Osa 79.

Aikaa taas vierähtänyt, kaikkea tapahtunut, mutta mulla pyörii vaan yksi kysymys päässäni; kuuleeko kukaan minua? Kuinka monesti olen sanonut, että mulla on paha olla? Kuinka monesti olen sanonut, että en jaksa? Kuinka monesti olen pyytänyt tukea muilta? Kuinka monesti olen sanonut, että en pärjään yksin? Kysymyksiä riittäisi vaikka kuinka, mutta jokaiseen on kuitenkin vastaus; monesti. Tuntuu turhalta sanoa asiat moneen kertaan, koska kuitenkin sekin on loppujenlopuksi turhaa. Ei, en halua sääliä. Haluaisin vain tulla kuulluksi. Haluaisin että merkitsisin jollekin jotain, ja että asiani eivät olisi vain hiljaisia sanoja muiden korvissa. Mä haluan vain että mua uskotaan. Haluan että mua kuunnellaan. En enään halua olla se tyttö, joka on muille kuin haamu, jonka läpi voi kävellä huomaamatta, ja joka vain on.

Miksi ihmiset ovat niin itsekeskeisiä? Mulla on ollut, ja on edelleen kavereita joilla menee melkeimpä aina hyvin. Tietenkin heilläkin on pieniä vastoinkäymisiä, mutta suhteessa vaikka minuun, niin heillä menee loistavasti. Heidän kanssaan on turha yrittää puhua mistään, koska kuitenkin keskustelu kääntyisi heidän napaansa, heidän elämäänsä, ja siihen kuinka vitun hyvin heillä menee. Miksi näin? Onko ihmisten tosiaan niin vaikea katsoa omaa napaansa pidemmälle, jos heillä itsellään menee juuri silloin loistavasti? Eivätkö tuollaist ihmiset tosiaan osaa miettiä muita, vai eivätkö vain jaksa kuunnella muiden huolia, ja käydä vaivaamaan niillä päätänsä, koska heillä menee hyvin. Kysymyksiä olisi niin paljon, mutta kuitenkaan en saa yhtään vastausta mieleeni. En vain ymmärrä, ja siksi kysynkin miksi näin?

Ihmiset eivät ole täydellisiä. Joskus ajattelin (joskus vieläkin) että kun saan laihdutettua x kg, niin kelpaan itselleni, ja että silloin kaikki on paremmin. Kuitenkaan mä en koskaan tule olemaan se täydellisen laiha tyttö, jolla kaikki on hyvin. Musta tuntuu, että mä en kuitenkaan koskaan tule kelpaamaan itselleni. Aina tulee jotain mitä voisin parantaa. Mä en tule koskaan olemaan täydellinen, en ikinä. Tuntuu niin turhauttavalta yrittää päästää johonkin pisteeseen, kun kuitenkin tietää, että se ei tule kelpaamaan minulle kuin hetkeksi. Kuitenkin yritän. Yritän koko ajan tavoitella sitä mun täydellistä kuvaa itsestäni. Yritän olla kuin se laiha tyttö siitä ja siitä lehdestä. Yritän, mutta lopputulos on kuitenkin aina väärä -mikään ei kelpaa.

Miksi minun on niin vaikea vaan olla tavoittelematta sitä omaa näkemystäni "täydellisestä" kropasta? Miksi mä haluan olla juuri sen kokoinen, juuri sen painoinen, ja juuri sen näköinen? Miksi en kelpaa itselleni koskaan tälläisenä? Kysymykset vievät taas ajatukseni mukanaan. Vastaukset jäävät tämänkin kerran saamatta.

' Holding onto things that vanished
Into the air
Left me in pieces
But now I'm rising from the ashes
Finding my wings
And all that I needed was there all along
Within my reach
As close as the beat of my heart '
~ David Cook - Time of my life ~