Osa 99.

Kuulen kun huoneen oveni käy. Kysymys 'onko kaikki hyvin' kaikuu korviini. Käännyn ääntä kohti ja huomaan, että kysyjä oli äiti. Pyydän häntä poistumaan.

Miksi minun on taas niin vaikeaa olla perheeni kanssa yhdessä? Kaikki oli melkein loistavasti, kun olimme isäni ja pikkuveljeni kanssa kotona kolmestaan, mutta nyt äidin ollessa myös kotona kaikki on toisin. Huomaan olevani paljon ahdistuneempi ja hiljaisempi. Isänikin kanssa välit muuttuivat heti, kun äiti tuli kotiin. En tiedä mikä siinä on, mutta meidän välille tulee jotain tuntematonta kireyttä silloin, kun koko perhe on koossa. Harmittaa tämä tilanne, mutta sille ei vain voi mitään. Haluaisin taas pois täältä jonnekin.

Ei sen pitäisi olla vaikeaa ja sen pitäisi olla normaalia, mutta minä en vaan saa laitettua ruokaa suuhuni... Yksi leipä käy mielessäni. Menen tekemään sen ja istun pöytään. Katson leipää, mutta kuitenkaan en saa laitettua sitä suuhuni. Tuijotan vieläkin leipää edessäni, mutta lopulta huomaan, että vien leipää roskiin... Noin minulle on käyny monesti, mutta kuitenkin huomaan ruoan olevan kerta kerralta enemmän viholliseni.

Viimeyö sai taas minut murtumaan aivan tyystin. Ollessani yksin huoneessani saivat taas kaikki ajatukset minut kiinni. Ajatukset veivät minut taas jonnekin kauas niin, että en voinut juosta enään karkuun. Minuun sattui. Mielessäni vilisi kaikki kipeimmät asiat ja ne saivat minut huomaamaan kyyneleen poskellani. Kaikki iskostui päälleni samalla kerralla, vaikka kuinka yritin päästä ajatuksistani eroon. Huomasin valvoneeni huoneessani pitkään. Kello oli kolme, ja minä valvoin. Päätin mennä rappusille istumaan. Istuin ja kuuntelin vain hiljaisuutta. Se sai minut rauhoittumaan ja tuntemaan oloni taas edes hetken hyväksi.

' Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää? '

~ Johanna Kurkela - Veitsenterällä ~