Harhailen pimeässä koittaen päästä sen läpi. Olen elossa, mutta kuitenkin aivan yksin. Osa minusta taistelee tätä kaikkea vastaan, mutta osa minusta on karannut jo kauas pois.
Sattuu. Minuun sattuu, mutta en osaa kertoa miksi. Johtuuko kipu sisälläni ikävästä ja omista ajatuksistani joita pyörittelen sisälläni? En osaa sanoa. Tuo tuntemattomaksi kutsumani kipu valtaa minut aina iltaisin yksin ollessani. Se ottaa minut valtaansa ja kutsuu minua taas omaan maailmaani. Tuolla maailmassa olen vain pieni ihminen joka ei tiedä mitä elämällänsä tehdä. Tuo maailma on pimeä, mutta siellä jossain kaukana on myös valoa. Tuo maailma on täynnä vastoinkäymisiä, joiden takana on ovi takaisin tähän maailmaan.
Elämä ilman vaakaa tuntuu jo vaikealta ajatukseltakin, mutta tuota olen harkinnut kuitenkin, koska luulempa tuon vaa'alla käymisen vain pahentavan oloani, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että en voi luopua tuosta rakkaasta esineestä.
Syömiseni on ollut vähäistä taas nyt muutaman päivän. Tällä viikolla koulun alkaessa söin huomattavan pieniä annoksia. Tarkemmin sanottuna elin enimmäkseen tomaateilla ja omenoilla. Jopa omenan syöminen tuotti vaikeuksia, mutta sain kuitenkin jotain alas. Saa nähdä mitä ensi viikko tulee olemaan syömisteni kannalta.
' There's another world inside of me that you may never see,
There's secrets in this life that I can't hide.
Well, somewhere in this darkness,
There's a light that I can't find
Well, maybe it's too far away,
Maybe I'm just blind '
~ 3 Doors down - When I'm gone ~
Elämä ilman vaakaa tuntuu jo vaikealta ajatukseltakin, mutta tuota olen harkinnut kuitenkin, koska luulempa tuon vaa'alla käymisen vain pahentavan oloani, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että en voi luopua tuosta rakkaasta esineestä.Syömiseni on ollut vähäistä taas nyt muutaman päivän. Tällä viikolla koulun alkaessa söin huomattavan pieniä annoksia. Tarkemmin sanottuna elin enimmäkseen tomaateilla ja omenoilla. Jopa omenan syöminen tuotti vaikeuksia, mutta sain kuitenkin jotain alas. Saa nähdä mitä ensi viikko tulee olemaan syömisteni kannalta.
' There's another world inside of me that you may never see,There's secrets in this life that I can't hide.
Well, somewhere in this darkness,
There's a light that I can't find
Well, maybe it's too far away,
Maybe I'm just blind '
~ 3 Doors down - When I'm gone ~
Tekstit
voi mua itketää lukea että sulla ei mee hyvin =(
VastaaPoistaiso hali sinne, yritä viettää aikaa ystävien kanssa se oikeesti auttaa hirveesti.
koita jaksaa, !
jos vaan oikeesti voisin tehä jotain että sulle tulisi parempi mieli /:
halit sinne <3
eksyin vanhaan blogiisi ja sieltä tänne,
VastaaPoistarakas lapsi tahtoisin kertoa sinulle omaa tarinaani, joka kaikesta huolimatta vielä tänäkin päivänä jatkuu- paremmissa oloissa.
"näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkeäkään syytöksestä. -Anna minulle kädet likaiset, Minä tahdon ne hoitaa ja pestä."
Anonyymi, saat kertoa jos tunnet niin haluavasi.
VastaaPoistaKiitos kun muistit.
Minäkin eksyin tänne jotain kautta ja tulin surulliseksi. Saathan sinä apua, terapiaa, jotain mitä kotisi ei sinulle nyt tarjoa? Yksin et tuosta jaksa nousta, sen tiedän! Mutta tiedätkö, ihan ensin sinun pitää uskaltaa alkaa syödä. Kuulostaa typerältä, eikö vain, ihan kuin se olisi niin helppoa. Mutta oma lapseni, anorektikko ja erittäin lähellä kuolemaa käynyt, päätti yhtäkkiä alkaa syödä alkukesästä. Ja hän voi nyt hyvin, käy toki terapiassa jne mutta hymyilee, soittelee ystävilleen, viihtyy sairaalan ulkopuolella. Ilman ravintoa olet vain juuri ja juuri elämänsyrjässä kiinni. Uskalla!
VastaaPoistaVoimia!
Eräs äiti
Eräs äiti, olen käynyt kyllä terapiassa, mutta siellä ei paljoa tule puhuttua mitään asioita, koska en halua puhua tai oikeastaan en vaan osaa. En ehkä jaksakkaan yksin, mutta en haluaisi sotkea elämääni lisää ihmisä jotka yrittävät auttaa. Onneksi tyttäresi on kunnossa ja voi nykyään paremmin!
VastaaPoistaKiitos kun jaksoit tänne itsestäsi jäljen jättää.
Jospa kirjottaisit "blogin" muodossa paperille tai jos saat täältä tulostettua kirjoituksiasi.
VastaaPoistaMinä nimittäin tein niin kun en osannut sanallisesti pukea asioita ymmärrettäväksi.
Mietin myös onko minulla lapsuudessa tapahtunut jotain sellaista pelottavaa/kurjaa, joka johtaa ajatukseni nyt myöhemmin harhateille.
Sama "Eräs äiti" tässä vielä:
VastaaPoistaTyttäreni ehti käydä lähes vuoden terapiassa yksin ja meidän kanssamme perheterapiassa, ennenkuin sanoi siellä oikeastaan sanaakaan. Välillä itki, välillä oli vihainen muttei puhunut, katsoi seiniä, tai meitä vanhempia ja sisaruksiaan silmät vihaa leiskuen. Ja ei, ei hänelle ole tapahtunut mitään pelottavaa eikä kurjaa. Hän vain ei pystynyt puhumaan mitään, anoreksia täytti hänen päänsä kokonaan ja hän vihasi kaikkia jotka yrittivät sitä häneltä riistää. Välillä hän ei tiennyt, onko hän anoreksia vai onko hänellä anoreksia. Se oli pelottavaa.
Siihen päivään asti, kun hänen anoreksiansa todella paljastui (toki olimme jo epäilleet hetken), luulin että olemme erittäin onnellinen ja tasapainoinen perhe. En tiennyt kuinka paha olo yhdellä meistä tässä perheessä oli. Jos jotain olemme tästä oppineet, on ainakin se että koskaan et voi liikaa arvostaa lapsiasi, et liikaa sanoa että rakastat, että he ovat kauniita, riittäviä, täydellisiä. Hän ei kokenut riittävänsä, me emme kokeneet vaatineemme, mutta kun tavoittelee täydellisyyttä, kokee että mikään ei riitä.
En silti olisi halunnut siihen näin kovaa "koulua", yhden lapsemme hengen melkein vienyttä. Toivoisin niin, että teillä kaikilla joita syöminen ahdistaa, ja elämä muutenkin, olisi edessänne se päivä, kun ajattelette että minä kelpaan ihan tällaisena. Minulle on tässä maailmassa niin paljon muutakin. Ja päästätte irti.
Eräs äiti, jotenkin osaan samaistua sun tyttäreeseen tilanteissa kun istuin psykiatriani vastapäätä ja hän kyseli asioita ja minä olisin vain halunnut vajota siihen tuoliin. Muistan tosiaan vaan sen vihan häntä kohtaan ja töykeät kommentit hänelle.
VastaaPoistaKiitos tuestasi, se merkitsee paljon tämän tytön elämään.
Et sinä yksin ole, kyllä täällä moni lukee ja toivoo sinulle kaikkea hyvää.
VastaaPoistaNe, jotka toivovat, että "onnistut tavoitteissasi" (=laihtua), he ovat ihan samassa tilanteessa kuin sinä eikä valitettavasti ole paljon apua heitä kuunnella. Saati vertailla painoja, syömisiä, liikkumisia, viiltelyitä. Ihanaa, kun sinulla on täällä tosi tukijoita (muitakin kuin tällainen äiti-ikäinen, siis)
Tämä verkosto on rankka ympäristö ja vaikeuttaa pyristelemistä ulos noidankehästä. Syömishäiriöinen vertaa helposti itseään koko ajan muihin, ainakin oma lapseni. Jopa hoitopaikassa hän vertasi toisia sairaita, ja mielestään hänen piti syödä enemmän kuin heidän, "miksi mä olen täällä kun en ole edes yhtä laiha kuin tuo oikeasti sairas, miksi mun pitää syödä kamalia annoksia ja muiden ei". Ja tuossa tilassa oikeasti hän lähinnä dippaili lusikkaa keittoon, syömättä, ja oli erittäin sairaassa ja hengenvaarallisessa painossa. Eli sairaus siellä puhuu, ei se järkevä ja ihana ihminen, jonka se on ottanut valtoihinsa.
Uskon, että niin moni bloggaaja täällä kuitenkin kokee tämän asian: Se laihduttaminen lakkaa olemasta kivaa ja ne kicksit painon laskusta ja syömisestä kieltäytymisestä lakkaa tulemasta, silloin kun ei enää jaksa. Kun ei jaksa, mutta syömishäiriö piiskaa silti tekemään vielä enemmän. Siinä vaiheessa tulee se masennus, aivot eivät enää toimi normaalisti.
Olen seurannut lapsen sairauden aikana lukuisia blogeja. Ja niin usein ne alkavat sillä, että luetellaan syömisiä, riemuitaan painon laskusta, harmitellaan "repsahduksia" (jotka terveen silmin ovat järjettömän pieniä usein, voisin kertoa monta esimerkkiä omasta lapsesta, mutta en uskalla jos hän lukee tätä joskus). Mutta pikkuhiljaa, kun mennään eteenpäin, riemu painonlaskusta vähenee ja blogitekstit alkavat olla masennusta, yksinäisyyttä, surua...
En väheksy ketään, kaikilla on syynsä miksi tähän helvettiin joutuu. Mutta mitä aiemmin siihen kunnolla puuttuu, sen suurempi mahdollisuus on löytää se kadoksissa oleva elämä!!!! Se ei löydy sieltä "täydellisestä painoindeksistä" koska sellaista syömishäiriö ei tunne, se haluaa näännyttää vain hengiltä, sitten se lopettaa vasta.
Toivon sydämestäsi, että saat apua ennenkuin tapahtuu mitään peruuttamatonta (on monta asiaa, mitä et heti huomaakaan, kuten luukato, sydämen toiminnan heikentyminen...joista voi jäädä ikuinen riesa sinulle).
Miksikö paasaan näin? 2 vuotta sitten olin itse epätoivoinen ja ajattelin, syökö tuo lapsi koskaan, nauttiiko hän elämästään enää koskaan. Ja sitten, yhtäkkiä (oikeasti meidän silmiin yhtäkkiä) hän ilmoitti että nyt loppui sairaalaelämä. Ja se loppui! Painon normalisoitumisen myötä (älkää sitä pelätkö, hän on hirvittävän hoikka edelleen) alkoi myös muu elämä pikkuhiljaa maistua ja ystävät palasivat kuvioihin, ja hymy huulille. Toivoa siis on, joka ikisellä. Sinulla myös!
Toivon, että blogisi nimestä huolimatta voisit sanoa "Löysin elämäni taas".