! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

lauantaina, kesäkuuta 22, 2013

Osa 140.


Kaksi ihmistä rakastavat(?) toisiaan. Saavat lapsen. 
Äiti, isä ja lapsi = perhe.

Seuraavaksi olimme vain minä ja äiti .

...hetken päästä myös isäpuoli.

Minä olen miettinyt paljon viimeaikoina perhettäni. Minun perhettäni. Perhettä, joka on minulle kaikki kaikessa. Perhettä, jota rakastan eniten tässä maailmassa. Perhettä, jossa jokainen perheenjäsen on minulle korvaamaton. Äiti, isäpuoli ja velipuoli. Olemme niin kutsuttu uusioperhe. Minulle kuitenkin pelkkä perhe.

Minulla on Äiti, isäpuoli ja velipuoli. Minulla on myös isä, biologinen isä. Kaksi isää. 
Toinen on kasvattanut minua, rakastanut, lohduttanut, ottanut syliin, halannut, tukenut, ollut läsnä. Isäpuoleni.
Toisen olen tuntenut muutamia vuosia. Olen tutustunut häneen, etsinyt salaa yhtäläisyyksiä, yrittänyt olla avoin, tutustunut hänen perheeseen(vaimo, kaksi tytärtä), antanut mahdollisuuksia tutustua itseeni, yrittänyt olla hänelle tytär. Biologinen isäni.

Isäpuoli ja biologinen isä. Tämä asia on ollut elämässäni yksi vaikein asia ymmärtää. Yksi vaikein asia käsitellä. Tämä on rikkonut välejäni isäpuoleni kanssa sillon, kun olin teini-iässä. Suustani kuului usein itkun ja huudon sekamelskassa lause "et rakasta minua, koska en ole oma lapsesi"... helvetin sekavaa ja vaikeaa aikaa. Kuinka olisin tuossa iässä voinut ymmärtää, että isäpuoleni rakastaa minua enemmän, kun kukaan muu mies maailmassa... Että olen hänelle kuin oma tytär. Nyt ymmärrän. Minäkin rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta miestä elämässäni.

Minun on edelleen välillä vaikeaa(?) olla biologisen isäni kanssa. En osaa aina keskustella hänen kanssaan. En osaa päästää häntä lähelleni. En uskalla antaa hänelle mahdollisuutta tutustua kunnolla tyttäreensä -minuun. Välillä yritän antaa mahdollisuuden olla niin kuin isä ja tytär, mutta usein turhaudun ja luovutan. Välillä tulee tunne, että olisin kuin tunkeilija hänen elämässään. Pienikin vastoinkäyminen välillämme tuo tunteen, että ehkä hän ei tarvitse minua elämäänsä tai ehkä hänellä ei ole aikaa minulle -tyttärelleen, esikoiselleen. Haluaisin vaan oppia tuntemaan hänet kunnolla. Haluaisin viettää aikaa hänen kanssaan. Haluaisin olla melkein kun isä ja tytär. Haluaisin tuntea edes kerran sen tunteen, että hän rakastaa minua ja olen tärkeä hänelle... En kai pyydä liikaa?             ...minä...      
                                                    tarvitsen....          
                      ...myös...                 
                                                     ....biologista isääni...




Vaikeaa... Välillä niin helvetin vaikeaa...

lauantaina, maaliskuuta 23, 2013

Osa 139.

"täytyy katsoa toista ihmistä silmiin.
Lopettaa pakeneminen.
Istua hiljaa alas yksin ja yhdessä."


Tunteiden sekamelska. Ajatuksien sekavuus. Mikään ei tunnu miltään ja joskus kaikki sattuu liikaa. Suuret ja pienet asiat muuttuvat mitättömiksi ja joskus rikkovat minut sirpaleiksi. Minä hymyilen. Teen asioita joista pidän. Minähän myös nauran. Silti, silti tämä kaikki. Mitä muuta minun pitäisi tehdä? 

"lopettaa pakeneminen, istua hiljaa alas yksin... ja yhdessä" Lopettaa pakeneminen, pysähtyä, kääntyä ympäri ja kohdata avoimin silmin kaikki edessä oleva. Pelottavaa, niin helvetin pelottavaa. On helpompi kääntää selkänsä ongelmille, tunteilleen -kaikelle. Niin minäkin teen usein. Joskus liikaa ja joskus liian vähän. Joskus juoksen suoraan asioiden sekamelskaan sekoittaen tunteitani ja ajatuksiani solmuksi jota ei saa auki, joskus annan kaiken valua sormieni läpi tuntematta mitään. Paeta kaikkea vai kohdata kaikki? Minä en tiedä, en osaa, en pysty...