! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Osa 56.


Silmäni täyttyvät taas kyynelistä. Olo on sanoinkuvaamattoman huono. Hukutan taas itseni musiikkiin. Kietoudun vilttiin ja katson koneen ruutua kuitenkaan mitään tekemättä. Kaikki pyörii taas vain päässäni. En tiedä johtuuko tämä olo siitä, että olen kotona, sillä tämä huuto ja riitely tekee minut kireäksi ja herkäksi. Mä en edes tällähetkellä tiedä oikeaa syytä siihen, miksi mulla on tälläinen olo? Koitan etsiä niitä syitä, mutta ei mikään niistä ole syy tähän oloon. Mä en vaan osaa selittää tätä mun oloa. Haluaisin vain hautautua kaikelta sänkyyni. Unohtua taas sinne hetkeksi. Olla vain yksin omassa huoneessani.

Mä en halua kuulla enään huutoja kotona siitä, kuinka mä olen meidän perheen isoin ongelma. Kuinka mä teen itse elämästäni vaikeaa. Kuinka olen itse aiheuttanut kaiken paskan elämääni. Mun tekee niin pahaa kuulla äitini tai isäni suusta, että olen ollut syypää tähän kaikkeen itse. Joskus kuulen nuo sanat myös pikkuveljeni suusta. Ei, en mä ole. Mä tiedän sen varsin hyvin. En mä näitä ongelmia halunnut itselleni. En mä halunnut tätä jatkuvaa ahdistusta ja pahaa oloani itselleni, en. Mä tekisin mitä vain, että tää kaikki paha olo lähtisi pois mun sisältä, pois mun mielestä. Mä olen sanonut monesti, että antaisin mitä vain, että mulla olisi edes yksi päivä kun olisin onnellinen, ja mun mielessä ei olisi mitään näitä asioita/ajatuksia mitkä nyt pyörivät joka päivä toistuvasti mielessäni.
Kirjoittamisestakaan ei tule nyt mitään. Ajatukset eivät pysy kasassa, joten päätän tämän postauksen tähän.

Osa 55.

Heräsin huonosti nukutun yön jälkeen. Heitin viltin päälleni ja lähdin tupakalle. Viivyin n. 15 minuuttia ulkona. Menin eteiseen. Katsoin itseäni peilistä. Silmiini nousi kyyneleet. Petyin taas uudestaan peilikuvaani. Kävellessäni rappusia tunsin taas kuinka silmissäni sumenee. Pysähdyin hetkeksi. Päästyäni omaan huoneeseen paiskasin oveni kiinni. Tipahdin lattialle.
Halusin vain unohtaa itseni ja tämän maailman.


Mä petyn päivä päivältä pahemmin itseeni. Aina kun katson peiliin,mun tekisi vain mieli hajoittaa se. Joskus tuntuu, että mä en välillä edes tunne sitä tyttöä siellä peilissä, joka mua katsoo takaisin. Joskus sen tytön silmät ovat kyynelissä. Sen tytön vaatteet ovat aivan liian isot. Tytön kaulassa roikkuu kyltti help me. Se tyttö koittaa pärjätä siinä mailmassa missä elää, mutta hänen voimansa hupenevat päivä päivältä. Joskus taas se tyttö nauraa vain minulle. Katsoo mua tyhmästi kysyen; etkö sä paremaan pysty? Tuo tyttö tuntuu pysyvän siellä peilissä muistuttamassa mua siitä, että olen taas epäonnistunut, ja muistuttamassa mua siitä, millainen mä olin joskus.

Joskus haluaisin vain kadota sieltä peilistä kokonaan.

' There's a girl in the mirror
I wonder who she is
Sometimes I think I know her
Sometimes I really wish I did
There's a story in her eyes
Lullabies and goodbyes
When she's looking back at me
I can tell her heart is broken easily '
~ Britney Spears - Girl in the mirror ~

tiistaina, helmikuuta 24, 2009

Osa 54.


Mun pää hajoaa päivä päivältä taas enemmän. Mä en jaksa, en edes halua kuulla kuinka paska olo muilla on. Mulla ei riitä voimat siihen enään, että mä kuuntelen muita. Mitä mä voisin kuitenkaan tehdä? En mä voi kuitenkaan olla se pelastava enkeli, joka voisi kääntää kaiken taas hyväksi. En mä osaa kuitenkaan sanoa niitä oikeita sanoja, jotka helpottaisi oloa. Mä en halua olla itsekäs, mutta mun on pakko välillä ottaa huomioon mun oma olo. Mä en sano usein, että en halua kuunnella, tai että en jaksa, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Mun on nyt vaan pakko ajatella vähän itseänikin. Tiedän jo nyt, että mun on vaikea olla kuuntelematta muita, olla muiden tukena. Ei, en mä aio hylätä ketään mun ystäviä. Kyllä mä aion kuitenkin olla muiden tukena sen verran kun pystyn. Se mihin pystyn voi olla vähäistä, mutta toivon vain, että se riittää.

' Mä oon väsyny, mä lysähdän polvillee
Vaivun turvallisen ristin juuree
Painan silmät kii, turvaan itse suureen
Kysymykset pyynnöt tykö Herran Jeesuksen
Mä oon väsyny, mä lysähdän polvillee
Vaivun turvallisen ristin juuree
Mä suojaudun tältä maailmalta
Mä oon turvassa pahuudelta '

Osa 53.


"Sä et taida olla tarpeeksi pohjalla, että tarvitsisit apua", nuo sanat kuulin tänään mun psykiatrilta. Mä en muista kuinka monta kertaa mä olen hänelle sanonut, että mä en jaksa. Vaikka mä en hänelle puhukkaan niin hirveästi, niin nuo sanat mä olen hänelle monesti sanonut kysyessään minun kuulumisia. Mä tiedän sen itse, että mä olen pohjalla, että mun voimat ovat täysin loppu. Eikö hän ymmärrä, että mä en ole vain voinut puhua hänelle mun olosta, koska en ole kokenut, että hän on oikea ihminen siihen. Enkä mä ole koskaan osannut puhua oikein kenellekään psykiatrille, vähiten nykyiselleni.

Mä en taas ymmärrä miten ja missä vaiheessa mä olen taas löysännyt otetta syömisten kannalta. Tänään olen syönyt taas aivan liikaa. Mä söin ystäväni ollessa meillä leivän, karkkia ja appelssiinin. Leivän pidin sisälläni, mutta karkit ja appelssiinin oksensin heti tilaisuuden saatuani. Ahdistuin aivan mielettömästi syödessäni karkkia ja appelssiinin. Tiesin että ystäväni lähtisi kohta, ja voisin mennä oksentamaan ilman että hän tajuaisi. Niin teinkin; heti ystäväni lähdettyä menin vessaan ja oksensin kaiken mitä olin suuhuni laittanut. Tulin vessasta silmät vuotaen, ja olin aivan normaali, ehkä hieman tyytyväisempi taas itseeni.Minun täytyi myöntää itselleni, että mä olen kaivannut sitä tyhjyyden tunnetta oksennettuani. Ehkä sairasta, mutta mulla on ollut tuota tunnetta aivan älyttömän kova ikävä.

Mä taas mietin sitä, kuinka ihanaa olisi olla taas lapsi. Olla tietämättä kaikesta mailman pahuudesta. Olla taas se pieni lapsi, jota pidetään kädestä, josta huolehditaan, ja joka peitellään joka päivä iltasadun kera. Joskus mä haluaisin vielä olla se äidin pikkutyttö, jolle oli aina syli varattuna, jos tuli haava tai oli paha mieli. Mä välillä niin kaipaan sitä tunnetta, kun sai vain itkeä kaikin äidin kaulukseen, ja tuntea itsensä äidille tärkeäksi ja rakkaaksi.

' Little girl
kisses her mom
Tells her I love you
Holds on to her hand

Little girl doesn't have much
She walks with a smile
she's so full of life

But she cries in the night
Just tryin' to hold on
No one can hear
She's all alone

This little girl closes her eyes
all that she wants
is someone to love
Someone to love ''

~ Enrique Iglesias - Little girl ~

maanantaina, helmikuuta 23, 2009

Osa 52.



Mä luulin että saisin siirrettyä kaiken mun mielestä pois jos mulla olisi joku ystävä seuranani, joku koko ajan vieressä. Jouduin kuitenkin taas pettymään. Kaikki ajatukset pyörivät silti mun päässä, ja olo on edelleen huono. Kyllä mä olen nauranut hänen kanssaan, mutta sisälläni kuitenkin valuvat ne samat kyyneleet. Mä en pääse mun oloani mitenkään karkuun. En, vaikka kuinka taas haluaisin hymyillä niinkuin ennen. En tiedä, mutta musta tuntuu, että nytkin tämä mun olo paistaa ystävälleni läpi. Vaikka mä kuinka yritän olla ihan 'normaali', niin silti luulen, että hän on jo huomannut oloni tahtomattani. Saisimpa edes joskus siirrettyä tämän olon musta pois, ja nauttia edes hetken olostani. Mä niin toivon, että mulla olisi hyvä olla edes joskus.

Ahdistus oli taas tänään aivan hillitön kun jouduin syödä makaroonimössöä. Vaikka mä otin ihan vähän, niin mun oli älyttömän vaikea saada sitä syötyä. Teki pahaa laittaa haarukka suuhun, ahdistus oli aivan sietämätön taas. Mutta mä tiesin, että mun olisi pakko syödä jos en haluaisi kuunnella huutoja. En mä olisi syönyt jos ystäväni ei olisi ollut meillä. Olisin kieltäytynyt aivan niinkuin ennen. Olisin kuunnellut ne huudot, mutta nyt mä en vaan kehdannut käydä väittämään ystäväni kuullen äidilleni vastaan.
Sama ahdistus tuli, kun äiti huomautti minun käydessäni alhaalla, että mun pitäisi syödä leipä. No niimpä kysyin ystävältäni onko hänellä nälkä, ja että mäkin voisin syödä yhden leivän. Ahdistus. Sanat mun on pakko syödä tämä leipä pyöri mun päässä, kun söin leipää. Mä olisin vain halunnut käydä huutamaan äidilleni, että ei hän voi minua pakottaa syömään. Ei hänellä ole oikeutta. Olisi vaan puuttumatta mun elämään, ja antaisi mun vaan olla. En mä voinut huutaa noita sanoja äidilleni ystäväni kuullen, en mä halunnut. Sain kuitenkin syötyä leivän ajan kanssa, mutta olisi tehnyt mieli vain lähteä vessaan oksentamaan kaikki. Mä en vaan kestä tätä ahdistusta mikä mulle tulee kun syön, en vaan enään yhtään. Mä en haluaisi laittaa mitään suuhuni. Toisaalta, mä en jaksa kuunnella äitini jokapäiväistä huutoakaan, koska se hajottaa mua vaan enemmän.

Osa 51.



Nukkumaan meno on taas vaikeampaa kuin uskoinkaan. Viivästytän sänkyyn menemistä siihen pisteeseen saakka, että meinaan nukahtaa television eteen. Painajaiset veisivät yöni kuitenkin. Sama painajainen joka yö. Näen naamoja jotka tulevat minua päin. Ensin ne ovat sumeita, mutta pikkuhiljaa niistä alkaa näkyä kasvot selvemmin. Viimeinen kuva ennen kuin herään on aina ihminen, joka on satuttanut mua eniten. Tää painajainen on vaan tajuttoman hirveä, koska olen halunnut unohtaa nuo kaikki naamat joita painajaisessani näen. Joka yö ne naamat kuitenkin palaavat mun mieleen. Joka yö ne saavat kaikki muistot taas mieleen. Joka yö herään kyyneleihini ja paniikkiin. Haluun vaan unohtaa nuo naamat.

Poistin tekstin, koska en halunnut itse lukea sitä enään.










' Edessäni elämäni tuli palaa
Hiljalleen elämääni tulit salaa
Sä taivaan valo sytytit mut uudestaan
Rakkauteni liekin elämäni tulen juuresta
Kuuleman mukaan sä pelastit mun henkeni
Olin vääril raiteil olit suojelusenkeli
Niin ainakin kaikki vielki mulle väittää
Ja tiedän että se on totuus ei sitä voi väistää
Mut näistä yhteisistä hetkistä sun kanssas
Oon niin onnellinen ilman sua oisin hukassa
Aivan palasina sekä masennuksen partaalla
Väritit mun elämäni ennen näin sen harmaana
Varmana olet mulle se only one
Oothan vaan mun rinnalla aina ja ikuisesti hani
Sillä ilman sua vaan yskin loskaa
Ethän kulta jätä mua yksin koskaan '

sunnuntaina, helmikuuta 22, 2009

Osa 50.



en halua loukata tällä tekstillä ketään, mutta mun on nyt pakko kirjottaa tää kaikki mun päästä vain ulos. En enään vaan kestä olla hiljaa sanomatta mielipidettäni tästä asiasta. Nämä ovat siis vain mun ajatuksia ja mielipiteitä tästä aiheesta.

Mä oon pitkään katsonut liikalihavia ihmisiä. Ihmisiä jotka riskeeravat terveytensä sillä, että eivät viitsi tai jaksa tehdä itselleen mitään. Mä en ymmärrä että miksi joidenkin on niin vaikeaa tehdä asialle jotain. Eikö näiden ihmisten olisi helpompi elää, jos he laihduttaisivat. Luultavasti he saisivat suuren osan elämästään takaisin, jos laihduttaisivat itsensä siihen kuntoon, että eivät olisi enään terveydelleen haitaksi. Kuitenkin jokainen ihminen tietää, että liikalihavuus on terveydelle oikeasti iso riski. Mä en saa vaan itseäni ymmärtämään, että miksi, MIKSI joku tosiaan haluaa pilata elämänsä sillä, että ei katso yhtään mitä suuhunsa laittaa, eikä pidä omasta kunnostaan yhtään huolta, en vain ymmärrä.
"liikalihavuus ei tartu, mutta siitä on tullut epidemia, joka kiduttaa ja tappaa miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Tutkijoiden mielestä liikalihavuus on samanlainen vitsaus kuin ilmastonmuutos."
Mun mielestä liikalihavuuten kuoleminen ei ole mitenkään ihana asia. Kuka haluaa tosiaan kuolla siihen, että ei ole vain jaksanut tehdä lihavuudelleen mitään, että ei ole vaan jaksanut välittää itsestään sen vertaa, että olisi saanut muutaman lisävuoden elämäänsä. Mä en itse henkilökohtaisesti haluaisi olla sairaalloisen lihava, koska luultavasti en mä pystyisi tekemään puoliakaan asioista joista mä nautin. Muutenkin se hankaloittaisi elämää suuriltaosin.

"Liikalihavuus lisääntyy nopeasti, ja eurooppalaisten kasvava vyötärönympärys aiheuttaa musertavia seurauksia kansanterveydelle sekä suuria taloudellisia kustannuksia. EU:n alueen aikuisista yli 200 miljoonaa on ylipainoisia tai liikalihavia."


"Lihavien lasten osuus on kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa. Britanniassa 15–16 prosenttia lapsista on ylipainoisia"
Liikalihavia on aivan tajuttomasti mailmassa. Jo lapset ovat ylipainoisia. En ymmärrä että vanhemmat antavat lapsiensa mennä ylipainoisiksi. Vanhemmilla olisi kuitenkin varaa vaikuttaa siihen, että mitä lapsi syö ja missä käy syömässä. Jos vanhemmat antavat lapsiensa syödä mitä haluavat ja olla vain tekemättä mitään, niin minun mielestä vanhemmat ovat myös yksi osasyy tähän liikalihavuuteen.

"Liikalihavuus on monien vakavien sairauksien kuten sydäntautien, verenpainetaudin, aivohalvauksen, hengityselinten sairauksien, niveltulehdusten ja tietyntyyppisten syöpien riskitekijä. Euroopan liikalihavuusepidemiaa on pidetty syynä siihen, että yhä useammat sairastuvat tyypin 2 diabetekseen. "


"Maailmassa on ylipainoisia saman verran kuin nälkäänäkeviä"
Tuossa on mainittu sairauksia joiden riskitekijöitä liikalihavuus on. Kuka haluaa mitään noista sairauksista vain sen takia, että ovat liikalihavia?! Kuitenkin nuokin sairaudet voi välttää tekemällä lihavuudelleen jotain. Ylipäätänsä välittämällä itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ja kun katsotaan tuota viimeistä lainausta niin miltä se kuullostaa? Mailmassa on tuhansia lapsia ja aikuisia jotka näkevät nälkää, eivät saa tarpeeksi ruokaa. Ja kuitenkin me, jotka saamme edes ruokaa, mässäilemme sillä ylenpalttisesti tekemällä itsemme sairaiksi. Jotain pitäisi oikeasti tehdä. Tosin, kukaan ei voi pakottaa toista laihtumaan, se kaikki pitää lähteä ihmisestä itsestään.


Artikkeli josta poimin tekstin löytyy täältä.

Osa 49.

Siirryin vuodatuksesta kirjoittamaan tänne, ja jatkan täällä siitä mihin olen vuodatuksessa jäänyt. Vuodatus ei vaan enään ollut se mun juttu, ja kirjottaminen siellä tuntui hankalalta, joten nyt olen täällä. Jos joku sattuu eksymään blogiini, ja haluaa tietää enemmän mun elämästä ja ajatuksista, niin niitä voit käydä lukemassa täällä.

Mun pitäisi opetella pysähtymään hetkeksi, sanomaan itselleni seis. Luulisi että olisi ihan helppoa pysähtyä kuuntelemaan itseänsä. Mutta ei, mulle se ei ole koskaan ollut helppoa. En ole koskaan osannut pysähtyä edes hetkeks miettimään ja ajattelemaan missä tilanteessa mä taas olen tai katsomaan sitä, miten mä oikeasti voin. Kyllä mä luultavasti tiedän jo nyt, että miten voin, mutta mä en vain pysty myöntämään sitä. Mä en pysty myöntämään, että tämä kaikki on karannut taas mun käsistä tahtomattani. Toisaalta mä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, missä mä nyt olen, mutta taas toisaalta pelkään, että jos tämä menee pahemmaksi, enkä enään pysty hallitsemaan yhtään itseäni. Pelkään myös, että menen liian huonoon kuntoon, että mä en hallitse itseäni enään yhtään. Kuitenkin luulen tietäväni, että niin ei tule käymään.

Mulla on taas mennyt sukset aivan ristiin äidin ja isän kanssa. Olemme vain huutaneet toisille pienimmistäkin asioista. Olemme loukanneet toisiamme sanoilla, ja myös teoilla. Sanat "Pilaat elämämme" olen kuullut jo monesti isäni suusta, muutaman kerran äidinkin. Nuo sanat tuntuvat pahalta sisimmässäni. En mä halua olla se joka pilaa heidän elämänsä. Vaikka pilaisinkin, niin en mä sitä tarkoituksella tee. Ja toisaalta musta tuntuu, että en mä ole syypää meidän perheemme kaikkiin ongelmiin, en mä voi olla.

Muutama päivä takaperin sain taas kuulla kuinka suuri helpotus isälleni oli kun pääsi kotoa pois baareihin kavereidensa kanssa. Hän kuvaili sitä jotenkin näillä sanoilla "Hyvä vaan että sieltä pääsi pois vähäksi aikaa". Mun teki pahaa kuulla nuo sanat hänen sustaan. Tiedän, että isäni mielestä perheemme on selvinpäin mahdoton kohdattava, joten siksi hän juo. Hän on sanonut sen minullekin suoraan että hän ei jaksa katsoa perhettämme selvinpäin, ja siksi juo. Mä en toivonut tälläistä perhettä. En saanut päättää mihin perheeseen synnyn, mutta jos nyt saisin, niin en ainakaan tähän. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta mä en vaan enään jaksa elämääni täällä, mun pää ei kestä enään tätä perhettä.

Mun ruokahalukin on hävinnyt taas kokonaan kotona ollessani. Kun olin opistolla, niin tunsin sentään nälän, mutta nyt kotona ollessani en tunne enään nälkääkään. Mulle ei vaan tule nälkä, ja syöminen on vaikeampaa. Äiti on koittanut saada mua syömään, mutta mä olen kieltäytynyt tai valehdellut sanomalla, että söin juuri tai syön myöhemmin. En tiedä uskooko äitini noita sanoja, mutta ei hän ainakaan ole mitään sanonut, kun olen kieltäytynyt syömästä.

Mulle on tullut taas vain se, että mä en voi laittaa suuhuni mitään, koska mun tekee mieli vain oksentaa ne kaikki pihalle, saada se kaikki ruoka ulos musta. En vain mahda mitään, että syödessäni tunnen aivan hirveät omantunnontuskat. Petän myös samalla itseni, koska olen luvannut itselleni, että saan pidettyä itsekurin, ja että saan laihdutettua sen muutaman kilon pois, en mä voi pettää itseäni.


' Niin monet kerrat oon pettänyt itseni, leikkinyt, että mä olisin joku muu,
miks ei kukaan tuu ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle,
estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen,
kompastun, pohjaan uppoon, kastun läpimäräksi ja kun takas astun valon nään, onko ketään, jäljellä, joka vois anteeksi antaa mun pienuuden
jos löytäisin uuden minuuden, tai sit ei, anyway..

En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka ei se onnistu pakolla,
en mä pysty muuksi muuttuu vaikka tahtoisin niin paljon multa voimat puuttuu..
En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka ei se onnistu pakolla, en mä pysty muuksi muuttuu... '

~ Mariska - En mä osaa ~