Osa 118.

Haluan kääntää selän kaikelle. Olen liian väsynyt jatkamaan. Toivoisin olevani jossain missä saisin vain olla ja levätä.

Silmäni ovat väsyneet, mutta en voi käydä nukkumaan. Minusta vain ei ole siihen, että menisin peiton alle, sulkisin silmäni ja heräisin taas aamulla uuteen päivään. En muista milloin olisin viimeeksi käynyt nukkumaan niin, että en heräisi yöllä siihen, että jostain kuuluu kolahdus tai vain pienen pieni rasahdus. Olen kyllä yrittänyt nukkua, mutta siitä vain ei tule mitään. Olen kadottanut sen tunteen, kun on niin väsynyt, että nukkumaan meno tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Osaanko enää nukkua ollenkaan?

Miten pieni ihminen voi tuntea näin isoa taakkaa sisällään. Tuo taakka tuntuu isolta, koska asiat jotka sen aiheuttavat ovat vain liian isoja minulle. En muista milloin olisin ollut näin heikko, kuin nyt muutaman viikon olen ollut. Minulla ei ole ollut voimia edes nähdä ystäviäni, vaikka yleensä pystyn näkemään heitä aina.
Pystyn nyt myöntämään myös itselleni sen, että olen oikeasti siinä pisteessä, että saattaisin tarvita ulkopuolisen apua. Vaikka tuon asian myönnänkin, niin se tuntuu ristiriitaiselta, koska en halua apua kuitenkaan loppupeleissä muualta. Periaatteeni on aina ollut, että minun täytyy itse selvitä omista asioistani, koska kuka muu niihin voi vaikuttaa kuin minä itse? Haluaisin unohtaa hetkeksi itseni ja katsoa maailmaan jonkun toisen silmillä.

Syö. Tuo sana huutaa minulle joka päivä yhä pahemmin ja pahemmin. Joku sisälläni koittaa saada ottamaan edes yhden ylimääräisen leivän, mutta minä en pysty siihen. Minulle on vain tullut yhä vaikeammaksi syödä. Ennen sain syötyä juuri ja juuri yhden lämpimän ruuan, mutta nyt sekin on jäänyt. Koulussa ollessani lautasellani näkyy ainoastaan salaattia ja lopulta sekin lojuu bioastiassa. Oloni on taas heikompi fyysisesti kuin pitkään aikaan, koska en osaa syödä. Haluaisin kyllä, mutta se tuntuu vain niin vaikealta ja ylitsepääsemättömältä asialta.

' Ei tieni mun oo voittojen
Oot nähnytkin sen
Sinä ymmärrät pahaiten
Miten arkana taas etees jään
Vain hengittämään
Ja sä kuiskaat
Et mee mihinkään '
~ Juha Tapio - Kuiskaus ~

Osa 110.

Silmäni painuvat kiinni. Mielessäni käy toivomus, että ne sulkeutuisivat viimeisen kerran ja pysyisivät kiinni. Maaimani näyttää paremmalta silmät suljettuina kuin niin, että näkisin eteenpäin.

Rikki, hajalla ja väsynyt. Edelliset kolme sanaa kuvaavat oloani viimeisen muutaman viikon ajalta edes jotenkin. Aivan kuin seisoisin aukiolla jossa ei ole kuin yksi puuntaimi ja minä. Tuo puuntaimi kasvaa kasvamistaan ja näkee koko ajan enemmän elämää, mutta minä pysyn siinä samalla tasolla näkemättä uutta, ja lopulta suljen silmäni, koska en jaksa enään katsoa samaa arkea päivästä toiseen. Toivoisin niin, että saisin jotain sitä iloa takaisi mitä tunsin vielä jonkin aikaa sitten. Luulen kuitenkin, että tuo toiveeni ei tule toteutumaan, koska en vaan saa sitä hymyä sisältäni ulos. En halua aloittaa kaikkea sitä läpikäymistä itseni kanssa uudestaan. Minusta ei vaan nyt ole siihen, että kävisin aukomaan umpisolmuja sisältäni auki. En edes pystyisi siihen nyt.

Kuinka monesti minulle onkaan sanottu, että näytän väsyneeltä. Huomaan hetken mietittyäni tuota asiaa, että sormeni eivät riitä laskemaan noita kertoja. En tiennyt, että minusta huomaa kuinka väsynyt olen. En ole fyysisesti väsynyt, vaan enemmänkin henkisesti täysin poikki. Kauan luulin, että olen onnistunut pitämään kaiken sisälläni, mutta kuitenkin se on joillekin ihmisille paistanut läpi enemmän kuin selvästi. Mutt noh, en jaksa välittää enään siitä, että joku huomaa kuinka väsynyt ja loppu olen itseni kanssa. En vain jaksa.

Viimeyönä olin taas itseni kanssa enemmän kuin väsynyt. Kerrankin kuin olisin voinut puhua jollekin kaiken sisältäni pois, niin en keksinyt ketään kelle olisin voinut soittaa. Mielessäni kävi muutama ihminen, mutta puhelinta katsoessani peruin kaiken, koska en halunnut huolestuttaa ketään asioillani. Katsoin kelloa monesti ja aika vain kului. Istuin ulkona luultavasti noi kaksi tuntia ja olin vaan tietämätön kaikesta. Kyyneleet virtasivat poskellani ja halusin vaan taas hetkeksi unohtua maailmalta.

Osa 103.

Pyörin sängyssäni. En saa unta. Laitan musiikin korvilleni ja toivon nukahtavani. Katson kellon sekunttiviisaria ja aika tuntuu vain matelevan. Lopulta nukahdan, mutta herätessä päiväni on jo täyttä kaaosta.

Tämä päivä on ollut aivan yhtä kaaosta. Heräsin aamulla siihen, että exäni äiti soittaa ja kertoo hänen ottaneen heidän autonsa (lue: alaikäinen) ja lähteneen sillä jonnekin. Tämä on jo toinen kerta kuin näin käy. Viimeeksi hän joutui samanlaisen tempauksensa takia osastolle. Tiedän kyllä, että hänellä ei mene kovin hyvin, mutta en ymmärrä tätä tapaa ilmaista sitä. En pidä tilanteesta yhtään, ja tunnen vaan syyllisyyttä tästä asiasta. Tätä pelkäsin silloin kuin hänet jätin ja siksi viivyttelin hänen jättämistään niin tavattoman kauan. Puhun nyt siis samasta henkilöstä kuin tässä tekstissä. Toivoisin niin, että voisin olla välittämättä tilanteesta, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Puhelimeni on soinut varmaan valehtelematta 15 minuutin välein siitä saakka, kun hänen äitinsa soitti minulle. En ymmärrä miksi minut taas sotketaan tälläiseen asiaan. En jaksa tätä.

En osaa enää nukkua. Sänkyyn mennessäni olen väsynyt, mutta yöni menee nykään aina asioita pohtiessa ja lopulta huomaan kellon siirtyneen monta tuntia eteenpäin. Unirytmini on siis aivan olematon. Vaikka välillä olen aivan väsynyt ja puhki, niin silti en vain saa itseäni nukkumaan. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta en jaksa enää edes välittää.

Eilen tapahtui jotain niin odottamatonta. Olin ollut ystävälläni yötä ja hän pyysi jäämään toiseksi yöksi. Mietin jäämistä kauan ja lopulta suostuin. Kuitenkin jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun on pakko lähteä kotiin. Hankin siis itselleni kyydin ja lähdin kotiin. En muista toista tuollaista tilannetta, kun vapaaehtoisesti olen halunnut lähteä kotiin. Mutta kuitenkin kun nyt mietin, niin itselläni ei ollut eilen mikään hyvä olo, ja huomasin sen vaikuttavan ystäviinikin, joten johtuneeko siitä sitten tämä kotiin lähtö.

Mahani on taas kipeä. En pysty kävelemään kunnolla, en nauramaan, en pysty tekemään mitään. Kipu tuntuu nyt myös istuessa ja maatessa. Ennen vain koski kävellessä tai nauraessa, mutta nyt kipu on jatkuvaa. En tiedä mitä tämä on. Ehkä uusiutunut tyrä tai jotain vastaavaa. En vielä kuitenkaan mene lääkäriin, koska kestän tämän kivun vielä jotenkin. Lääkäriin meneminen on minulle vaan niin ylitsepääsemätön asia. Ehkä menen sitten, kun en enään kestä kipua.

' There's only so much I can take
And I just got to let it go
And who knows I might feel better, yeah
If I don't try and I don't hope '

~ The Corrs - What can I do ~

Osa 92.

Unohdin hetkeksi kaiken ja annoin vain mennä. En miettinyt mitään. En tuntenut kipua sisälläni. Hymy paistoi hetken kasvoillani. Kaikki palasi kuitenkin hiljalleen mieleeni. Tunsin taas sisälläni sirpaleet jotka viilsivät vain syvemmältä.

Tuntuu kuin taistelisin itseäni vastaan. Aivan kuin sisälläni olisi kaksi puolta, jotka sotisivat toisiaan vastaan. Haluaisin olla ilman kaikkia näitä sh ajatuksiani päässäni, mutta kuitenkin pelkään, että ilman kaikkea tätä minulta puuttuisi iso asia elämästäni. En osaa kuvitella elämääni ilman kaikkea mitä minulla nyt on. Kuitenkin jos hiukan ajattelen niin ehkä ilman näitä kaikkia ajatuksia minulla voisi olla parempi olo. Voisin taas hymyillä, ja olla niinkuin ennen. Ajatukseni ovat yhtä ristiriitaa.

Olen yrittänyt pitää itseäni kiireisenä nyt jo kohta muutaman viikon, ja kaikki siksi, että saisin pidettyä itseni kasassa. Kuitenkin nyt huomaan tämän kaiken vain rasittavan minua enemmän ja enemmän. Stressi näkyy päällepäin. Olen väsynyt. Nukun huonosti. Olen todella herkkä joka päivä (pieninkin vastoinkäyminen tuntuu mailmanlopulta ja itkuisuus lisääntynyt huomattavasti). Yritykseni edes yhteen parempaan päivään tällä keinolla osoittautui vain sotaa itseäni vastaan.

Valhe. Tunsin sen taas tulevan suustani. En ensin huomannut sanovani, että kaikki on hyvin, mutta myöhemmin tunsin omatuntoni taas puhuvan minulle. Kietoudun valheiden kaapuun aina kuin minulta kydytään vointiani. En joskus enään itsekkään huomaa valehdelleeni kertomalla, että kaikki on hyvin. Omatuntoni kolkuttaa ja tunnen syyllisyyttä valheistani. Kuitenkaan en mahda itselleni mitään tässä asiassa. En saa sanotuksi rehellistä vastausta jos joku kysyy minulta vointiani. En vain halua näyttää muille, että olen heikko. En halua näyttää sitä, että en enää pärjää. Haluan olla edelleen se vahva ja hyvinvoiva tyttö muiden silmissä. En halua muuttua muiden silmissä.

" I feel it everyday, it's all the same
It brings me down but I'm the one to blame
I've tried everything to get away "

~ Three Days Grace - Over and over ~

Osa 80.

Väsymys tuntuu pukkaavan taas mun päälle. Mä kyllä nukun jonkun verran, mutta silti olen aivan puhki aina kun herään, ja koko päivä meneekin sitten silmät ristissä kävellen. Mun täytyy pakottaa itseni nousemaan sängystä. Välillä illalla nukkumaan mennessä olen aivan puhki, vaikka en ole sinä päivänä tehnyt mitään järkevää. Mä vaan olen jatkuvasti väsynyt. Olen myös huomannut että väsymys vaikuttaa muhun nykyään paljon enemmän ja näkyvämmin kuin ennen. Musta tulee kärttyinen ja itkuinen, ja pienikin vastoinkäyminen saattaa hajottaa mut ihan palasiksi.

Tänään olisi tarkoitus mennä taas opistolle(asuntolaan), ja huomenna sitten takaisin koulunpenkille. Harjoittelu on siis takana, ja nyt pitäisi vielä neljä viikkoa jaksaa puurtaa koulussa. Mä oikeastaan odotan opistolle pääsyä, ja syy siihen on vain se, että pääsen ottamaan taas vähän lomaa perheestä, ja siellä saan omaa aikaa tarvittaessa.

"Sie olet kyllä oikeasti tosi pieni", nuo sanat kuulin melkein tuntemattomalta ihmiseltä (tuntenut kaksi viikkoa). Kun halasin häntä, hän sanoi nuo sanat. Irrotin hänestä samantien otteen ja katsoin vain kysyvästi. Musta ei tuntunut hyvältä kuulla tuota lausetta. Halusin vain lähteä hänen luotaan, käntää hänelle selän, ja painua vain jonnekin muualle. Mä en halua kuulla ihmisiltä tuollaisia kommentteja, koska se tuntuu niin valheelta, koska kuitenkin itse näen toisin. Näen vain lihavan pyöreähkön tytön, joka vihaa itseään. Mä en näe niinkuin muut. Jo kauniiksi kehuminenkin saa minut hiljaiseksi. En halua kiittää kehuista, se tuntuu väärältä.

Katson itseäni joka päivä peilistä. Mielessäni kysyn itseltäni "kelpaanko itselleni nyt?". Ei, en kelpaa. Se sattuu muhun aina vain enemmän, kun peiliin katsoessani huomaan ne samat "virheet" kropassani. Huomaan ne asiat joista en pidä, ja jotka vaan pysyvät kropassani. Miksi en voi kuunnella ja uskoa muita, kun kuulen sanat "olet kaunis ja kelpaat juuri tuollaisena". Ehkä vielä joskus ymmärrän mitä muut tarkoittavat. Ehkä vielä joskus kelpaan itselleni juuri tälläisenä kuin olen.

" Mä en usko mitään ennenkuin mä näen sen ite silimilläni Mä katon kaiken
loppuun asti sä sanot, että mä oon jääräpää

Mun haaveet yltää kuuhun asti
kauemmaskin jos tarve vaatii
Mä pistän aina paremmaksi ja
sä sanot, että mää oon sekopää "
~ Aknestik - Jäänmurtaja ~