Osa 84.

Tyhjä olo. Aivan kuin jotain puuttuisi mun elämästä. Mä ikävöin. Ja taas toisaalta samalla haluan unohtaa kaiken. Mitä mä haluan itseltäni tai läheisiltäni? Mitä teen itseni kanssa? Miten osaisin olla kultani kanssa samalla tavalla kuin ennen? Miksi mä edelleen olen näin hukassa itseni kanssa? Onko mulla mitään syytä jäädä tänne? Mistä löydän ihmisen, kenelle osaisin puhua? Mistä päin sisintäni löytäisin sen entisen iloisen ja nauravan tytön? Miksi, mistä, miten...? Kysymyksiä riittää, vastaukset vain puuttuvat.

Kuuntelen musiikkia. Uppoudun täysin korviini kantautuviin sointuihin ja lyriikoihin. Löydän monesta kappaleesta lauseita, jotka ovat kuin minun suustani. Löydän sanontoja ja mietteitä, jotka osuvat kohdalleni täydellisesti. Juuri tietenkin nyt, kun minulla on haikea ja tyhjä olo, niin sekoituksella oleva winamp löytää ne kaikkein haikeimmat ja muistoja tuovat kappaleet. Kyynel vierähtää poskelleni, kun kuulen kappaleen joka tuo kaikki hyvät ajat mieleen. Ajat jolloin nauroin, hymyilin ja erityisesti ajan jolloin en tiennyt mitään tästä tunteesta mitä koen nyt. Tuon ajan haluaisin takaisin.

Ystäväni soitti hetki sitten. Kysyi, että olenko kunnossa? Ihmettelin tuota kysymystä hetken, mutta sitten tajusin mistä on kyse. Hänkin oli kuullut missä olin ollut vähän aika sitten. Olin siis tässä yksi päivä taas paikassa, jossa liikkuu huumeet. Paikassa, jossa mua on satutettu monesti. Paikassa, jonne lupasin olla menemättä. Menin silti, ja satutin itseäni vain lisää sillä.
Kuitenkin, vastattuani ystävälleni, että olen kunnossa, hän sulki puhelimen, ja laittoi viestin pyytääkseen anteeksi puhelun katkaisua ja kirjoitti vain, että pitäisin itsestäni huolta ja, että hän on huolissaan minusta.

' You tell yourself that you'll be strong
But your heart tells you
this time you're wrong '
~ Gary Moore - Empty rooms ~

Osa 83.

Katoan itseltäni päivä päivältä vain enemmän. Tuntuu kun olisin kahlinnut itseni ja ajatukseni sisimpääni lukoilla kiinni. Minä olen hukassa itseni kanssa. En tiedä minne kuulun. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen katoamassa ystäviltäni, lähimmäisiltäni ja ehkä kaikkein eniten kullaltani. En halua, tai en pysty näkemään ketään -voimani eivät vain riitä. En halua näyttää muille, että olen heikko ja eksyksissä itseni kanssa.

Olen nyt viimeiset kaksi viikkoa pyörinyt poikien tai oikeastaan nuorten miehien kanssa keihin tutustuin. Heidän kanssaan minun on helppo olla. He eivät tunne minua, eivätkä osaa lukea minua kuten ystäväni tai kultani. Kuitenkaan tuo ei ole ainut syy miksi heidän kanssaan olen. Mä jotenkin viihdyn heidän seurassaan. Osaan olla melkein oma itseni heidän kanssaan. Kuitenkin tiedän, että yksi näistä "pojista" on minusta kiinnostunut. Huomaan sen hänen käytöksestään, mutta kuitenkaan se ei häiritse minua mitenkään. Ja vaikka halaankin häntä nähdessämme ja myös silloin kuin sanomme heipat, niin ainakaan minulle se ei merkitse mitään. Ei minua ole haitannut, että hän on muutaman kerran antanut suulleni suukon, kun olemme halanneet, koska tiedän, että en ole ainut kenelle hän noin tekee. Ainakin luulen tietäväni.
Mulla on kuitenkin jotenkin paha omatunto, koska olen näiden "poikien" kanssa, mutta en kuitenkaan näe kultaani, tai ystäviäni. En tiedä miksi en pysty näkemään niitä tärkeimpiä ihmisiä silloin, kuin heitä eniten tarvitsisin.

Käyn illalla nukkumaan. Pyörin sängyssäni pitkään. Katson kelloa. Laitan silmäni kiinni. Havahdun painajaisiini. Tämä toistuu joka yö. Aamulla herätessäni olen väsynyt ja kiukkuinen. Univelat alkavat painaa päälleni, huomaan sen nyt jo itsekin. En muista painajaisiani, mutta herään siihen, että olen aivan hikinen ja olen jotenkin pelkotilassa ja kuin paniikki olisi valtaamassa minut. Kaipaan edes yhtä yötä jolloin saisin vain nukkua ja herätä aamulla pirteänä.

' Rikkinäinen oli eilinen
Vaikka tahdon pakoon pääse en
Sekaisin taas kaikki kaunis on
Jossain tunne - kipu sanaton
Josta millään kiinni ei saa '
~ Bass'n Helen - Liekeissä ~

Osa 82.

Istun hiljaa huoneessani katsoen ikkunasta ulos. Koitan etsiä syytä pääni sisäisiin ajatuksiin. Minuutit kuluvat. Huomaan kellon siirtyneen tunnin eteenpäin. Edelleen katson ulos, mutta ilman ajatuksia -tuijotan tyhjyyteen.

Mä en tiedä mikä mulla on. Miksi musta tuntuu vaan niin pahalta? Mun on nykyään vaan niin vaikeaa saada itsestäni pienikin hymy irti. En oikeastaan jaksa kiinnostuimuiden hauskoista asioista, ja nauraa niille. Ei musta ole siihen. Haluaisin vain olla ja pienentyä ihan pieneksi. Vähän aikaa haluaisin olla muiden näkemättömissä. Haluaisin hetkeksi unohtua kaikilta. Saisin olla pienen hetken pois tästä maailmasta. Voisin haluta katsoa tätä maailmaa vain silmillä, kuitenkaan tietämättä maailman pahuudesta ja kovuudesta mitään -voisin vain katsoa ja tehdä maailmasta erilaisen kuvan itselleni.

Mä en pysty enään huolehtimaan muista ja kuuntelemaan muiden huolia. Mun pää hajoaa vaan enemmän kun saan kuulla kuinka huonosti kullallani menee, ja kuinka loppu hän on. Kaikki purkavat asiansa mulle, ja mä tottakai kuuntelen hyvää hyvyyttäni. Mä en vaan pysty sanomaan, että itsekin olen aivan loppu, että itsekään en jaksa. En voi sanoa, että mulla on pää aivan hajalla omien asioiden kanssa. Mä vain olen loppu. Mä olen loppu itseni kanssa. Mun pää hajoaa vaan enemmän, mitä enemmän mietin muiden asioita. Ehkä mun olisi hyvä opetella ajattelemaan vihdoinkin itseäni.

Osa 81.

Miksi ihmiset haluavat muuttaa toisiaan niin paljon? Joskus kadulla kävellessäkin saattaa kuulla puhetta siitä, että joku on vaikkapa hiljainen, ja että hänen pitäisi puhua enemmän, tai jollakin on keltainen paita päällä, vaikka sininen olisi kivempi. Katsomme liikaa toisiamme ulkonäön perusteella. Eikö se ole aivan sama miltä ihminen näyttää ulkonäöltään tai millaiset vaatteet hänellä on tai puuttuuko häneltä kolme sormea, kuitenkaan ulkonäkö ei loppupeleissä kerro ihmisestä mitään. Saatamme karttaa "epämiellyttävän" näköisiä ihmisiä, emme halua edes jutella heille. Joillakin on myös taipumus koittaa muuttaa ystäviään ja kavereitaan itselleen miellyttävimmiksi. Siihen riittää jo pelkkä huomauttaminen toisen luonteenpiirteestä mistä ei pidä... Kysymys miksi tulee taas esiin. Mä en niinkään katso muiden ulkonäköä. Mulle se on oikeastaan aivan sama minkälaisia vaatteita joku käyttää, tai millaiset hiukset toisella on.(Mä en kuitenkaan kiellä, että en joskus katsoisi jonkun ulkonäköä kieroon, kaikkihan sitä joskus tekevät). Mä haluan tutustua ihmiseen itseensä, hänen luonteeseensa, ja siihen millainen persoona hän on. Kuitenkin ihmisen sisin on aina se tärkein, ei ulkonäkö.

"Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia"

"Älä katso lähimmäistäsi silmilläsi,vaan sydämelläsi"

Osa 80.

Väsymys tuntuu pukkaavan taas mun päälle. Mä kyllä nukun jonkun verran, mutta silti olen aivan puhki aina kun herään, ja koko päivä meneekin sitten silmät ristissä kävellen. Mun täytyy pakottaa itseni nousemaan sängystä. Välillä illalla nukkumaan mennessä olen aivan puhki, vaikka en ole sinä päivänä tehnyt mitään järkevää. Mä vaan olen jatkuvasti väsynyt. Olen myös huomannut että väsymys vaikuttaa muhun nykyään paljon enemmän ja näkyvämmin kuin ennen. Musta tulee kärttyinen ja itkuinen, ja pienikin vastoinkäyminen saattaa hajottaa mut ihan palasiksi.

Tänään olisi tarkoitus mennä taas opistolle(asuntolaan), ja huomenna sitten takaisin koulunpenkille. Harjoittelu on siis takana, ja nyt pitäisi vielä neljä viikkoa jaksaa puurtaa koulussa. Mä oikeastaan odotan opistolle pääsyä, ja syy siihen on vain se, että pääsen ottamaan taas vähän lomaa perheestä, ja siellä saan omaa aikaa tarvittaessa.

"Sie olet kyllä oikeasti tosi pieni", nuo sanat kuulin melkein tuntemattomalta ihmiseltä (tuntenut kaksi viikkoa). Kun halasin häntä, hän sanoi nuo sanat. Irrotin hänestä samantien otteen ja katsoin vain kysyvästi. Musta ei tuntunut hyvältä kuulla tuota lausetta. Halusin vain lähteä hänen luotaan, käntää hänelle selän, ja painua vain jonnekin muualle. Mä en halua kuulla ihmisiltä tuollaisia kommentteja, koska se tuntuu niin valheelta, koska kuitenkin itse näen toisin. Näen vain lihavan pyöreähkön tytön, joka vihaa itseään. Mä en näe niinkuin muut. Jo kauniiksi kehuminenkin saa minut hiljaiseksi. En halua kiittää kehuista, se tuntuu väärältä.

Katson itseäni joka päivä peilistä. Mielessäni kysyn itseltäni "kelpaanko itselleni nyt?". Ei, en kelpaa. Se sattuu muhun aina vain enemmän, kun peiliin katsoessani huomaan ne samat "virheet" kropassani. Huomaan ne asiat joista en pidä, ja jotka vaan pysyvät kropassani. Miksi en voi kuunnella ja uskoa muita, kun kuulen sanat "olet kaunis ja kelpaat juuri tuollaisena". Ehkä vielä joskus ymmärrän mitä muut tarkoittavat. Ehkä vielä joskus kelpaan itselleni juuri tälläisenä kuin olen.

" Mä en usko mitään ennenkuin mä näen sen ite silimilläni Mä katon kaiken
loppuun asti sä sanot, että mä oon jääräpää

Mun haaveet yltää kuuhun asti
kauemmaskin jos tarve vaatii
Mä pistän aina paremmaksi ja
sä sanot, että mää oon sekopää "
~ Aknestik - Jäänmurtaja ~