Osa 112.

Pimeää. Hapuilen. Ahdistun. Kuvittelen jonkin painavan kaulaani. En saa henkeä. Lopulta huomaan katoavani itseltäni. Näen edessäni vain kirjaimia, koitan mudostaa niistä sanoja, mutta ajatukseni karkaavat yhä uudelleen.

Miksi yritää jaksaa? Miksi enään hymyillä, kun tuntuu, että kaikki on turhaa? Onko elämässäni loppujenlopuksi mitään päämäärää? Kysymyksiä riittää, mutta missä vastaukset? Tuohon kysymykseen osaan vastata purkamalla taas ajatuksiani tänne.

Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt jaksaa, mutta kaikki yrittäminen valuu uomaan joka ilta, kun ajatukset valtaavat mieleni täysin. Tuolloin kaikki yritys parempaa päin tuntuu niin turhalta. Tuolloin olen aivan eri ihminen. Ahdistuksen vallattua minut voi huomata kuinka kyyneleet valuvat poskilleni, tai kuinka silmäni ovat vetiset. Tuolloin haluaisin vain kääntää pääni pois ja unohtua taas hetkeksi. En tiedä miksi juuri illalla kaikki iskee päälle. Kun luulen onnistuvani yhdessä päivässä, niin kaikki se ilo ja hymy häviää lopulta kuitenkin illalla.

Jos listaisin tekemiseni viikon ajalta ylös, niin kaikki päiväni olisivat samanlaisia. Jokaisena päivänä tuntisin taas saman kivun sisälläni. Huomaisin päivittäin sen saman ahdistuksen syödessäni. Päiväni olisivat kuin kopioita edellisestä päivästäni. Joskus todella tuntuu, että kierrän samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Turhauttavaa, mutta en tiedä mitä tekisin toisin. En edes tiedä, että pystyisinkö muuttamaan mitään.

Entä syömiseni, mitä siitä sanoisin? En osaa kertoa muuta kuin, että mikään ei ole muuttunut. Kierrän samaa ympyrää päivittäin. Joka kerta syödessäni tunnen vain suurta omantunnontuskaa siitä, että laitoin jotain suuhuni ja nielaisin sen. Haluaisin oppia syömään ilman sitä, että lasken kalorit, mutta en pysty siihen. Olen tottunut elämään näin, mutta silti kaipaan muutosta.

En tiedä mitä teen elämälläni, kun en sitä osaa kuitenkaan arvostaa niinkään paljoa, että yrittäisin joitain asioita muuttaa paremmaksi.

' Täytyy saada levätä huolella.
Antaa ajan olla minun puolella,
niin kai se on.
Eihän tiedä mihin se sydän pysähtyy
ja pieni maailma särkyy.
Se on niin haurasta,
jos on satasen vauhdissa. '

~ Stella - 100km/h ~

Osa 111.

Harhailen pimeässä koittaen päästä sen läpi. Olen elossa, mutta kuitenkin aivan yksin. Osa minusta taistelee tätä kaikkea vastaan, mutta osa minusta on karannut jo kauas pois.

Sattuu. Minuun sattuu, mutta en osaa kertoa miksi. Johtuuko kipu sisälläni ikävästä ja omista ajatuksistani joita pyörittelen sisälläni? En osaa sanoa. Tuo tuntemattomaksi kutsumani kipu valtaa minut aina iltaisin yksin ollessani. Se ottaa minut valtaansa ja kutsuu minua taas omaan maailmaani. Tuolla maailmassa olen vain pieni ihminen joka ei tiedä mitä elämällänsä tehdä. Tuo maailma on pimeä, mutta siellä jossain kaukana on myös valoa. Tuo maailma on täynnä vastoinkäymisiä, joiden takana on ovi takaisin tähän maailmaan.

Elämä ilman vaakaa tuntuu jo vaikealta ajatukseltakin, mutta tuota olen harkinnut kuitenkin, koska luulempa tuon vaa'alla käymisen vain pahentavan oloani, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että en voi luopua tuosta rakkaasta esineestä.
Syömiseni on ollut vähäistä taas nyt muutaman päivän. Tällä viikolla koulun alkaessa söin huomattavan pieniä annoksia. Tarkemmin sanottuna elin enimmäkseen tomaateilla ja omenoilla. Jopa omenan syöminen tuotti vaikeuksia, mutta sain kuitenkin jotain alas. Saa nähdä mitä ensi viikko tulee olemaan syömisteni kannalta.

' There's another world inside of me that you may never see,
There's secrets in this life that I can't hide.
Well, somewhere in this darkness,
There's a light that I can't find
Well, maybe it's too far away,
Maybe I'm just blind '

~ 3 Doors down - When I'm gone ~

Osa 110.

Silmäni painuvat kiinni. Mielessäni käy toivomus, että ne sulkeutuisivat viimeisen kerran ja pysyisivät kiinni. Maaimani näyttää paremmalta silmät suljettuina kuin niin, että näkisin eteenpäin.

Rikki, hajalla ja väsynyt. Edelliset kolme sanaa kuvaavat oloani viimeisen muutaman viikon ajalta edes jotenkin. Aivan kuin seisoisin aukiolla jossa ei ole kuin yksi puuntaimi ja minä. Tuo puuntaimi kasvaa kasvamistaan ja näkee koko ajan enemmän elämää, mutta minä pysyn siinä samalla tasolla näkemättä uutta, ja lopulta suljen silmäni, koska en jaksa enään katsoa samaa arkea päivästä toiseen. Toivoisin niin, että saisin jotain sitä iloa takaisi mitä tunsin vielä jonkin aikaa sitten. Luulen kuitenkin, että tuo toiveeni ei tule toteutumaan, koska en vaan saa sitä hymyä sisältäni ulos. En halua aloittaa kaikkea sitä läpikäymistä itseni kanssa uudestaan. Minusta ei vaan nyt ole siihen, että kävisin aukomaan umpisolmuja sisältäni auki. En edes pystyisi siihen nyt.

Kuinka monesti minulle onkaan sanottu, että näytän väsyneeltä. Huomaan hetken mietittyäni tuota asiaa, että sormeni eivät riitä laskemaan noita kertoja. En tiennyt, että minusta huomaa kuinka väsynyt olen. En ole fyysisesti väsynyt, vaan enemmänkin henkisesti täysin poikki. Kauan luulin, että olen onnistunut pitämään kaiken sisälläni, mutta kuitenkin se on joillekin ihmisille paistanut läpi enemmän kuin selvästi. Mutt noh, en jaksa välittää enään siitä, että joku huomaa kuinka väsynyt ja loppu olen itseni kanssa. En vain jaksa.

Viimeyönä olin taas itseni kanssa enemmän kuin väsynyt. Kerrankin kuin olisin voinut puhua jollekin kaiken sisältäni pois, niin en keksinyt ketään kelle olisin voinut soittaa. Mielessäni kävi muutama ihminen, mutta puhelinta katsoessani peruin kaiken, koska en halunnut huolestuttaa ketään asioillani. Katsoin kelloa monesti ja aika vain kului. Istuin ulkona luultavasti noi kaksi tuntia ja olin vaan tietämätön kaikesta. Kyyneleet virtasivat poskellani ja halusin vaan taas hetkeksi unohtua maailmalta.

Osa 109.

Aloitan kirjoittamaan toista blogia tämän rinnalla, mutta se tulee olemaan vain kutsutuille. Joten jos haluat lukijaksi, niin ilmoitathan minulle, jotta voin sitten sinua heittää kutsulla, kun kirjoittamisen aloitan.

Ps: blogiin sisältyy asioita kuten laihdutusprosessini (ruokapäiväkirja yms.) Tuonne myös kirjoitan asioita joita en halua yleisesti kaikkien luettavaksi kirjoittaa.

Osa 108.

Jatkan putoamista alas, mutta pohja ei tule vastaan. Olen pudonnut jo kauan, mutta kuitenkin olen vasta matkalla. Jos joskus iskeydyn pohjaan, niin jaksanko sieltä nousta ylös?

Miksi, miksi minun on näin vaikea elää? Teenkö itse elämästäni tälläistä, vai kuvittelenko vaan kaiken? Ei, en voisi kuvitella näin huonoa oloa itselleni, koska haluaisin vain tämän tunteen sisältäni pois. Tämä olo on kuin saippuakupla jonka haluaisi rikkoa, mutta sitä ei saa kiinni, koska se on jo aivan liian korkealla puhkaistavaksi. Voimani vain ehtyvät päivä päivältä enemmän. Joskus herätessäni haluaisin vain painautua takaisin tyynyyn ja nukahtaa niin, etten enään heräisi. Olen kulkenut päiväni kuin sumussa, ja vaikka olen yrittänyt jotain tehdä, niin lopputuloksena ei ole ollut kuin sekasorto aloitettuja asioita. En todella ymmärrä miksi asiat ovat taas menneet näin. Jos saisin tilaisuuden selvittää omaa päätäni yhden päivän ajan, niin tekisin sen enemmän kuin mielelläni, mutta tiedän, että sellaista tilaisuutta ei tule.

Monikaan ystävistäni ei tiedä miltä minusta oikeasti tuntuu. Kaikille olen se liian pirteä tyttö joka vain nauraa asioille ja on heidän silmissään onnellinen ja iloinen. Joskus haluaisin vain sanoa heille, että asiat ovat aivan toisin. En minä ole tuo ihminen miksi kaikki minua luulevat. Joskus jopa toivon, että ystäväni näkisivät minun läpi ja huomaisivat, että en voi hyvin, koska en itse osaa heille sitä sanoa. Pelkään, että he alkavat käyttäytyä minua kohtaan eri tavalla jos kertoisin heille siitä mitä oikeasti sisälläni tunnen.

Kamppailen päivittäin itseäni vastaan. Ollessani huoneessani joudun keksimään itselleni jotain turhaa tekemistä, vaikka vain silppuamaan jotain paperia, koska muuten pelkään itseni tarttuvan taas siihen kiiltävään terävään esineeseen. Kun olen syönyt jotain, minun täytyy silloinkin keksiä jotain, koska muuten menisin vessaan ja huomaisin taas itseni olevan kyykyssä ja sormieni olevan kurkussani. Päiväni ovat siis täynnä sitä, että joudun taistelemaan itseäni vastaan. Joskus kuitenkin huomaan, että huoneessani ollessani olen taas tehnyt kylkeeni uuden viillon. Myös tämä on liian tuttua, että vessaan mennessäni olen laittanut sormet kurkkuuni ja antanut ylen. En vaan jaksa enää taistella ajatuksiani vastaan. Voimani eivät vain tahdo riittää enää mihinkään.

' And I fall down
Afraid and shaking here
And I fall down '

~ Skillet - Angels fall down ~