Osa 134.

Mihin tahansa katson,

mihin kääntyy mun pää,

siellä on sama vääryyden valta.
Kuka voi selittää, kuka voi selittää?

Paljon asioita ja ajatuksia on jäänyt kirjoittamatta. En ole saanut sanottua tai kirjoitettua mitään itsestäni -ajatuksistani. En ole osannut pukea tätä kaikkea sanoiksi.

Haluaisin juosta, juosta niin pitkälle, että jalkani eivät enää kanna ja minun on pakko pysähtyä. En halua juosta pakoon elämääni, itseäni tai lähimmäisiäni...haluan juosta pakoon ajatuksiani. En osaa käsitellä asioita jotka pyörivät päässäni ja sekoittavat minua kokoajan enemmän. Tiedän, että minun pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään ja järjestelemään asioita, koska huomaan kaivaneeni kuoppaa itselleni jo nyt. Tiedän, että se kuoppa vaan syvenee mitä enemmän koitan juosta pakoon tätä kaikkea. 

Tuntuu, että hajoan vaan enemmän, kun en osaa käsitellä asioita. Haluaisin osata, mutta en tiedä miten. En osaa puhua kenellekkään. Nyt myös tuntuu, että en osaa kirjoittaa. Ehkä joskus opin tämänkin taidon.

Osa 133.

Mä tuijotan kauas tyhjyyteen,
äänet ja puheen sorina katoavat ympäriltäni.

Ajatukset ja muistot tulvivat mieleeni,

se loputon tuska ja ahdistus.

Kirjoittaminen on taas jäänyt, vaikka monesti olisin halunnut muodostaa sanoja ja tehdä niistä lauseita kertoakseni miltä minusta tuntuu.

Välillä haluaisin sulkea silmäni, että avatessani silmäni näkisin maailman kirkkaana ja paikkana jossa haluaisin olla. En haluaisi nähdä tätä kaikkea ympärilläni näin harmaana ja ahdistavana paikkana, paikkana mistä haluaisin vain pois. Joskus taas toivoisin silmäni sulkiessa, että ne eivät enään aukeaisi.

En jaksaisi yrittää jaksaa eteenpäin. Olisi helppo luovuttaa ja antaa itsensä kävellä syvemmälle pimeyteen ja eksyä sinne polulle missä ei ole valoa mitä seurata. Haluaisin olla tuntematta ahdistusta, surua ja kipua sisälläni. Tekisi mieli huutaa maailmalle, että antaisi minun jo olla ja antaisi minun elää sitä "unelma" elämää mitä jokainen toivoisi elävänsä. Nyt päässäni huutaa vain sana luovuta.

Miksi minun täytyy nähdä tämä kaikki? Miksi minun tätyyy tuntea tämä kaikki? Miksi minun täytyy vuodattaa ne kaikki turhat kyyneleet? Miksi en voisi herätä tästä painajaisesta ja olla vapaa? Miksi miksi miksi..?

' It hurts to set you free
But you'll never follow me
The end of laughter and soft lies
The end of nights we tried to die

This is the end '

~ The Doors - The End ~

Osa 132.

Saanko luvan hetkeksi unohtaa kaiken?

Saisinko hetken kulkea ilman raskasta sydäntäni?

Aikaa on taas vierähtänyt siitä, kun viimeeksi kirjoitin. Olen monesti avannut tämän sivun ja halunnut kirjoittaa, mutta en ole löytänyt oikeita sanoja tunteilleni ja ajatuksilleni.

Viimeeksi kirjoittaessani puhuin siitä, että kuinka paljon pelkään menettää lähimmäiseni. Se pelko mitä tunsin ei jäänyt vain tunteeksi. Tuo menettäminen siis todella tapahtui, koska erosin tyttöystävästäni. Tämän eron jälkeen olin aivan rikki ja tuntui siltä, kun en olisi tuntenut mitään. Välillä huomasin olevani aivan eksyksissä jossain tuntemattomassa paikassa -ajatuksissani. Minuun sattui paljon ja olisin halunnut unohtua kaikelta. Nyt kuitenkin olen jatkanut elämääni ilman häntä.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille lukijoille

Hyvää Ja Rauhallista Joulua!

Osa 131.

Pelkään, että huomenna en näe hänen kasvojaan. Pelkään, että en enää kuulu hänen elämäänsä.

Pelkään.

En tiedä mitä tehdä, mitä ajatella tai mitä sanoa. Päässäni huutaa vain pelko, pelko menettämisestä. Tuntuu kun puolet maailmastani olisi hävinnyt jonnekkin ja tilalla olisi vain maailma jossa ei ole mitään mistä pitää kiinni pelkäämättä...menettämistä.

Juuri nyt haluaisin juosta, haluaisin juosta kauas jonnekkin mistä minua ei löytäisi. Haluaisin paeta kaikkea mitä tunnen, kaikkea mitä koen -kaikkea. 

Olen pettänyt itseni. Olen pettänyt lupauksen itselleni, että en satuta itseäni. Kaikki se minkä luulin voivani lopettaa on elämässäni taas hieman enemmän. Tunnen vain kipua, en pelkästään henkistä vaan myös fyysistä.

Olen liian väsynyt taistelemaan itseni kanssa.

Osa 130.

Olen väsynyt peittämään sen että haluaisin paeta,
juosta kunnes jalat eivät enää kanna ja vielä senkin jälkeen.

En enää tiedä mitä ajattelisin tai mitä tekisin. En jaksa ajatella elämääni. En halua ajatella huomista enkä menneitä päiviä. Haluaisin luovuttaa ja antaa elämän kulkea väärillä raiteilla. Miksi koittaa jaksaa ja nostaa itseään ylös, kun tietää kaiken murtuvan palasiksi lattialle liian nopeasti?

Minuun koskee, mutta jokin kieltää ajattelemasta omaa hyvinvointia. Olen koittanut olla vahva ja olla toisen ihmisen tukena. Olen halunnut olla hänelle se, jota vasten hän voi kaatua niin, että joku ottaa vastaan. Olen yrittänyt ja koittanut olla hänelle ihminen kenen vuoksi jaksaa. Tuntuu kuitenkin, että kaikki yritykseni on ollut turhaa ja olen samalla itse huomaamattani vajonnut syvemmälle...enkä jaksaisi (haluaisi) nousta ylös.

Haluaisin edelleen olla se vahva ihminen keneen ei satu ja kuka jaksaa olla tukemassa muita, mutta en pysty siihen.Nyt ehkä olen alkanut ymmärtää, että en minäkään jaksa kaikkea.

En enää tiedä miten jaksaa huomiseen, kun sisälläni tunnen vain kipua.

 

'Where do I go from here, I'm so lost.
Do you know how hard it is? To Finding my way through this.
It shouldn't even be like this
I shouldn't have to feel like this'

~ Digga - Broken ~