! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

sunnuntaina, elokuuta 02, 2009

Osa 105.


Silmissäni alkoi sumentua. Otin tukea tuolista, mutta lopulta löysin itseni lattialta.

Heräsin aamulla ja oloni oli heikko. Keitin teetä ja join sitä keittiössä. Teeni juotua nousin ylös mennäkseni ulos, mutta huomasin noustessani, että jalkani eivät kantaneet kunnolla. Pyörryin ja huomasin makaavani lattialla. Äitini pakotti minut autoon ja suuntana oli päivystys.

Istuin päivy
styksen odotushuoneessa lapsien ja vanhusten seassa. Mietin kauan, että mitä ihmettä minä teen täällä, koska en ole sairas. Pyöritin päässäni kaikkia mahdollisia tekosyitä miksi minä voisin vain kävellä ulos ovesta ja olla astumatta siihen piinalliseen vastaanottohuoneeseen. Huomasin äidin katseet minuun, kun vaihdoin asentoa tuolissani ja katsoin kelloa. Oloni oli epämukava. Jokaisella kerralla sydämeni takoi vain kovempaa, kun vastaanottohuoneen ovi avattiin ja joku pyydettiin sisään. Lopulta kuulin oman nimeni. Nousin tuolista hitaasti ja käteni tärisivät mennessäni lääkäriä kohti. Tuntui kun olisin pyörtynyt uudestaan, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Istuuduin tuolille ja katsoin seinään. Kuulin äidin puhuvan jotain lääkärin kanssa ulkopuolella, mutta en saanut sanoista selvää.

Ovi avautui ja lääkäri tuli huoneeseen. Hän kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä ja minä vastailin rehellisesti sekä valehdellen. Kun kuulin kysymyk
sen "Onko syömisesi ollut normaalia?", minun teki mieli juosta karkuun. Jäin tuijottamaan lääkäriä ja vastasin valehdellen, että on. Näin lääkärin silmistä, että hän ei välttämättä uskonut minua. Sitten puhe tuli laihtumisesta. Ahdistuin, koska tiesin, että joudun vaa'alle ja en voi valehdella siitä, että en ole laihtunut. Kohta seisoin vaa'alla ja näin lääkärini kädessä paperin johon hän merkkasi kiloni tarkasti juuri grammalleen. Minä hymähdin, kun katsoin lukua vaa'alla. Ei se ollutkaan niin paljon kun luulin. Lääkärini mielestä se oli aivan liian vähän, mutta en jaksanut kuunnella hänen saarnaansa laihtumisestani, joten kävin laskemaan lampussa olevia viivoja ja samassa ajauduin aivan omiin ajatuksiini.

Säpsähdin ja huomasin lääkärin tuijottavan minua kysyvästi. En tiennyt mitä tuo katse merkitsi, joten kysyin mitä seuraavaksi. Huomasin turhautuneen ilmeen hänen kasvoillaan ja sain vastaukseksi vain, että otetaan hemoglobiini ja sen jälkeen verikoe. Käteni olivat hikiset ja tärisivät, kun hän otti hemoglobiinia. Näin hänen tuijottavan laitetta johon kohta ilmestyisi minun hemoglobiinini. Toivoin kova
sti hänen tuijottaessaan tuota laitetta, että hemoglobiinini olisi normaali, vaikka tiesin, että sitä se ei ollut. Sanat " Alhainen, vain 89.4", tulivat lääkärin suusta. Tiesin mistä tuo johtui, mutta olin vain hiljaa ja kuuntelin osittain, kun lääkäri selitti raudan puutostilasta ja siitä kuinka syöminenkin vaikuttaa hemoglobiiniin. Huomasin taas, että en todellakaan ollut kuunnellut mitä hän sanoi. Seuraavaksi olinkin käelemässä huoneeseen jossa minulta otettaisiin verikoe.

Mukavan tun
tuinen hoitaja tuli huoneeseen ja laittoi minut makuulleen. Hän kyseli kaikkea mahdollisia arkipäivän asioita ja samalla teki työtänsä. En voinut katsoa neulaa, koska minua heikotti ajatuskin siitä, että näkisin kun hän laittaa neulan käteeni. Aika mateli, mutta lopulta hän oli valmis. Nousin istumaan hetkeksi, ja sitten uskaltauduin seisomaan. Lääkärini oli huoneessaan ja minut ohjattiin taas sinne, mutta pääsinkin melko heti sieltä pois kuunneltuani hetken hänen mielipidettään voinnistani.

Olen edelleen turhautunut tuosta käynnistä päivystyksessä, koska omasta mielestäni olen kunnossa. Inhottaa myös, että nyt olemme äitini kanssa riidoissa pyörtymiseni takia. Voin vaan enään sanoa, että tämä päivä on ollut kamala.

' Day by day I'm drifting away
Never knowing what to seek
Time after time I keep asking why
Why I feel so weak '

~ Thunderstone - Weak ~

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jätät itsestäsi jäljen sivulleni!