Osa 137.

Uskallus avata sydämensä lukot. Yrityksiä katsoa elämää väreillä. Rohkaistua kääntämään seuraava sivu elämässään.
Olla onnellinen ja onneton. Ahdistua peilikuvastaan.
Tätä on minun elämäni nyt, mitä sinun on?

Olen ollut kauan pois. En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta pyyhkinyt kaiken tekstin pois juuri silloin, kun joku toinen olisi sen julkaissut. En ole pystynyt ajattelemaan niin selkeästi, että olisin saanut mitään julkaisukelpoista tekstiä eteeni.


Paljon on tapahtunut; Olen muuttanut toiseen kaupunkiin. Asuin rakkaani kanssa saman katon alla. Erosin. Muutimme erilleen. Sain uuden työpaikan. Hankin koiran. Löysin ja sain vanhan rakkauteni takaisin. Nyt seurustelen.

Luovuttanut.

Rakastunut.

Pitänyt peilikuvastaan.

Vihannut peilikuvaansa.

Syönyt.

Jättänyt syömättä.

Ollut murtumispisteessä.

Masentunut.

Ollut onnellinen.

Ollut onneton.

Jaksanut herätä aamulla.

Halunnut kadota kaikelta.

Olin opetellut katsomaan elämääni uusin silmin. Yritin iloita ja nauttia pienistäkin ilon aiheista. Aluksi se tuntui auttavan jaksamaan, mutta sitten mielenkiintoni(jaksamiseni?)ei riittänyt yrittämään. Tuntui, että olisin maaliviivalla odottamassa lähtölaukausta muiden juostessa jo maaliin, koska odotin lähtölaukausta mitä ei koskaan minun korviini kuulunut. Hävisin taas.

Elämäniloni meni yhä kauemmas minusta. En iloitse enää niinkuin ennen. En tee asioita joista pidän. Toisaalta, olen lenkillä aina töistä päästyäni koko illan ja pidän siitä. Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään muuta mistä pitäisin. Ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Syömiseni heittelee hyvin paljon edestakaisin syömisen ja syömättä olemisen välillä. On ollut pieniä hetkiä jolloin rakastan ruokaa, sen tekemistä ja syömistä. Paljon on ollut niitä hetkiä, että en käy kaupassa, jätän syömättä, unohdan syödä, välttelen ruokaa, valehtelen syömisestäni. Tuntuu siltä, että minut olisi kahlittu jojoon jota minä en hallitse.

"Tuntematonta maisemaa kuljen teen matkaa toivoen

Väsyneenä jään lepäämään katveeseen tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain, jotta herätä saisin
Tuonen teiltä, sen vainioilta saisin elämäni takaisin"

~ Jippu - Tuonelan Koivut ~

Osa 131.

Pelkään, että huomenna en näe hänen kasvojaan. Pelkään, että en enää kuulu hänen elämäänsä.

Pelkään.

En tiedä mitä tehdä, mitä ajatella tai mitä sanoa. Päässäni huutaa vain pelko, pelko menettämisestä. Tuntuu kun puolet maailmastani olisi hävinnyt jonnekkin ja tilalla olisi vain maailma jossa ei ole mitään mistä pitää kiinni pelkäämättä...menettämistä.

Juuri nyt haluaisin juosta, haluaisin juosta kauas jonnekkin mistä minua ei löytäisi. Haluaisin paeta kaikkea mitä tunnen, kaikkea mitä koen -kaikkea. 

Olen pettänyt itseni. Olen pettänyt lupauksen itselleni, että en satuta itseäni. Kaikki se minkä luulin voivani lopettaa on elämässäni taas hieman enemmän. Tunnen vain kipua, en pelkästään henkistä vaan myös fyysistä.

Olen liian väsynyt taistelemaan itseni kanssa.

Osa 126.

Olen istunut koneen ääreen ja katsonut tätä valkoista ruutua, kirjoittanut lauseita, mutta pyyhkinyt ne pois -minulla ei ole ollut sanottavaa.

Olen ollut kauan pois, vaikka mieleni on tehnyt kirjoittaa jo monia kertoja tänne, mutta en ole saanut aikaiseksi. Vaikka olen monesti käynyt täällä lukemassa teidän muiden kuulumisia niin silti en ole saanut omia ajatuksiani tänne, vaikka olenkin yrittänyt ja suurta halua kirjoittamiseen on ollut. Tämän sijaan olen kirjoittanut päiväkirjaa vain itselleni siksi, että saisin pidettyä itseni kasassa.

Viimeeksi kun kirjoitin tunsin itseni vain rikkonaiseksi ja täysin mitättömäksi, mutta nyt tuo tunne on paljon pienempänä mielessäni, vaikka vieläkin tuo tunne nousee joskus hyvin vahvasti esiin. Näiden kirjoittamattomien kuukausien aikana olen saanut itseäni nostettua ylöspäin pohjalta ja samalla saanut elämääni valoa. Ajattelin, että nyt kun kirjoitan niin voisin hieman kertoa kuluneista kuukausista ja siitä, että mitä elämässäni on tapahtunut.

Rakkaus on kaunista, mutta paljon muutakin. Itse olen nyt huomannut, että kuinka paljon joku ihminen voi vaikuttaa elämään. Jo se, että näkee rakastamaansa ihmistä ja kuulee hänen äänensä saa hymyn rikkinäisenkin kasvoille. Se, että saa olla toisen vieressä aivan hiljaa ja kuunnella vaan hänen hengitystään on jotain mistä pidän ja tuossa tilanteessa tunnen, että kelpaan. Luulen, että tämä rakkaudesta puhuminen kertoo jo paljon siitä, että mitä minulle on tapahtunut -olen rakastunut ja seurustelen.
Seurustelun myötä olen alkanut hyväksyä itseäni enemmän ja jopa pitämään itsestäni. Huomasin myös, että olen oppinut puhumaan, mutta matkaan siihen, että pystyisin sanomaan miltä minusta tuntuu on vielä paljon.

Ajattelin, että kirjoittaisin hieman syömisestäni, mutta kieltämättä minulla lyö nyt tyhjää. Syömiseni on ollut "normaalia" siihen nähden mitä se ennen oli. Pystyn syömään, mutta välttelen tilanteita jossa joku sattuu kysymään, että onko minulla nälkä tai tahdonko syödä. Edelleen tunnen ahdistusta siitä, että minun pitäisi syödä, mutta sekään ei ole enään niin pahaa kuin ennen. Kuitenkin edelleen noustessani huomaan, että minua huimaa ja tiedän sen johtuvan siitä, että olen ollut syömättä, mutta en jaksa välittää asiasta. Ostin myös nesteenpoistajia pitkän ajan jälkeen, mutta tuntuu, että niistäkään ei ole ollut mitään hyötyä. Vaa'alle en ole noussut.

Osa 120.

Roikun oksan varassa kalliolla miettien, että päästän siitä irti. Voimani heikkenevät koko ajan, mutta silti pidän kiini. Kuitenkin haluaisin vain tippua.

Hymyilen, kaikki on hyvin. Valhe. Mikään ei tunnu siltä, että voisin hyvin. Että jokin olisi hyvin. Haluaisin niin kovin täältä pois. Haluaisin olla hetken, edes hetken ilman tätä kaikkea. Toistan itseäni ja sanon taas kerran, että en tiedä kuinka kauan jaksan herätä uuteen aamuun.
Olen vain enemmän ja enemmän sekaisin elämäni kanssa. Kaikki tuntuu vain kaatuva päälle aivan samalla hetkellä. En jaksa kantaa hartioillani mitään ylimääräistä. En jaksa kuulla yhtään huutoa ja raivoa minun korvilleni. En jaksaisi kuunnella edes ystävieni murheita. En vaan jaksa.

Lupasin itselleni, että en rakastu, mutta niin pääsi kuitenkin käymään aivan huomaamatta. Niinä hetkinä kun hän on kanssani tuntuu siltä, että joku oikeasti välittää ja tahtoo minut viereensä. Tämä ihminen saa minut taas rakastamaan itseäni hiukan enemmän, ja jaksamaan elämässäni taas yhden päivän eteenpäin. Hänen kanssaan jaksan hymyillä, nauraa ja olla oma itseni. Haluaisin olla hänen tyttönsä, mutta pelkään sauttavani häntä, koska olen itse niin hajalla ja epävarma elämäni kanssa. Liikun itseni kanssa niin heikoilla jäillä, että en voi antaa, enkä tahdo kenenkään katsovan vierestä kuinka vihaan elämääni ja itseäni.

Rakastan, mutta joku minussa vastustaa kuitenkin tätä tunnetta sisälläni, koska tiedän vain satuttavani. Minun ei pitäisi antaa kenenkään rakastaa itseäni, en ole ansainnut sitä. En pysty antamaan tällä hetkellä kenellekään sitä, mitä kaikki eniten kaipaavat -rakkautta ja läheisyyttä.

Osa 114.

Käännän selän elämälleni. Luovutan taistelun ajatuksiani vastaan. En yritä päästä karkuun sitä ääntä, joka kuiskailee minulle sisälläni -antaudun hänen kynsiinsä. Putosinko liian kauas tästä elämästä?

Luulin pärjääväni. Luulin todella, että olen saanut elämästäni jotenkin kiinni, mutta huomaan taas erehtyväni. Olen taas apeampi ja omissa mailmoissani entistä enemmän. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta nyt vaan asiat ovat kääntyneet näin. En haluaisi herätä aamuisin, koska jo silmäni avattua kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Heti herättyäni käyn miettimään asioitani ja kaikki vaan pyörii mielessäni. Koulussa ollessani toivoisin vain tunnin menevän nopeasti ja koulun loppuvan, jotta pääsisin taas muiden silmistä pois.

Mielessäni on käynyt, että sanoisin psykiatrilleni kuinka asiat oikeasti ovat, mutta pelkään seurauksia siitä, että jos kertoisin todella kaiken pääni sisältä hänelle. Olen monesti päättänyt hänet nähdessä, että nyt voisin sano edes vähän oikeasta olostani hänelle, mutta avatessani suuni en saa vain mitään sanotuksi. Luottamukseni on vaan petetty niin monesti, että en uskalla sanoa mitään itsestäni, koska pelkään, että asiat liikkuvat hänen suunsa mukana eteenpäin. Niin on käynyt ennenkin, joten miksi nyt niin ei kävisi? En osaa luottaa, mutta en myöskään tiedä, että haluanko edes luottaa häneen. Luottaminen muihinkin on vaikeaa joten miten voisin luottaa melkein tuntemattomaan ihmiseen?

Ikävä. Tuo tunne valtaa minut vain yhä tiukemmin otteeseensa. Minulla on vaan niin ikävä yhtä ihmistä. En tiedä miten tämän sanoisin, mutta hän on vaan jotain niin erityistä, että haluan pitää hänet elämässäni. Olin hänen luonaan nyt pari viikkoa takaperin. Vietin siellä kolme kokonaista päivää. Menin sinne torstaina ja lähdin maanantaina. Hänen luonaan ollessani minulla oli hyvä olla. Oloni oli jotain sanoinkuvaamatonta silloin, kun sain vain olla hänen vieressään tai laittaa pääni hänen olkapäälleen ja kun nukkumaan mennessä hän oli vieressäni ja piti minusta kiinni -tunsin itseni tärkeäksi. Tuo ihminen on tainnut viedä sydämeni pahemmin kuin luulinkaan, koska pidän niin kovasti hänestä. Pelkään vaan niin, että hän unohtaa minut ja... En vaan halua menettää häntä.

' I know I'll see you again whether far or soon
But I need you to know that I care
And I miss you '

~ Incubus - I miss you ~

Osa 101.

En ole koskaan ikävöinyt mitään niin kuin ikävöin sinua. Haluaisin vain painautua sinuun, olla siinä ja tuntea sinut vierelläni. Haluaisin pitää kädestäsi kiinni tietäen, että et irroita.

Ikävä on kaapannut minut täysin omiin pauloihinsa. Ikävöin niin kovin, että en saa oikein mitään aikaiseksi ellen todella yritä. Mitä tahansa teenkin, niin yksi ihminen pyörii mielessäni. Minulla ei ole koskaan ollut tälläistä ikävän tunnetta ketään kohtaan. En olisi koskaan voinut kuvitella, että joku saa minut näin sekaisin kaikinpuolin. Ikävä sattuu ja välillä tuntuu, että ikävöin turhaan, mutta kuitenkin toivon, että en tee niin. Minä olen joku niin tavattoman onnellinen tyttö, että olen saanut hänet elämääni vihdoin. Ihastuin...rakastuin...ja nyt ikävöin, koska olen rakastumassa häneen vaan päivä päivältä enemmän.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kerran kuin näin hänet viime syyskuussa. Olin sekaisin, mutta silti muistan sen tunteen, kun katsoin häntä päästä varpaisiin ja jotenkin minulle tuli vain tunne, että häneen haluan tutustua. Näimme vain hetken, sanoimme kai muutaman sanan toisillemme ja sitten hän lähti. En tiedä miksi, mutta jo silloin hän jäi tiukasti sydämeeni kiinni aivan samalla tavalla, kuin takiainen jäisi paitaani.

' Mullonikäväsua
on ainut rivi jonka valmiiksi mä saan '

~ Juha Tapio - Mullon ikävä sua ~

Osa 97.

Olen hiljaa ja istun. Tunnen kätesi hartioillani ja samalla huomaan, että hymyilen.

Tulin kotiin, mutta en yksin vaan ystävieni kanssa. Tiesin että isäni ja hänen kaverinsa olisivat täällä ja he eivät olisi selvinpäin. En ollut varma kestäisinkö olla kotona, vaikka minulla olisi ystäviä mukana. Kaikki oli hyvin pitkään ja minulla oli hauskaa. Nauroin ja istuin kaikkien meillä olleiden kanssa terassilla. Kaikki ajatukset olivat poissa ja nautin kaikkien seurasta pitkään. Tunsin vihdoin itseni aidosti iloiseksi. Jossain vaiheessa kuitenkin kaikki iskostui taas päälleni. Päätin lähteä porukasta pois ja tulla koneelle, mutta niin tuli myös ystäväni. Laitoin musiikin soimaan ja vain istuin ja selailin sivuja, mutta kuitenkaan katsomatta niitä. Yritin olla itkemättä. Yritin pitää itseni kasassa, koska ystäväni oli vieressä. En halunnut näyttää että olen heikko. En halunnut näkevän minua sellaisena. Sain pidettyä itseni koossa hetken, mutta kaikki kaatui silloi, kun hän alkoi kyselemään minulta vointiani. Vastasin hänen kysymyksiinsä ja se sai minut murtumaan. Hän otti minut halaukseensa. Itkin pitkästä aikaan niin, että joku näki. Minua hävetti tuo tilanne, mutta kuitenkin samalla tuntui hyvältä olla jonkun lähellä.

Minulla on ongelma. Ehkä pieni muille, mutta minulle niin iso. En saa vain yhtä ihmistä pois mielestäni. Hän on sama ihminen, kenestä kerroin tuolla ylempänä. Olen miettinyt, että miten olen saanut mahdollisuuden tutustua näin ihanaan ja ymmärtävään ihmiseen. Kaikkein oudointa tässä on se, että en ole tuntenut häntä edes kauaa ja jo nyt pidän hänestä ehkä ihan liikaa. Ja kun ajattelen niin hän on ainut ihminen kenet olen päästänyt näin lyhyellä ajalla näinkin lähelle itseäni. Mutta en kadu tätä yhtään, että olen tutustunut häneen. Pidän hänestä liikaa, enkä saa häntä mielestäni -en edes haluaisi saada.

' I didn't think could be real
To know that you feel the same as I do
Is a threefold utopian dream
You do something to me that I can't explain
So would I be out of line if I said
I miss you '

~ Simple Plan - I miss you ~

Osa 51.

Nukkumaan meno on taas vaikeampaa kuin uskoinkaan. Viivästytän sänkyyn menemistä siihen pisteeseen saakka, että meinaan nukahtaa television eteen. Painajaiset veisivät yöni kuitenkin. Sama painajainen joka yö. Näen naamoja jotka tulevat minua päin. Ensin ne ovat sumeita, mutta pikkuhiljaa niistä alkaa näkyä kasvot selvemmin. Viimeinen kuva ennen kuin herään on aina ihminen, joka on satuttanut mua eniten. Tää painajainen on vaan tajuttoman hirveä, koska olen halunnut unohtaa nuo kaikki naamat joita painajaisessani näen. Joka yö ne naamat kuitenkin palaavat mun mieleen. Joka yö ne saavat kaikki muistot taas mieleen. Joka yö herään kyyneleihini ja paniikkiin. Haluun vaan unohtaa nuo naamat.

Poistin tekstin, koska en halunnut itse lukea sitä enään.

' Edessäni elämäni tuli palaa
Hiljalleen elämääni tulit salaa
Sä taivaan valo sytytit mut uudestaan
Rakkauteni liekin elämäni tulen juuresta
Kuuleman mukaan sä pelastit mun henkeni
Olin vääril raiteil olit suojelusenkeli
Niin ainakin kaikki vielki mulle väittää
Ja tiedän että se on totuus ei sitä voi väistää
Mut näistä yhteisistä hetkistä sun kanssas
Oon niin onnellinen ilman sua oisin hukassa
Aivan palasina sekä masennuksen partaalla
Väritit mun elämäni ennen näin sen harmaana
Varmana olet mulle se only one
Oothan vaan mun rinnalla aina ja ikuisesti hani
Sillä ilman sua vaan yskin loskaa
Ethän kulta jätä mua yksin koskaan '

~ Mc Mane - En päästä irti koskaan ~