Osa 138.

Kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi aavistaa. Tätä on elämäni nyt;

Väsymys. Ruokapäiväkirja. Liikunta. Peilikuva. Rakkaus. Ajatuksien sekavuus. Tulevaisuuden pelko.

Mä en tiedä missä menen, mitä teen tai mitä ajattelen. Olen aivan sekaisin kaikesta tapahtuneesta ympärilläni. En osaa järjestellä, saatika käsitellä mitään ajatuksiani. Syyllisyys josta en pääse eroon kaivautuu minuun vain syvemmin. Joka ilta mentäessäni nukkumaan ja joka aamu herätessäni haluaisin edes hetkeksi pystyä katsomaan tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. Haluaisin antaa ajatukseni ja tunteeni(itseni)pois.

En muista milloin viimeeksi olisin ajatellut itseni parasta. Oikeastaan edes ajatellut itseäni. En pidä itseäni tärkeänä, joten miksi ajattelisin? Miksi miettisin omaa hyvinvointiani? Miksi miksi miksi? 

En pidä peilikuvastani. En pidä kropastani. En pidä vaa'an lukemasta. En pidä itsestäni.

Liikun paljon. Käyn kaksi, kolme tai neljä kertaa päivässä lenkillä. Juosten tai kävellen. Koiran kanssa ja ilman. Käyn kaksi kertaa viikossa treeneissä(nyrkkeily) ja haluaisin käydä heti mahdollisuden tullen enemmänkin.

Entä syöminen?...En pysty syömään normaalisti, vaikka minulla olisi nälkä. Oikeastaan ei minulla ole nälkä, on vain kroppa joka huutaa energiaa. Ruokapöydälläni lojuu ruokapäiväkirja.

Miten helvetissä tässä kävi näin?

"Mitä jos huonompaan suuntaan 
purttani mä kuljetan?
Päädynkö maailman reunaan 
ja helvettiinkö katoan?"

~ Riku torkkeli - Onko ylpeämpää luovuttaa ~

Osa 137.

Uskallus avata sydämensä lukot. Yrityksiä katsoa elämää väreillä. Rohkaistua kääntämään seuraava sivu elämässään.
Olla onnellinen ja onneton. Ahdistua peilikuvastaan.
Tätä on minun elämäni nyt, mitä sinun on?

Olen ollut kauan pois. En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta pyyhkinyt kaiken tekstin pois juuri silloin, kun joku toinen olisi sen julkaissut. En ole pystynyt ajattelemaan niin selkeästi, että olisin saanut mitään julkaisukelpoista tekstiä eteeni.


Paljon on tapahtunut; Olen muuttanut toiseen kaupunkiin. Asuin rakkaani kanssa saman katon alla. Erosin. Muutimme erilleen. Sain uuden työpaikan. Hankin koiran. Löysin ja sain vanhan rakkauteni takaisin. Nyt seurustelen.

Luovuttanut.

Rakastunut.

Pitänyt peilikuvastaan.

Vihannut peilikuvaansa.

Syönyt.

Jättänyt syömättä.

Ollut murtumispisteessä.

Masentunut.

Ollut onnellinen.

Ollut onneton.

Jaksanut herätä aamulla.

Halunnut kadota kaikelta.

Olin opetellut katsomaan elämääni uusin silmin. Yritin iloita ja nauttia pienistäkin ilon aiheista. Aluksi se tuntui auttavan jaksamaan, mutta sitten mielenkiintoni(jaksamiseni?)ei riittänyt yrittämään. Tuntui, että olisin maaliviivalla odottamassa lähtölaukausta muiden juostessa jo maaliin, koska odotin lähtölaukausta mitä ei koskaan minun korviini kuulunut. Hävisin taas.

Elämäniloni meni yhä kauemmas minusta. En iloitse enää niinkuin ennen. En tee asioita joista pidän. Toisaalta, olen lenkillä aina töistä päästyäni koko illan ja pidän siitä. Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään muuta mistä pitäisin. Ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Syömiseni heittelee hyvin paljon edestakaisin syömisen ja syömättä olemisen välillä. On ollut pieniä hetkiä jolloin rakastan ruokaa, sen tekemistä ja syömistä. Paljon on ollut niitä hetkiä, että en käy kaupassa, jätän syömättä, unohdan syödä, välttelen ruokaa, valehtelen syömisestäni. Tuntuu siltä, että minut olisi kahlittu jojoon jota minä en hallitse.

"Tuntematonta maisemaa kuljen teen matkaa toivoen

Väsyneenä jään lepäämään katveeseen tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain, jotta herätä saisin
Tuonen teiltä, sen vainioilta saisin elämäni takaisin"

~ Jippu - Tuonelan Koivut ~

Osa 136.

Tuntuu kuin hukkuisin.

Uppoaisin.

En saa henkeä.

En osaa kuvailla tunteitani. En tiedä tunnenko kipua, pahaa oloa, tuskaa, ahdistusta, surua, pettymystä itseeni, vai kaikkea tuota sekoitettuna. Tiedän vain sen, että tämä tunteiden sekamelska sekoittaa ajatukseni, rikkoo minut.

Tukahdutanko tunteeni? Antaudunko tunteilleni? Koittaisinko ymmärtää tunteitani? Miksi minun on niin vaikea elää itseni, tunteideni kanssa?

Tällä hetkellä en tiedä mitä haluan elämältäni. En halua miettiä asioita viikkoja tai kuukausia eteenpäin, en pysty siihen. Ajatuskin tulevaisuuden miettimisestä ahdistaa ja tuntuu mahdottomalta. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, mutta minulta vaaditaan vastauksia kysymyksiin joissa joudun miettimään itseäni viikkojen, kuukausien, ja ehkä jopa vuosien päähän. Kysymys "mitä haluat?" on jäänyt soimaan päähäni, koska kuulen tuon kysymyksen päivittäin. Vastaus suustani on aina sama "en tiedä". Se vastaus ei kuitenkaan tunnu riittävän. Miksi ei, miksi? Miksi et ymmärrä? Anteeksi, en jaksa miettiä itseäni tai tulevaisuuttani nyt. En yksinkertaisesti jaksa. 

Ruokahalu. Voisin kysyä, että mitä se tarkoittaa? Ei minulla ole ruokahalua. En tunne nälkää. En muista milloin olisin viimeeksi syönyt aamupalaa, lounasta, päivällistä tai iltapalaa. En pysty syömään. En pysty. Minulle ei maistu. Ei minulla ole nälkä. Miksi? Luulen tietäväni vastauksen kysymykseen, mutta en halua myöntää sitä. 

En haluaisi asioiden olevan näin, mutta kaikki asiat ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Olen mokannut kaiken suhteen. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En osaa elää itseni kanssa. Olen varma, että ainakin yhdellä ihmisellä olisi nyt helpompaa ilman minua. Mikä minussa on vikana? Olenko liian itsekäs? Miksi astuin taas yhden askeleen liikaa ja putosin? Miksi? Miksi? Miksi?

Osa 135.

Pyöriikö elämäni vain samaa ympyrää? Nousen hitaasti korkealle, mutta vauhti alaspäin on aina vain lujempi. Milloin saan luvan pysähtyä?

Olla onnellinen. Onko mitään vaikeampaa kuin se? Vain olla onnellinen? Nauttia elämästä ja tuntea olevansa onnellinen. Luulen, että jokainen täällä haluaa olla onnellinen. Minäkin haluaisin, mutta miten se voikaan olla näin vaikeaa?


"Saippuakuplia. Senkaltaista onni on, saippuakuplia. Kimmeltäviä, saavuttamattomia, hyvin kauniita ja hyvin hauraita. Onni särkyy kovin helposti. Ehkä se ei sittenkään ole saamisen arvoista. Se ei siedä paljon. Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta.
Joskus uskon että pysyn onnettomana -epäonnisena- myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen." ~ Ann Heberlein ~

Elämääni on tullut ihminen joka pitää minua pystyssä. Hänen pelkkä läsnäolonsa saa minut jaksamaan seuraavaan päivään. Hän on ihminen kenelle pystyn puhumaan hyvin paljon itsestäni, elämästäni ja ajatuksistani, vaikka se onkin vaikeaa. Häneen minä luotan. Hän saa minut tuntemaan, että kelpaan juuri tälläisenä, että minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin oma itseni. Toivon vain eniten sitä, että hän pysyy vierelläni, koska hänen takiaan jaksan huomiseen.

Vaikka minulla on ihminen kuka auttaa jaksamaan huomiseen, niin silti välillä tunnen taas sirpaleiden tunkeutuvan syvälle itseeni ja viiltävän minuun haavoja jotka eivät parane. Ahdistus valtaa minut aivan yllättäen ja silloin tuntuu, että kaikki se hyvä olo on vain ollut kuvitelmaa. Tuolloin en halua nähdä ketään, en puhua kenellekkään, haluaisin vain antaa ajatusten viedä minut pimeyteen ja eksyttää minut sinne, sillä en jaksa taistella tuota kaikkea vastaan.

Yötä valvoo toinen siipi maassa. Yötä valvoo, miettii miksi onni välttelee.
Sanoin maalaa tunteet paperille.
Sanoin maalaa jotain johon kaipais vastauksen.

~ Neljänsuora - Siipirikko ~

Osa 134.

Mihin tahansa katson,

mihin kääntyy mun pää,

siellä on sama vääryyden valta.
Kuka voi selittää, kuka voi selittää?

Paljon asioita ja ajatuksia on jäänyt kirjoittamatta. En ole saanut sanottua tai kirjoitettua mitään itsestäni -ajatuksistani. En ole osannut pukea tätä kaikkea sanoiksi.

Haluaisin juosta, juosta niin pitkälle, että jalkani eivät enää kanna ja minun on pakko pysähtyä. En halua juosta pakoon elämääni, itseäni tai lähimmäisiäni...haluan juosta pakoon ajatuksiani. En osaa käsitellä asioita jotka pyörivät päässäni ja sekoittavat minua kokoajan enemmän. Tiedän, että minun pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään ja järjestelemään asioita, koska huomaan kaivaneeni kuoppaa itselleni jo nyt. Tiedän, että se kuoppa vaan syvenee mitä enemmän koitan juosta pakoon tätä kaikkea. 

Tuntuu, että hajoan vaan enemmän, kun en osaa käsitellä asioita. Haluaisin osata, mutta en tiedä miten. En osaa puhua kenellekkään. Nyt myös tuntuu, että en osaa kirjoittaa. Ehkä joskus opin tämänkin taidon.