Osa 81.

Miksi ihmiset haluavat muuttaa toisiaan niin paljon? Joskus kadulla kävellessäkin saattaa kuulla puhetta siitä, että joku on vaikkapa hiljainen, ja että hänen pitäisi puhua enemmän, tai jollakin on keltainen paita päällä, vaikka sininen olisi kivempi. Katsomme liikaa toisiamme ulkonäön perusteella. Eikö se ole aivan sama miltä ihminen näyttää ulkonäöltään tai millaiset vaatteet hänellä on tai puuttuuko häneltä kolme sormea, kuitenkaan ulkonäkö ei loppupeleissä kerro ihmisestä mitään. Saatamme karttaa "epämiellyttävän" näköisiä ihmisiä, emme halua edes jutella heille. Joillakin on myös taipumus koittaa muuttaa ystäviään ja kavereitaan itselleen miellyttävimmiksi. Siihen riittää jo pelkkä huomauttaminen toisen luonteenpiirteestä mistä ei pidä... Kysymys miksi tulee taas esiin. Mä en niinkään katso muiden ulkonäköä. Mulle se on oikeastaan aivan sama minkälaisia vaatteita joku käyttää, tai millaiset hiukset toisella on.(Mä en kuitenkaan kiellä, että en joskus katsoisi jonkun ulkonäköä kieroon, kaikkihan sitä joskus tekevät). Mä haluan tutustua ihmiseen itseensä, hänen luonteeseensa, ja siihen millainen persoona hän on. Kuitenkin ihmisen sisin on aina se tärkein, ei ulkonäkö.

"Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia"

"Älä katso lähimmäistäsi silmilläsi,vaan sydämelläsi"

Osa 80.

Väsymys tuntuu pukkaavan taas mun päälle. Mä kyllä nukun jonkun verran, mutta silti olen aivan puhki aina kun herään, ja koko päivä meneekin sitten silmät ristissä kävellen. Mun täytyy pakottaa itseni nousemaan sängystä. Välillä illalla nukkumaan mennessä olen aivan puhki, vaikka en ole sinä päivänä tehnyt mitään järkevää. Mä vaan olen jatkuvasti väsynyt. Olen myös huomannut että väsymys vaikuttaa muhun nykyään paljon enemmän ja näkyvämmin kuin ennen. Musta tulee kärttyinen ja itkuinen, ja pienikin vastoinkäyminen saattaa hajottaa mut ihan palasiksi.

Tänään olisi tarkoitus mennä taas opistolle(asuntolaan), ja huomenna sitten takaisin koulunpenkille. Harjoittelu on siis takana, ja nyt pitäisi vielä neljä viikkoa jaksaa puurtaa koulussa. Mä oikeastaan odotan opistolle pääsyä, ja syy siihen on vain se, että pääsen ottamaan taas vähän lomaa perheestä, ja siellä saan omaa aikaa tarvittaessa.

"Sie olet kyllä oikeasti tosi pieni", nuo sanat kuulin melkein tuntemattomalta ihmiseltä (tuntenut kaksi viikkoa). Kun halasin häntä, hän sanoi nuo sanat. Irrotin hänestä samantien otteen ja katsoin vain kysyvästi. Musta ei tuntunut hyvältä kuulla tuota lausetta. Halusin vain lähteä hänen luotaan, käntää hänelle selän, ja painua vain jonnekin muualle. Mä en halua kuulla ihmisiltä tuollaisia kommentteja, koska se tuntuu niin valheelta, koska kuitenkin itse näen toisin. Näen vain lihavan pyöreähkön tytön, joka vihaa itseään. Mä en näe niinkuin muut. Jo kauniiksi kehuminenkin saa minut hiljaiseksi. En halua kiittää kehuista, se tuntuu väärältä.

Katson itseäni joka päivä peilistä. Mielessäni kysyn itseltäni "kelpaanko itselleni nyt?". Ei, en kelpaa. Se sattuu muhun aina vain enemmän, kun peiliin katsoessani huomaan ne samat "virheet" kropassani. Huomaan ne asiat joista en pidä, ja jotka vaan pysyvät kropassani. Miksi en voi kuunnella ja uskoa muita, kun kuulen sanat "olet kaunis ja kelpaat juuri tuollaisena". Ehkä vielä joskus ymmärrän mitä muut tarkoittavat. Ehkä vielä joskus kelpaan itselleni juuri tälläisenä kuin olen.

" Mä en usko mitään ennenkuin mä näen sen ite silimilläni Mä katon kaiken
loppuun asti sä sanot, että mä oon jääräpää

Mun haaveet yltää kuuhun asti
kauemmaskin jos tarve vaatii
Mä pistän aina paremmaksi ja
sä sanot, että mää oon sekopää "
~ Aknestik - Jäänmurtaja ~

Osa 79.

Aikaa taas vierähtänyt, kaikkea tapahtunut, mutta mulla pyörii vaan yksi kysymys päässäni; kuuleeko kukaan minua? Kuinka monesti olen sanonut, että mulla on paha olla? Kuinka monesti olen sanonut, että en jaksa? Kuinka monesti olen pyytänyt tukea muilta? Kuinka monesti olen sanonut, että en pärjään yksin? Kysymyksiä riittäisi vaikka kuinka, mutta jokaiseen on kuitenkin vastaus; monesti. Tuntuu turhalta sanoa asiat moneen kertaan, koska kuitenkin sekin on loppujenlopuksi turhaa. Ei, en halua sääliä. Haluaisin vain tulla kuulluksi. Haluaisin että merkitsisin jollekin jotain, ja että asiani eivät olisi vain hiljaisia sanoja muiden korvissa. Mä haluan vain että mua uskotaan. Haluan että mua kuunnellaan. En enään halua olla se tyttö, joka on muille kuin haamu, jonka läpi voi kävellä huomaamatta, ja joka vain on.

Miksi ihmiset ovat niin itsekeskeisiä? Mulla on ollut, ja on edelleen kavereita joilla menee melkeimpä aina hyvin. Tietenkin heilläkin on pieniä vastoinkäymisiä, mutta suhteessa vaikka minuun, niin heillä menee loistavasti. Heidän kanssaan on turha yrittää puhua mistään, koska kuitenkin keskustelu kääntyisi heidän napaansa, heidän elämäänsä, ja siihen kuinka vitun hyvin heillä menee. Miksi näin? Onko ihmisten tosiaan niin vaikea katsoa omaa napaansa pidemmälle, jos heillä itsellään menee juuri silloin loistavasti? Eivätkö tuollaist ihmiset tosiaan osaa miettiä muita, vai eivätkö vain jaksa kuunnella muiden huolia, ja käydä vaivaamaan niillä päätänsä, koska heillä menee hyvin. Kysymyksiä olisi niin paljon, mutta kuitenkaan en saa yhtään vastausta mieleeni. En vain ymmärrä, ja siksi kysynkin miksi näin?

Ihmiset eivät ole täydellisiä. Joskus ajattelin (joskus vieläkin) että kun saan laihdutettua x kg, niin kelpaan itselleni, ja että silloin kaikki on paremmin. Kuitenkaan mä en koskaan tule olemaan se täydellisen laiha tyttö, jolla kaikki on hyvin. Musta tuntuu, että mä en kuitenkaan koskaan tule kelpaamaan itselleni. Aina tulee jotain mitä voisin parantaa. Mä en tule koskaan olemaan täydellinen, en ikinä. Tuntuu niin turhauttavalta yrittää päästää johonkin pisteeseen, kun kuitenkin tietää, että se ei tule kelpaamaan minulle kuin hetkeksi. Kuitenkin yritän. Yritän koko ajan tavoitella sitä mun täydellistä kuvaa itsestäni. Yritän olla kuin se laiha tyttö siitä ja siitä lehdestä. Yritän, mutta lopputulos on kuitenkin aina väärä -mikään ei kelpaa.

Miksi minun on niin vaikea vaan olla tavoittelematta sitä omaa näkemystäni "täydellisestä" kropasta? Miksi mä haluan olla juuri sen kokoinen, juuri sen painoinen, ja juuri sen näköinen? Miksi en kelpaa itselleni koskaan tälläisenä? Kysymykset vievät taas ajatukseni mukanaan. Vastaukset jäävät tämänkin kerran saamatta.

' Holding onto things that vanished
Into the air
Left me in pieces
But now I'm rising from the ashes
Finding my wings
And all that I needed was there all along
Within my reach
As close as the beat of my heart '
~ David Cook - Time of my life ~

Osa 78.

Mä usein sanon että mulla on pyörii paljon asioita päässäni, ja nyt voisin näitä ajatuksia tänne vähän avata, kun minulta sitä kysyttiin.

Mä usein pyörittelen päässäni kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mulla iskee usein yksin ollessa kaikki vanhat asiat päähän, kaikki ne pienimmätkin ja mua satuttaneet asiat.

Asiat lähtevät jo ala-asteelta saakka. Mä olin ala-asteella pyöreämpi tyttö kuin muut. En ollut laiha, enkä edes sopusuhtainen. Omasta mielestäni olin lihava ja täysin muodoton tyttö. Muutama muukin oli sitä mieltä, siitä mua silloin joskus kiusattiinkin. Mulla oli jo silloin huono itsetunto. Joskus mietin, että jos mua ei olisi kiusattu ulkonäöstäni, siitä että olin pyöreämpi, niin olisiko mulla näitä kaikkia ongelmia lainkaan. Olisiko mulla huonoa itsetuntoa, joka murentaa mut pienimmästäkin huomautuksesta liittyen mun ulkonäköön.

Seuraavaksi voisin mainita yläasteelle siirtymisen. Kutosluokka siis häämötti loppuaan ja olisi aika siirtyä yläasteelle. Se jännitti, pelotti ja kiinnosti samaan aikaan. Loman jälkeen lähdettiinkin kouluun. Muutama viikko oltiin siinä samassa tiiviissä porukassa vanhoine kavereineen. Niiden mukavien viikkojen aikana porukkamme hajosi. Kaikki löysivät uusia kavereita, ja lopulta kaikki katsoivat toisiaan kuin eivät olisivat koskaan tunteneetkaan. Mä jäin yksin. Muutamat päivät olin yksin ja seisoin siinä samassa nurkassa pihalla. Sain katseita ja satuttavia huuteluita perään. Huomasin kun mun selän takana puhuttiin. Huomasin kuinka mulle naurettiin. (vai kuvittelinko kuitenkin vain kaiken -en tiedä.) Näin kesti muutaman päivän. Viikot kuluivat ja mä tutustuin uuteen vanhaan kaveriin. Tähän tyttöön mä olin tustunut joskus jo leireillä, mutta kuitenkin tajusimme sen vasta myöhemmin tutustuttuamme. Meistä tuli lopulta paita ja perse, olimme aina kahdestaan ja meillä oli hauskaa. Jossain vaiheessa kuitenkin kiusaaminen kumpaakin kohtaa aloitettiin taas. Meillä oli toisemme, mutta huutelut ja katseet kuitenkin satuttivat molempia. Meistä ei vain pidetty, ja edelleen mietimme miksi. Tunneilla nauramista. Välitunneilla huuteluita ja ilkeitä katseita. Ruokalassa pientä tönimistä ja paskan jauhantaa selän takana. Myöhemmin tämä tyttö on mun elämässäni edelleen, vaikka hän asuukin 60 kilometrin päässä. Hän on edelleen yksi tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Ja hän on yksi syy myös siihen, että mä olen vielä tässä.

Mä sanon tän seuraavan asian lyhyesti, en pysty kirjoittamaan tästä mitään -haluan unohtaa. Tämä asia kummittelee mun mielessä päivällä ja yöllä. Tämä asia pilasi mun elämäni. Muhun on jäänyt tästä jäljet. Pelkään liikaa ihmisten kosketusta. En siedä kävellä pimeässä yksin, en välttämättä kavereideni kanssakaan. Pelkään humalaisia miehiä, joskus myös tuntemattomia jotka tulevat minulle puhumaan. Kaikkeen tähän löytyy yksi selitys; minut on raiskattu.

Siinä oli muutamia asioita jotka kummittelevat mielessäni päivä päivältä. Asioita on kuitenkin paljon vielä päässäni, mutta tuossa muutamia isoimpia asioita päästäni.

' Do you surrender?
All your thoughts?
All your fears?
As you replace all the years
Don't you turn your back on me now '

~ Your best friend - Don't forget who you are ~

Osa 77.

Tyhjä olo, jotenkin tuntuu että mulla ei ole mitään jäljellä miksi enään jäisin tänne.

Eilen illalla sanoin viimein kullalleni pitkän harkinnan jälkeen, että mä tarvitsen omaa tilaa, joten pienenmoinen "tauko" tekis mulle hyvää. Mä en vaan kestä olla toisen lähellä. Kaikki vanhat asiat ovat käyneet kummittelemaan mun mielessä, ja siinä sivussa mä olen alkanut taas enemmän pelästymään kosketusta ja sitä, että toinen on liian lähellä mua. Mä niin toivon, että mä en nyt tehnyt väärää päätöstä. Toivon että pieni paussi helpottais mun oloa. Mun on vaan niin pakko saada oma pääni kuntoon, ehkä sitten mä pystyn jatkamaan mun suhteessakin niinkuin ennen. Mun voimat ovat vaan niin loppu, että tuntuu kuin musta ei olisi mihinkään. Tuntuu jotenkin väärältä seurustella kultanikin kanssa, koska mulla on vaan fiilis että satutan häntä ja olen hänelle vain taakka. Mä en tiedä mitä mä tekisin, mä olen aivan sekaisin mun ajatuksien ja tunteiden kanssa. Mun on vaan nyt koitettava jaksaa päivä kerrallaan, ja katsoa mihin tämä elämä mua vie.