusin vain lähteä. Sain päähäni lähteä ulos kävelemään ajatuksena rauhoittaa itseäni, mutta asiat eivät menneet niin. Kävelin kunnes olin aivan väsynyt ja kylmissäni. En tuntenut enää sormiani kylmyyden takia ja käteeni koski sietämättömästi. Nostin hihaani ja huomasin, että käteni vuosi pahemmin kuin luulin -se ei ollutkaan vain pintanaarmu. Hidastin tahtia ja lähdin kävelemään takaisin. Tajuan nyt, että eilen istuin aivan lähellä reunaa, mutta kuitenki nyt kirjoitan taas tänne ja toivon selviäväni tästä päivästä, vaikka voimani ovatkin kateissa.

'And tonight I'm letting go
About to give in '

~ Saybia - I surrender ~

Osa 122.

Kosketat. En sano mitään. Olen kuin en välittäisi, mutta kuitenkin se sattuu aina yhtä paljon. Jätit minuun taas jälkesi.

Miksi en uskonut, kun minulle sanottiin, että älä mene sinne. En kuunnellut, kun minua varoitettiin menemästä taas tuonne samaiseen paikkaan. Nuo muiden lauseet vain lipuivat ohi korvieni ja siksi minuun nyt sattuu. Olin vaan niin sokea nähdäkseni, että minuun vaan koskee jos astun vielä siihen taloon. Astuin ovesta sisään huomasin, että mikään ei ollut muuttunut.

Istuin siis tuolla iltaa ja minulla oli hauskaa. Söimme, joimme ja otimme hiukan muutakin ollaksemme sekaisin. Kävimme saunassa ja istuimme porealtaassa. Noiden tapahtumien jälkeen minulla ei ole muistikuvia mistään. Aamulla herätessä tunsin vain hänen kosketuksensa minussa. Tunsin hänen kätensä kietoutuneena ympärilläni. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. Kun liikuin, tunsin vain arkuutta mahassani ja käsissäni. Minuun koskee ajatus siitä, että hän on jättänyt minuun taas jälkensä.

Osa 120.

Roikun oksan varassa kalliolla miettien, että päästän siitä irti. Voimani heikkenevät koko ajan, mutta silti pidän kiini. Kuitenkin haluaisin vain tippua.

Hymyilen, kaikki on hyvin. Valhe. Mikään ei tunnu siltä, että voisin hyvin. Että jokin olisi hyvin. Haluaisin niin kovin täältä pois. Haluaisin olla hetken, edes hetken ilman tätä kaikkea. Toistan itseäni ja sanon taas kerran, että en tiedä kuinka kauan jaksan herätä uuteen aamuun.
Olen vain enemmän ja enemmän sekaisin elämäni kanssa. Kaikki tuntuu vain kaatuva päälle aivan samalla hetkellä. En jaksa kantaa hartioillani mitään ylimääräistä. En jaksa kuulla yhtään huutoa ja raivoa minun korvilleni. En jaksaisi kuunnella edes ystävieni murheita. En vaan jaksa.

Lupasin itselleni, että en rakastu, mutta niin pääsi kuitenkin käymään aivan huomaamatta. Niinä hetkinä kun hän on kanssani tuntuu siltä, että joku oikeasti välittää ja tahtoo minut viereensä. Tämä ihminen saa minut taas rakastamaan itseäni hiukan enemmän, ja jaksamaan elämässäni taas yhden päivän eteenpäin. Hänen kanssaan jaksan hymyillä, nauraa ja olla oma itseni. Haluaisin olla hänen tyttönsä, mutta pelkään sauttavani häntä, koska olen itse niin hajalla ja epävarma elämäni kanssa. Liikun itseni kanssa niin heikoilla jäillä, että en voi antaa, enkä tahdo kenenkään katsovan vierestä kuinka vihaan elämääni ja itseäni.

Rakastan, mutta joku minussa vastustaa kuitenkin tätä tunnetta sisälläni, koska tiedän vain satuttavani. Minun ei pitäisi antaa kenenkään rakastaa itseäni, en ole ansainnut sitä. En pysty antamaan tällä hetkellä kenellekään sitä, mitä kaikki eniten kaipaavat -rakkautta ja läheisyyttä.

Osa 119.

Lasken pääni polviini ja huokaan. En haluaisi tuntea mitään. Haluaisin olla vain jotain niin tyhjää, että kaikki lipuisi ohi ilman, että tuntisin mitään.

Rikki, niin hajalla sisältä. En jaksa enää valehdella itselleni, että pärjään tässä elämässä, koska asia ei ole niin. En jaksa enää kieltää asiaa itseltäni, että haluan pois täältä, koska tuo tunne on vaan niin vahva sisälläni. Elämäni on vaan liian sekasin siihen, että jaksaisin nousta uuteen huomiseen. Minulla ei vain ole enää voimia siihen, että hymyilen ihmisille aivan kuin kaikki olisi hyvin. Minulla ei myöskään ole voimia siihen, että jaksaisin itseäni ja ajatuksiani. En todella tiedä mitä teen.

En haluaisi puhua tästä, mutta minun on pakko. Nyt taas muistan kuinka helpottava tunne se on, kun terävä viilto tuntuu kyljessä ja punainen vana valuu hitaasti kylkeäni pitkin. Pääsen tuolloin hetkeksi pois tästä maailmasta jonnekin kauas täältä. Tuona hetkenä minusta tuntuu siltä, että kaikki helpottuisi. Tuolloin minulla on hetken hyvä olla. Mutta seuraavana päivänä katson taas jälkiä kyljissäni kysyen itseltäni, että miksi?

' The fight is over
The mad rain had gone past over me
Blood is flowing down
Tear is flowing down '
~ X Japan - Alive ~

Osa 118.

Haluan kääntää selän kaikelle. Olen liian väsynyt jatkamaan. Toivoisin olevani jossain missä saisin vain olla ja levätä.

Silmäni ovat väsyneet, mutta en voi käydä nukkumaan. Minusta vain ei ole siihen, että menisin peiton alle, sulkisin silmäni ja heräisin taas aamulla uuteen päivään. En muista milloin olisin viimeeksi käynyt nukkumaan niin, että en heräisi yöllä siihen, että jostain kuuluu kolahdus tai vain pienen pieni rasahdus. Olen kyllä yrittänyt nukkua, mutta siitä vain ei tule mitään. Olen kadottanut sen tunteen, kun on niin väsynyt, että nukkumaan meno tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Osaanko enää nukkua ollenkaan?

Miten pieni ihminen voi tuntea näin isoa taakkaa sisällään. Tuo taakka tuntuu isolta, koska asiat jotka sen aiheuttavat ovat vain liian isoja minulle. En muista milloin olisin ollut näin heikko, kuin nyt muutaman viikon olen ollut. Minulla ei ole ollut voimia edes nähdä ystäviäni, vaikka yleensä pystyn näkemään heitä aina.
Pystyn nyt myöntämään myös itselleni sen, että olen oikeasti siinä pisteessä, että saattaisin tarvita ulkopuolisen apua. Vaikka tuon asian myönnänkin, niin se tuntuu ristiriitaiselta, koska en halua apua kuitenkaan loppupeleissä muualta. Periaatteeni on aina ollut, että minun täytyy itse selvitä omista asioistani, koska kuka muu niihin voi vaikuttaa kuin minä itse? Haluaisin unohtaa hetkeksi itseni ja katsoa maailmaan jonkun toisen silmillä.

Syö. Tuo sana huutaa minulle joka päivä yhä pahemmin ja pahemmin. Joku sisälläni koittaa saada ottamaan edes yhden ylimääräisen leivän, mutta minä en pysty siihen. Minulle on vain tullut yhä vaikeammaksi syödä. Ennen sain syötyä juuri ja juuri yhden lämpimän ruuan, mutta nyt sekin on jäänyt. Koulussa ollessani lautasellani näkyy ainoastaan salaattia ja lopulta sekin lojuu bioastiassa. Oloni on taas heikompi fyysisesti kuin pitkään aikaan, koska en osaa syödä. Haluaisin kyllä, mutta se tuntuu vain niin vaikealta ja ylitsepääsemättömältä asialta.

' Ei tieni mun oo voittojen
Oot nähnytkin sen
Sinä ymmärrät pahaiten
Miten arkana taas etees jään
Vain hengittämään
Ja sä kuiskaat
Et mee mihinkään '
~ Juha Tapio - Kuiskaus ~

Osa 116.

Kävelen sateessa miettien asioitani. Sade kastelee hiukseni ja kyyneleeni sekoittuvat sadepisaroihin. Ajatukseni valuvat sadepisaroiden mukana poskiltani maahan. Tunnen oloni tyhjäksi.

Haluaisin tuntea jotain. Tunnen kyllä, mutta haluaisin tuntea jotain muutakin kuin ainaista kipua sisälläni ja ahdistusta päässäni. Nuo tunteet tappavat minua hitaasti, mutta sitäkin varmemmin ja kivuliaammin. Se tunne, kun maailmastani katoaa valo ja silmäni sumenevat kyyneileistä ovat minun elämässäni kuin aamuja jotka ovat vain pakko kohdata. Haluaisin muuttua, haluasin tuntea taas niinkuin ennen, mutta en pysty siihen.

En jaksa. En toddella jaksa. Olen vaan niin rikki ja hajalla itseni kanssa. Joskus toivoisin vain pääseväni täältä pois, koska tiedän, että silloin minua ei satuttaisi enään mikään. Eivät teot, eivätkä sanat, silloin minua ei satuttaisi enään mikään, vaan saisin vain olla. Tiedän että minulla on ihmisiä ketkä välittävät (tai niin ainakin sanovat), mutta silti tuntuisi vain paremmalta hyvästellä kaikki. Miksi jäisin? Tuo kysymys on pyörinyt päässäni ehkä liikaakin. Jos mietin kuukausia taakseppäin niin silloin minulla oli hyvä syy jäädä tänne. Syy oli ihminen ketä rakastin. Mutta nyt kaikki on toisin. En keksi tarpeeksi pätevää syytä jäädä tänne, mutta siltikin vielä istun tässä koneen ääressä ja kirjoitan tätä tekstiä.

Entä jos joskus en heräisikään aamulla? Tulisinko katumaan sitä? Kysymyksiä toistensa perään, mutta mistä löydän vastaukset?

' Runneltua itsetuntoo
ei ole helppo kantaa
mut pako pilvilinnoihin
uutta toivoo antaa '

~ Klamydia - haaveet elättää ~

Osa 115.

Haluaisin jättää kaiken taakseni. Haluaisin siivet. Haluaisin kauniit valkoiset siivet joilla lentää pois täältä. Eihän se ole mahdotonta, eihän?

Olen sekaisin itseni ja elämäni kanssa. En tiedä miksi, mutta tämä tunne sisälläni riipii minua ja ottaa minusta vain kovemman otteen päivä päivältä. Olen vaan niin väsynyt, väsynyt kaikkeen. Jokainen aamu on jo taistelua siitä, että jaksaako nousta ja kohdata taas uuden päivän haasteet. Jokaisena aamuna haluaisin vain lukittautua jonnekin piiloon kaikelta ja siirtyä omaan pieneen maailmaan jossa saan vain olla.

Teot sattuvat, mutta minuun koskee sanat jotka pyörivät vain mielessäni. Lupaus siitä, että hän ei halua satuttaa minua on murtunut niin kuin pelkäsinkin. Kaikki ne sanat, kaikki ne lauseet jotka hän minulle sanoi hiertävät mielessäni. Kaikki tuntuisi helpommalta jos vain katoaisin hänen elämästään kokonaan. Olen hajalla, mutta en ymmärrä sitä, että miksi olen näin hajalla tämän takia. Haluaisin unohtaa, mutta tiedän, että en pysty siihen. Kaikki kaatuu taas samalla kerralla päälle. Olen kuin lintu joka osaa lentää, kunnes yhtäkkiä hänellä ei olekaan enää siipiä millä lentää.

Haluaisin vain painnaa pääni jonkun olkapäälle ja kertoa, että en jaksa, mutta minusta ei ole siihen, ei siihenkään. Nytkin kyyneleiden valuessa poskillani istun vain yksin huoneessani ja kuuntelen musiikkia ja koitan samalla saada tänne jotain kirjoitetuksi, mutta juuri nyt tämäkin tuntuu niin turhalta. Minusta ei vai ole enään mihinkään. Minulla ei ole voimia tehdä mitään. Minulla ei ole kiinnostusta. Minulla ei ole mitään.

' Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä, älä päästä mua irti '

~ Juha Tapio - Luotasi vaan ~

Osa 114.

Käännän selän elämälleni. Luovutan taistelun ajatuksiani vastaan. En yritä päästä karkuun sitä ääntä, joka kuiskailee minulle sisälläni -antaudun hänen kynsiinsä. Putosinko liian kauas tästä elämästä?

Luulin pärjääväni. Luulin todella, että olen saanut elämästäni jotenkin kiinni, mutta huomaan taas erehtyväni. Olen taas apeampi ja omissa mailmoissani entistä enemmän. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta nyt vaan asiat ovat kääntyneet näin. En haluaisi herätä aamuisin, koska jo silmäni avattua kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Heti herättyäni käyn miettimään asioitani ja kaikki vaan pyörii mielessäni. Koulussa ollessani toivoisin vain tunnin menevän nopeasti ja koulun loppuvan, jotta pääsisin taas muiden silmistä pois.

Mielessäni on käynyt, että sanoisin psykiatrilleni kuinka asiat oikeasti ovat, mutta pelkään seurauksia siitä, että jos kertoisin todella kaiken pääni sisältä hänelle. Olen monesti päättänyt hänet nähdessä, että nyt voisin sano edes vähän oikeasta olostani hänelle, mutta avatessani suuni en saa vain mitään sanotuksi. Luottamukseni on vaan petetty niin monesti, että en uskalla sanoa mitään itsestäni, koska pelkään, että asiat liikkuvat hänen suunsa mukana eteenpäin. Niin on käynyt ennenkin, joten miksi nyt niin ei kävisi? En osaa luottaa, mutta en myöskään tiedä, että haluanko edes luottaa häneen. Luottaminen muihinkin on vaikeaa joten miten voisin luottaa melkein tuntemattomaan ihmiseen?

Ikävä. Tuo tunne valtaa minut vain yhä tiukemmin otteeseensa. Minulla on vaan niin ikävä yhtä ihmistä. En tiedä miten tämän sanoisin, mutta hän on vaan jotain niin erityistä, että haluan pitää hänet elämässäni. Olin hänen luonaan nyt pari viikkoa takaperin. Vietin siellä kolme kokonaista päivää. Menin sinne torstaina ja lähdin maanantaina. Hänen luonaan ollessani minulla oli hyvä olla. Oloni oli jotain sanoinkuvaamatonta silloin, kun sain vain olla hänen vieressään tai laittaa pääni hänen olkapäälleen ja kun nukkumaan mennessä hän oli vieressäni ja piti minusta kiinni -tunsin itseni tärkeäksi. Tuo ihminen on tainnut viedä sydämeni pahemmin kuin luulinkaan, koska pidän niin kovasti hänestä. Pelkään vaan niin, että hän unohtaa minut ja... En vaan halua menettää häntä.

' I know I'll see you again whether far or soon
But I need you to know that I care
And I miss you '

~ Incubus - I miss you ~

Osa 113.

Istun huoneessani ja toivon jonkun olevan lähelläni. Tiedän kuitenkin, että tuo toive jää vain toiveeksi, kukaan ei tule viereeni ja ota minusta kiinni.

Anteeksi kun en ole hetkeen käynyt kirjoittamassa, mutta en ole vain pystynyt. En oikeastaan ole saanut mitään ajatuksia päästäni ulos, vaikka olenkin aloittanut kirjoittamisen täällä. Nyt kuitenkin palaan taas tänne ja vuodatan hieman itseäni teille.

Kaipaan ihmistä kuka olisi vierelläni, kun en jaksa. Haluaisin vain joskus piiloutua jonkun kainaloon ja olla siinä hetken. Jokainen luultavasti tietää sen tunteen kun haluaisi vain olla lähellä jotain tärkeää ihmistä. Olla vaan siinä hiljaa ja katsoa vaikka televisiota. Tätä minäkin tahdon. Kaipaan vaan niin sitä tunnetta kun voi vaan sanoa toiselle, että olisi hetken lähellä. Kaipaan tuota tunnetta enemmän kuin koskaan.

Oloni on ollut viimeaikoina hyvin vaihteleva. On ollut hyviä päivä ja taas niitä päiviä, että haluaisi vain jäädä sänkyyn ja sanoa kaikille, että menisivät pois elämästäni.
Nyt taas asuntolassa ollessani minulla on ollut hauskaa ja olen oikeastaan ehkä jopa nauttinut elämästäni täällä. Täällä on aina ihmisiä lähellä jos on tunne, että haluaa jutella. Ja täällä saa myös joskus sitä omaa kaipaamaa rauhaa menemällä huoneeseen ja sulkemalla vaan oven perässään. Vaikka viihdyn täällä niin olen huomannut, että vaivun täällä liian helposti sinne synkkyyteen.

Pari päivää taaksepäin oloni oli aivan hirveä. Olisin vain voinut jättää kaiken taakseni ja vain kadota. Kyyneleet vuosivat poskelleni melkeimpä jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä. Minua ahdisti ja olin vain maassa. En teidä syytä tuohon oloon, mutta ehkä joskus saan senkin selville. Kun olin itkenyt monta tuntia ja maanut vaan omassa huoneessani puhumatta kenellekään mitään sain laitettua yhdelle minulle jo nyt tärkeäksi tulleelle ihmiselle viestiä. Kerroin olostani ja siitä kuinka en vaan jaksa elämääni. En tiennyt syytä siihen, että miksi juuri hänelle laitoin viestiä, mutta ei siihen kai syytä tarvitsekaan. Luulin että hän ei vastaisi, mutta sain kuitenkin viestin häneltä takaisin. Huomasin itseni hymyilevän, vaiikka kyyneleet olivatkin saaneet jo tyynyni märäksi. En tiedä miksi, mutta tämä viesti paransi oloani:

"Voi kulti. Siu pitää jaksaa. Sie oot jotain niin tärkeetä, että sie et saa luovuttaa. Miu äiti sano miulle,ku olin etten jaksais. "itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan". Siä teet miun elämän palapelistä kokonaisen. Ilman siuta pala puuttuu ja miekään en oo yhtään mitään. Siu on vaan jaksettava. Miulla oli elämä täysin raiteiltaan, ja nyt miulla menee siihen nähen tosi hyvin. Kyllä se onni löytää siunki elämään. Usko vaan siihen rakas "

Luettuani tuon viestin minulle tuli todella olo, että minusta todella välitetään. Tuokin ihminen välittää, vaikka ei tunne minua edes hyvin ja olemme tunteneet niin vähän aikaa, mutta silti hän sanoo minulle noin. Oloni koheni heti hieman ja lopulta sain itseni koottua illaksi, että pystyin menemään muiden kanssa oleskeluhuoneeseen.

Sanon muutaman sanan syömisestäni, koska se ei ole muuttunut oikein mihinkään. Olen nyt oikeastaan elänyt nämä päivät vain salaatilla ja teellä. En tunne enää nälkää, en edes pientä nälkää. Huomasin myös itseni laihtuneen xkg viikossa. En ole edes koittanut nyt laihduttaa, mutta ruoka vaan ei ole maistunut.

Osa 112.

Pimeää. Hapuilen. Ahdistun. Kuvittelen jonkin painavan kaulaani. En saa henkeä. Lopulta huomaan katoavani itseltäni. Näen edessäni vain kirjaimia, koitan mudostaa niistä sanoja, mutta ajatukseni karkaavat yhä uudelleen.

Miksi yritää jaksaa? Miksi enään hymyillä, kun tuntuu, että kaikki on turhaa? Onko elämässäni loppujenlopuksi mitään päämäärää? Kysymyksiä riittää, mutta missä vastaukset? Tuohon kysymykseen osaan vastata purkamalla taas ajatuksiani tänne.

Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt jaksaa, mutta kaikki yrittäminen valuu uomaan joka ilta, kun ajatukset valtaavat mieleni täysin. Tuolloin kaikki yritys parempaa päin tuntuu niin turhalta. Tuolloin olen aivan eri ihminen. Ahdistuksen vallattua minut voi huomata kuinka kyyneleet valuvat poskilleni, tai kuinka silmäni ovat vetiset. Tuolloin haluaisin vain kääntää pääni pois ja unohtua taas hetkeksi. En tiedä miksi juuri illalla kaikki iskee päälle. Kun luulen onnistuvani yhdessä päivässä, niin kaikki se ilo ja hymy häviää lopulta kuitenkin illalla.

Jos listaisin tekemiseni viikon ajalta ylös, niin kaikki päiväni olisivat samanlaisia. Jokaisena päivänä tuntisin taas saman kivun sisälläni. Huomaisin päivittäin sen saman ahdistuksen syödessäni. Päiväni olisivat kuin kopioita edellisestä päivästäni. Joskus todella tuntuu, että kierrän samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Turhauttavaa, mutta en tiedä mitä tekisin toisin. En edes tiedä, että pystyisinkö muuttamaan mitään.

Entä syömiseni, mitä siitä sanoisin? En osaa kertoa muuta kuin, että mikään ei ole muuttunut. Kierrän samaa ympyrää päivittäin. Joka kerta syödessäni tunnen vain suurta omantunnontuskaa siitä, että laitoin jotain suuhuni ja nielaisin sen. Haluaisin oppia syömään ilman sitä, että lasken kalorit, mutta en pysty siihen. Olen tottunut elämään näin, mutta silti kaipaan muutosta.

En tiedä mitä teen elämälläni, kun en sitä osaa kuitenkaan arvostaa niinkään paljoa, että yrittäisin joitain asioita muuttaa paremmaksi.

' Täytyy saada levätä huolella.
Antaa ajan olla minun puolella,
niin kai se on.
Eihän tiedä mihin se sydän pysähtyy
ja pieni maailma särkyy.
Se on niin haurasta,
jos on satasen vauhdissa. '

~ Stella - 100km/h ~