Osa 110.

Silmäni painuvat kiinni. Mielessäni käy toivomus, että ne sulkeutuisivat viimeisen kerran ja pysyisivät kiinni. Maaimani näyttää paremmalta silmät suljettuina kuin niin, että näkisin eteenpäin.

Rikki, hajalla ja väsynyt. Edelliset kolme sanaa kuvaavat oloani viimeisen muutaman viikon ajalta edes jotenkin. Aivan kuin seisoisin aukiolla jossa ei ole kuin yksi puuntaimi ja minä. Tuo puuntaimi kasvaa kasvamistaan ja näkee koko ajan enemmän elämää, mutta minä pysyn siinä samalla tasolla näkemättä uutta, ja lopulta suljen silmäni, koska en jaksa enään katsoa samaa arkea päivästä toiseen. Toivoisin niin, että saisin jotain sitä iloa takaisi mitä tunsin vielä jonkin aikaa sitten. Luulen kuitenkin, että tuo toiveeni ei tule toteutumaan, koska en vaan saa sitä hymyä sisältäni ulos. En halua aloittaa kaikkea sitä läpikäymistä itseni kanssa uudestaan. Minusta ei vaan nyt ole siihen, että kävisin aukomaan umpisolmuja sisältäni auki. En edes pystyisi siihen nyt.

Kuinka monesti minulle onkaan sanottu, että näytän väsyneeltä. Huomaan hetken mietittyäni tuota asiaa, että sormeni eivät riitä laskemaan noita kertoja. En tiennyt, että minusta huomaa kuinka väsynyt olen. En ole fyysisesti väsynyt, vaan enemmänkin henkisesti täysin poikki. Kauan luulin, että olen onnistunut pitämään kaiken sisälläni, mutta kuitenkin se on joillekin ihmisille paistanut läpi enemmän kuin selvästi. Mutt noh, en jaksa välittää enään siitä, että joku huomaa kuinka väsynyt ja loppu olen itseni kanssa. En vain jaksa.

Viimeyönä olin taas itseni kanssa enemmän kuin väsynyt. Kerrankin kuin olisin voinut puhua jollekin kaiken sisältäni pois, niin en keksinyt ketään kelle olisin voinut soittaa. Mielessäni kävi muutama ihminen, mutta puhelinta katsoessani peruin kaiken, koska en halunnut huolestuttaa ketään asioillani. Katsoin kelloa monesti ja aika vain kului. Istuin ulkona luultavasti noi kaksi tuntia ja olin vaan tietämätön kaikesta. Kyyneleet virtasivat poskellani ja halusin vaan taas hetkeksi unohtua maailmalta.