Osa 100.

Mieleni täynnä ajatuksia ja tunteita, mutta vain yhden niistä saan kiinni. Paha oloni pulpahtaa taas pinnalle, kuin kupla jota en voi puhkaista.

En tiedä miten asettelisin sanani tähän tekstiin. Mieleni on täynnä asioita, jotka haluaisin kirjoittaa, mutta nyt en tiedä mistä aloittaa. Tunnen sisälläni vain jotain, joka satuttaa minua. Mieleni on painunut alas, ja haluaisin vain kadota hetkeksi kaikelta. En ole kaivannut tätä olotilaa, mutta kuitenkin nyt taas se vie minut täysin. Olen saanut jo pitkän ajan nauttia siitä tunteesta, että minulla on hyvä olla, mutta kuitenkin nyt tuo aika ottaa itsensä takaisin melkein kovemmin kuin koskaan.

Istuessani omassa huoneessani ja kuunnellessani musiikkia huomasin taas, kuinka kylkeeni piirtyneet viillot vuosivat verta. En tuntenut kipua, en olisi edes jaksanut välittää siitä. Katsoin vain vuotavaa punaista viivaa ajattelematta mitään. Mikään ei muuttunut jälkien lisääntymisen jälkeen. Jäljet kertovat vain taas yhdestä hetkestä jolloin tunsin kipua sisälläni.

Toivon, että en ole palaamassa sinne synkkään uomaan jossa en näe eteeni ja joka on minulle aivan liian syvä, että sieltä voisin kiivetä ylös omilla voimillani. Nyt kuitenkin tuntuu, että makaan siellä uomassa avuttomana ja aivan liian rikkinäisenä.

Haluaisin vain olla hetken tuntematta mitään.