Osa 112.

Pimeää. Hapuilen. Ahdistun. Kuvittelen jonkin painavan kaulaani. En saa henkeä. Lopulta huomaan katoavani itseltäni. Näen edessäni vain kirjaimia, koitan mudostaa niistä sanoja, mutta ajatukseni karkaavat yhä uudelleen.

Miksi yritää jaksaa? Miksi enään hymyillä, kun tuntuu, että kaikki on turhaa? Onko elämässäni loppujenlopuksi mitään päämäärää? Kysymyksiä riittää, mutta missä vastaukset? Tuohon kysymykseen osaan vastata purkamalla taas ajatuksiani tänne.

Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt jaksaa, mutta kaikki yrittäminen valuu uomaan joka ilta, kun ajatukset valtaavat mieleni täysin. Tuolloin kaikki yritys parempaa päin tuntuu niin turhalta. Tuolloin olen aivan eri ihminen. Ahdistuksen vallattua minut voi huomata kuinka kyyneleet valuvat poskilleni, tai kuinka silmäni ovat vetiset. Tuolloin haluaisin vain kääntää pääni pois ja unohtua taas hetkeksi. En tiedä miksi juuri illalla kaikki iskee päälle. Kun luulen onnistuvani yhdessä päivässä, niin kaikki se ilo ja hymy häviää lopulta kuitenkin illalla.

Jos listaisin tekemiseni viikon ajalta ylös, niin kaikki päiväni olisivat samanlaisia. Jokaisena päivänä tuntisin taas saman kivun sisälläni. Huomaisin päivittäin sen saman ahdistuksen syödessäni. Päiväni olisivat kuin kopioita edellisestä päivästäni. Joskus todella tuntuu, että kierrän samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Turhauttavaa, mutta en tiedä mitä tekisin toisin. En edes tiedä, että pystyisinkö muuttamaan mitään.

Entä syömiseni, mitä siitä sanoisin? En osaa kertoa muuta kuin, että mikään ei ole muuttunut. Kierrän samaa ympyrää päivittäin. Joka kerta syödessäni tunnen vain suurta omantunnontuskaa siitä, että laitoin jotain suuhuni ja nielaisin sen. Haluaisin oppia syömään ilman sitä, että lasken kalorit, mutta en pysty siihen. Olen tottunut elämään näin, mutta silti kaipaan muutosta.

En tiedä mitä teen elämälläni, kun en sitä osaa kuitenkaan arvostaa niinkään paljoa, että yrittäisin joitain asioita muuttaa paremmaksi.

' Täytyy saada levätä huolella.
Antaa ajan olla minun puolella,
niin kai se on.
Eihän tiedä mihin se sydän pysähtyy
ja pieni maailma särkyy.
Se on niin haurasta,
jos on satasen vauhdissa. '

~ Stella - 100km/h ~

Osa 111.

Harhailen pimeässä koittaen päästä sen läpi. Olen elossa, mutta kuitenkin aivan yksin. Osa minusta taistelee tätä kaikkea vastaan, mutta osa minusta on karannut jo kauas pois.

Sattuu. Minuun sattuu, mutta en osaa kertoa miksi. Johtuuko kipu sisälläni ikävästä ja omista ajatuksistani joita pyörittelen sisälläni? En osaa sanoa. Tuo tuntemattomaksi kutsumani kipu valtaa minut aina iltaisin yksin ollessani. Se ottaa minut valtaansa ja kutsuu minua taas omaan maailmaani. Tuolla maailmassa olen vain pieni ihminen joka ei tiedä mitä elämällänsä tehdä. Tuo maailma on pimeä, mutta siellä jossain kaukana on myös valoa. Tuo maailma on täynnä vastoinkäymisiä, joiden takana on ovi takaisin tähän maailmaan.

Elämä ilman vaakaa tuntuu jo vaikealta ajatukseltakin, mutta tuota olen harkinnut kuitenkin, koska luulempa tuon vaa'alla käymisen vain pahentavan oloani, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että en voi luopua tuosta rakkaasta esineestä.
Syömiseni on ollut vähäistä taas nyt muutaman päivän. Tällä viikolla koulun alkaessa söin huomattavan pieniä annoksia. Tarkemmin sanottuna elin enimmäkseen tomaateilla ja omenoilla. Jopa omenan syöminen tuotti vaikeuksia, mutta sain kuitenkin jotain alas. Saa nähdä mitä ensi viikko tulee olemaan syömisteni kannalta.

' There's another world inside of me that you may never see,
There's secrets in this life that I can't hide.
Well, somewhere in this darkness,
There's a light that I can't find
Well, maybe it's too far away,
Maybe I'm just blind '

~ 3 Doors down - When I'm gone ~

Osa 110.

Silmäni painuvat kiinni. Mielessäni käy toivomus, että ne sulkeutuisivat viimeisen kerran ja pysyisivät kiinni. Maaimani näyttää paremmalta silmät suljettuina kuin niin, että näkisin eteenpäin.

Rikki, hajalla ja väsynyt. Edelliset kolme sanaa kuvaavat oloani viimeisen muutaman viikon ajalta edes jotenkin. Aivan kuin seisoisin aukiolla jossa ei ole kuin yksi puuntaimi ja minä. Tuo puuntaimi kasvaa kasvamistaan ja näkee koko ajan enemmän elämää, mutta minä pysyn siinä samalla tasolla näkemättä uutta, ja lopulta suljen silmäni, koska en jaksa enään katsoa samaa arkea päivästä toiseen. Toivoisin niin, että saisin jotain sitä iloa takaisi mitä tunsin vielä jonkin aikaa sitten. Luulen kuitenkin, että tuo toiveeni ei tule toteutumaan, koska en vaan saa sitä hymyä sisältäni ulos. En halua aloittaa kaikkea sitä läpikäymistä itseni kanssa uudestaan. Minusta ei vaan nyt ole siihen, että kävisin aukomaan umpisolmuja sisältäni auki. En edes pystyisi siihen nyt.

Kuinka monesti minulle onkaan sanottu, että näytän väsyneeltä. Huomaan hetken mietittyäni tuota asiaa, että sormeni eivät riitä laskemaan noita kertoja. En tiennyt, että minusta huomaa kuinka väsynyt olen. En ole fyysisesti väsynyt, vaan enemmänkin henkisesti täysin poikki. Kauan luulin, että olen onnistunut pitämään kaiken sisälläni, mutta kuitenkin se on joillekin ihmisille paistanut läpi enemmän kuin selvästi. Mutt noh, en jaksa välittää enään siitä, että joku huomaa kuinka väsynyt ja loppu olen itseni kanssa. En vain jaksa.

Viimeyönä olin taas itseni kanssa enemmän kuin väsynyt. Kerrankin kuin olisin voinut puhua jollekin kaiken sisältäni pois, niin en keksinyt ketään kelle olisin voinut soittaa. Mielessäni kävi muutama ihminen, mutta puhelinta katsoessani peruin kaiken, koska en halunnut huolestuttaa ketään asioillani. Katsoin kelloa monesti ja aika vain kului. Istuin ulkona luultavasti noi kaksi tuntia ja olin vaan tietämätön kaikesta. Kyyneleet virtasivat poskellani ja halusin vaan taas hetkeksi unohtua maailmalta.

Osa 109.

Aloitan kirjoittamaan toista blogia tämän rinnalla, mutta se tulee olemaan vain kutsutuille. Joten jos haluat lukijaksi, niin ilmoitathan minulle, jotta voin sitten sinua heittää kutsulla, kun kirjoittamisen aloitan.

Ps: blogiin sisältyy asioita kuten laihdutusprosessini (ruokapäiväkirja yms.) Tuonne myös kirjoitan asioita joita en halua yleisesti kaikkien luettavaksi kirjoittaa.

Osa 108.

Jatkan putoamista alas, mutta pohja ei tule vastaan. Olen pudonnut jo kauan, mutta kuitenkin olen vasta matkalla. Jos joskus iskeydyn pohjaan, niin jaksanko sieltä nousta ylös?

Miksi, miksi minun on näin vaikea elää? Teenkö itse elämästäni tälläistä, vai kuvittelenko vaan kaiken? Ei, en voisi kuvitella näin huonoa oloa itselleni, koska haluaisin vain tämän tunteen sisältäni pois. Tämä olo on kuin saippuakupla jonka haluaisi rikkoa, mutta sitä ei saa kiinni, koska se on jo aivan liian korkealla puhkaistavaksi. Voimani vain ehtyvät päivä päivältä enemmän. Joskus herätessäni haluaisin vain painautua takaisin tyynyyn ja nukahtaa niin, etten enään heräisi. Olen kulkenut päiväni kuin sumussa, ja vaikka olen yrittänyt jotain tehdä, niin lopputuloksena ei ole ollut kuin sekasorto aloitettuja asioita. En todella ymmärrä miksi asiat ovat taas menneet näin. Jos saisin tilaisuuden selvittää omaa päätäni yhden päivän ajan, niin tekisin sen enemmän kuin mielelläni, mutta tiedän, että sellaista tilaisuutta ei tule.

Monikaan ystävistäni ei tiedä miltä minusta oikeasti tuntuu. Kaikille olen se liian pirteä tyttö joka vain nauraa asioille ja on heidän silmissään onnellinen ja iloinen. Joskus haluaisin vain sanoa heille, että asiat ovat aivan toisin. En minä ole tuo ihminen miksi kaikki minua luulevat. Joskus jopa toivon, että ystäväni näkisivät minun läpi ja huomaisivat, että en voi hyvin, koska en itse osaa heille sitä sanoa. Pelkään, että he alkavat käyttäytyä minua kohtaan eri tavalla jos kertoisin heille siitä mitä oikeasti sisälläni tunnen.

Kamppailen päivittäin itseäni vastaan. Ollessani huoneessani joudun keksimään itselleni jotain turhaa tekemistä, vaikka vain silppuamaan jotain paperia, koska muuten pelkään itseni tarttuvan taas siihen kiiltävään terävään esineeseen. Kun olen syönyt jotain, minun täytyy silloinkin keksiä jotain, koska muuten menisin vessaan ja huomaisin taas itseni olevan kyykyssä ja sormieni olevan kurkussani. Päiväni ovat siis täynnä sitä, että joudun taistelemaan itseäni vastaan. Joskus kuitenkin huomaan, että huoneessani ollessani olen taas tehnyt kylkeeni uuden viillon. Myös tämä on liian tuttua, että vessaan mennessäni olen laittanut sormet kurkkuuni ja antanut ylen. En vaan jaksa enää taistella ajatuksiani vastaan. Voimani eivät vain tahdo riittää enää mihinkään.

' And I fall down
Afraid and shaking here
And I fall down '

~ Skillet - Angels fall down ~

Osa 107.

I don't want to fall asleep
Cause I don't know if I'll get up

Olen vain väsynyt. Olen väsynyt nauramaan, hymyilemään, itkemään -elämään. En tiedä mitä tekisin, että saisin takaisin sitä iloa mitä tunsin joskus. En halua olla tämä tyttö mikä olen nyt, mutta en tiedä miten voisin muuttua. En osaa muuttua. Toisaalta en edes uskalla.

Olen vain niin hajalla ja rikki sisältä. Miten rikkinäisen voi korjata? Miten hajonneen saa ehjäksi? Mietin taas miksi olen tässä tilanteessa, että tunnen vain sisälläni kipua ja tuskaa. Tunnen jotain mitä en osaa selittää. En saa itsestäni selville, että miksi tunnen niinkuin tunnen. En osaa kertoa muille omasta olostani mitään. Vaikka haluaisinkin kertoa jollekin mitä tunnen sisälläni ja miten voin, niin en pysty siihen. En vain saa sanojani suusta. En saa edes sanotuksi, että "en voi hyvin". En osaa edes pyytää ketään kuuntelemaan, jos kuuntelijaa tarvitsisin. Ehkä juuri tämän takia ihmiset kyselevät minulta niin paljon vointiani, vaikka vastaus on kuitenkin aina sama. Jos joku haluaa minusta jotain tietää niin hän joutuu olemaan tiukkana jos haluaa saada minut puhumaan. Onneksi kuitenkin on muutama ihminen kenelle pystyn jotain puhumaan, mutta en kuitenkaan heillekään saa sanotuksi oikeaa vointiani. En vain osaa, enkä jaksa opetella.

En tiedä miten pystyisin olemaan itseni kanssa. Katson peiliin ja haluaisin vain kääntää katseeni pois. En vain pysty elämään itseni kanssa, koska en pidä siitä mitä näen, kun katson peiliin. Nyt kun mietin, niin lomani on mennyt oikeastaan siinä, että olen vahdannut syömistäni ja koittanut liikkua mahdollisimman paljon, mutta en ole tyytyväinen saavuttamaani. Minun piti laihduttaa lomalla itseni taas "kuntoon", mutta tulosta ei näy missään. Olen vaan pettynyt itseeni ja itsekuriini. Toivon vain nyt, että mennessäni kouluun saisin taas kaiken itsekurini takaisin ja aloittaisin vihdoinkin kunnon dieetin ja myös liikunnan. Ainut hyvä asia siis kouluun menemisessä on se, että siellä ei ole oikein mitään tekemistä, joten on helpompaa liikkua yms. Toivon nyt vain, että onnistuisin tässä taivoitteessani minkä itselleni olen asettanut.

' There's no one to save me now
I'm standing on the edge
and still I wonder how '

~ Nomy - I miss you ~

Osa 106

Löysin kyselyn Superchiquen blogista, ja ajattelin ihan mielenkiinnosta täyttää sen ja laittaa tänne. Kyselyssä on siis kyse syömishäiriöstä.

Yleisesti

Ikä? -17.
Pituus? -160-162, en muista tarkkaan.
Paino? -Periaatteen vuoksi en puhu painosta blogissani.
Alin paino?- Periaatteen vuoksi en puhu painosta blogissani.
Korkein paino? -Periaatteen vuoksi en puhu painosta blogissani.
Minkä painoinen haluat olla? -Alle 40 kg on aina ollut se päämäärä, mutta sekin vaihtelee.
Mikä SH sinulla on? -Anoreksia, kai.

Syvällisemmin

Kuinka monta kaloria syöt päivässä keskimäärin? -100-500, jos joskus lainkaan.
Oksennatko ruokaasi ikinä? -Kyllä.
Haluatko näyttää supermallilta / näyttelijättäreltä? - En kiellä, mutta en myönnäkään. Haluan erottua joukosta, en olla niinkuin julkimot.
Onko sinulla jokin kouluajan ulkopuolinen liikuntaharrastus? - En kutsu näitä harrastuksiksi, mutta käyn salilla ja lenkkeilen ahkeraan.
Onko sinua kiusattu ikinä painostasi? -Kyllä, ala-asteella olin kaikille se lihava tyttö.
Oletko koskaan paastonnut? -Kyllä.
Käytätkö laksoja päästäksesi eroon ruoasta / kaloreista? -Joskus kauan sitten muutamasti, mutta en enää.
Inspiroivatko mallit / näyttelijät sinua? -Eivät oikeastaan.
Oletko joutunut sairaalaan koskaan SH:si takia? -Kyllä kahdesti.
Oletko koskaan käyttänyt oksetusjuurta oksentaaksesi? -En.
Oletko koskaan yrittänyt parantua SH:stasi? -Olen, mutta voimat eivät ole riittäneet.

Kehonkuva kysymyksiä

Näetkö itsesi jatkuvasti lihavana, Vaikka muut väittävät ettet ole? -Lihavana itseäni pidän. Oikeastaan paksuna ja ehkä myös rumana.
Mitä kehonosaa muuttaisit? -Mahaa, reisiä, persettä,naamaa... jos voisin niin kaikkea.
Asteikolla 1-10, kuinka tyytyväinen olet kehoosi? -2-4
Tunnetko itsesi vähä-arvoiseksi painon / kehosi takia? -Kyllä.
Oletko toisinaan masentunut painosi / kehosi takia? -Useasti.
Vertaatko kehoasi muiden kehoihin esim mallien / näyttelijöiden? -Kyllä.

Terveys/Ruoka

Syötkö mielestäsi riittävän terveellisesti? -En todellakaan. Parannettavaa olisi paljonkin.
Oletko sairaalloisen pelokas syömään hiilareita? -Toisaalta kyllä.
Rasvaa? -Kyllä, en edes siedä rasvan hajua.
Kaloreita? - Kyllä.
Oletko usein väsynyt/uupunut? -Lähes jatkuvasti.
Tunnetko itsesi energisemmäksi syönnin jälkeen? -En oikeastaan.
Syötkö lihaa? -En, koska olen kasvissyöjä.
Syötkö ruokasi tietyllä tavalla? -Kyllä. Pakkomielteenä se, että jos otan lautaselle esim. Perunaa, kastiketta ja salaattia, niin mikään niistä ei saa koskettaa toisiaan lautasella. Siis kaikille ruuille pitää olla oma kohta lautasella.
Sanovatko ihmiset, että näytät sairaalta / erittäin nälkäiseltä? -Nälkäiseltä kuulemma olen näyttänyt muutamasti.
Oletko ikinä oksentanut verta? -Kyllä kolmesti.
Onko sydämesi syke 49 yläpuolella? -On?
Pyörryttääkö sinua vähäisestä syömisestä? -Usein kyllä, mutta siihen olen jo tottunut.

Muuta

Onko media mielestäsi syypää syömishäiriöiden yleisyyteen? -Tottakai media tuo paineita nuorille.
Mikä on mielipiteesi Pro-anasta? -Väärin leikkiä sairaudella ja jakaa neuvoja toisille. En pidä tuosta "liikkeestä".
Onko sinulla muita mainittavia häiriöitä (esim masennus)? -Paniikkihäiriö ja keskivaikea masennus.
Mikä on lempiruokasi? -Jos jotain on pakko sanoa, niin pinaattiletut.
Lempijuomasi?-Pepsi max ja vesi.
Toivotko usein ettei sinulla olisi syömishäiriötä? -Noh kyllä kai, mutta toisaalta taas en jaksa uskoa että omistan syömishäiriön.
Haluatko parantua? -En todella tiedä.

Osa 105.

Silmissäni alkoi sumentua. Otin tukea tuolista, mutta lopulta löysin itseni lattialta.

Heräsin aamulla ja oloni oli heikko. Keitin teetä ja join sitä keittiössä. Teeni juotua nousin ylös mennäkseni ulos, mutta huomasin noustessani, että jalkani eivät kantaneet kunnolla. Pyörryin ja huomasin makaavani lattialla. Äitini pakotti minut autoon ja suuntana oli päivystys.

Istuin päivystyksen odotushuoneessa lapsien ja vanhusten seassa. Mietin kauan, että mitä ihmettä minä teen täällä, koska en ole sairas. Pyöritin päässäni kaikkia mahdollisia tekosyitä miksi minä voisin vain kävellä ulos ovesta ja olla astumatta siihen piinalliseen vastaanottohuoneeseen. Huomasin äidin katseet minuun, kun vaihdoin asentoa tuolissani ja katsoin kelloa. Oloni oli epämukava. Jokaisella kerralla sydämeni takoi vain kovempaa, kun vastaanottohuoneen ovi avattiin ja joku pyydettiin sisään. Lopulta kuulin oman nimeni. Nousin tuolista hitaasti ja käteni tärisivät mennessäni lääkäriä kohti. Tuntui kun olisin pyörtynyt uudestaan, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Istuuduin tuolille ja katsoin seinään. Kuulin äidin puhuvan jotain lääkärin kanssa ulkopuolella, mutta en saanut sanoista selvää.

Ovi avautui ja lääkäri tuli huoneeseen. Hän kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä ja minä vastailin rehellisesti sekä valehdellen. Kun kuulin kysymyksen "Onko syömisesi ollut normaalia?", minun teki mieli juosta karkuun. Jäin tuijottamaan lääkäriä ja vastasin valehdellen, että on. Näin lääkärin silmistä, että hän ei välttämättä uskonut minua. Sitten puhe tuli laihtumisesta. Ahdistuin, koska tiesin, että joudun vaa'alle ja en voi valehdella siitä, että en ole laihtunut. Kohta seisoin vaa'alla ja näin lääkärini kädessä paperin johon hän merkkasi kiloni tarkasti juuri grammalleen. Minä hymähdin, kun katsoin lukua vaa'alla. Ei se ollutkaan niin paljon kun luulin. Lääkärini mielestä se oli aivan liian vähän, mutta en jaksanut kuunnella hänen saarnaansa laihtumisestani, joten kävin laskemaan lampussa olevia viivoja ja samassa ajauduin aivan omiin ajatuksiini.

Säpsähdin ja huomasin lääkärin tuijottavan minua kysyvästi. En tiennyt mitä tuo katse merkitsi, joten kysyin mitä seuraavaksi. Huomasin turhautuneen ilmeen hänen kasvoillaan ja sain vastaukseksi vain, että otetaan hemoglobiini ja sen jälkeen verikoe. Käteni olivat hikiset ja tärisivät, kun hän otti hemoglobiinia. Näin hänen tuijottavan laitetta johon kohta ilmestyisi minun hemoglobiinini. Toivoin kovasti hänen tuijottaessaan tuota laitetta, että hemoglobiinini olisi normaali, vaikka tiesin, että sitä se ei ollut. Sanat " Alhainen, vain 89.4", tulivat lääkärin suusta. Tiesin mistä tuo johtui, mutta olin vain hiljaa ja kuuntelin osittain, kun lääkäri selitti raudan puutostilasta ja siitä kuinka syöminenkin vaikuttaa hemoglobiiniin. Huomasin taas, että en todellakaan ollut kuunnellut mitä hän sanoi. Seuraavaksi olinkin käelemässä huoneeseen jossa minulta otettaisiin verikoe.

Mukavan tuntuinen hoitaja tuli huoneeseen ja laittoi minut makuulleen. Hän kyseli kaikkea mahdollisia arkipäivän asioita ja samalla teki työtänsä. En voinut katsoa neulaa, koska minua heikotti ajatuskin siitä, että näkisin kun hän laittaa neulan käteeni. Aika mateli, mutta lopulta hän oli valmis. Nousin istumaan hetkeksi, ja sitten uskaltauduin seisomaan. Lääkärini oli huoneessaan ja minut ohjattiin taas sinne, mutta pääsinkin melko heti sieltä pois kuunneltuani hetken hänen mielipidettään voinnistani.

Olen edelleen turhautunut tuosta käynnistä päivystyksessä, koska omasta mielestäni olen kunnossa. Inhottaa myös, että nyt olemme äitini kanssa riidoissa pyörtymiseni takia. Voin vaan enään sanoa, että tämä päivä on ollut kamala.

' Day by day I'm drifting away
Never knowing what to seek
Time after time I keep asking why
Why I feel so weak '

~ Thunderstone - Weak ~