Osa 113.

Istun huoneessani ja toivon jonkun olevan lähelläni. Tiedän kuitenkin, että tuo toive jää vain toiveeksi, kukaan ei tule viereeni ja ota minusta kiinni.

Anteeksi kun en ole hetkeen käynyt kirjoittamassa, mutta en ole vain pystynyt. En oikeastaan ole saanut mitään ajatuksia päästäni ulos, vaikka olenkin aloittanut kirjoittamisen täällä. Nyt kuitenkin palaan taas tänne ja vuodatan hieman itseäni teille.

Kaipaan ihmistä kuka olisi vierelläni, kun en jaksa. Haluaisin vain joskus piiloutua jonkun kainaloon ja olla siinä hetken. Jokainen luultavasti tietää sen tunteen kun haluaisi vain olla lähellä jotain tärkeää ihmistä. Olla vaan siinä hiljaa ja katsoa vaikka televisiota. Tätä minäkin tahdon. Kaipaan vaan niin sitä tunnetta kun voi vaan sanoa toiselle, että olisi hetken lähellä. Kaipaan tuota tunnetta enemmän kuin koskaan.

Oloni on ollut viimeaikoina hyvin vaihteleva. On ollut hyviä päivä ja taas niitä päiviä, että haluaisi vain jäädä sänkyyn ja sanoa kaikille, että menisivät pois elämästäni.
Nyt taas asuntolassa ollessani minulla on ollut hauskaa ja olen oikeastaan ehkä jopa nauttinut elämästäni täällä. Täällä on aina ihmisiä lähellä jos on tunne, että haluaa jutella. Ja täällä saa myös joskus sitä omaa kaipaamaa rauhaa menemällä huoneeseen ja sulkemalla vaan oven perässään. Vaikka viihdyn täällä niin olen huomannut, että vaivun täällä liian helposti sinne synkkyyteen.

Pari päivää taaksepäin oloni oli aivan hirveä. Olisin vain voinut jättää kaiken taakseni ja vain kadota. Kyyneleet vuosivat poskelleni melkeimpä jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä. Minua ahdisti ja olin vain maassa. En teidä syytä tuohon oloon, mutta ehkä joskus saan senkin selville. Kun olin itkenyt monta tuntia ja maanut vaan omassa huoneessani puhumatta kenellekään mitään sain laitettua yhdelle minulle jo nyt tärkeäksi tulleelle ihmiselle viestiä. Kerroin olostani ja siitä kuinka en vaan jaksa elämääni. En tiennyt syytä siihen, että miksi juuri hänelle laitoin viestiä, mutta ei siihen kai syytä tarvitsekaan. Luulin että hän ei vastaisi, mutta sain kuitenkin viestin häneltä takaisin. Huomasin itseni hymyilevän, vaiikka kyyneleet olivatkin saaneet jo tyynyni märäksi. En tiedä miksi, mutta tämä viesti paransi oloani:

"Voi kulti. Siu pitää jaksaa. Sie oot jotain niin tärkeetä, että sie et saa luovuttaa. Miu äiti sano miulle,ku olin etten jaksais. "itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan". Siä teet miun elämän palapelistä kokonaisen. Ilman siuta pala puuttuu ja miekään en oo yhtään mitään. Siu on vaan jaksettava. Miulla oli elämä täysin raiteiltaan, ja nyt miulla menee siihen nähen tosi hyvin. Kyllä se onni löytää siunki elämään. Usko vaan siihen rakas "

Luettuani tuon viestin minulle tuli todella olo, että minusta todella välitetään. Tuokin ihminen välittää, vaikka ei tunne minua edes hyvin ja olemme tunteneet niin vähän aikaa, mutta silti hän sanoo minulle noin. Oloni koheni heti hieman ja lopulta sain itseni koottua illaksi, että pystyin menemään muiden kanssa oleskeluhuoneeseen.

Sanon muutaman sanan syömisestäni, koska se ei ole muuttunut oikein mihinkään. Olen nyt oikeastaan elänyt nämä päivät vain salaatilla ja teellä. En tunne enää nälkää, en edes pientä nälkää. Huomasin myös itseni laihtuneen xkg viikossa. En ole edes koittanut nyt laihduttaa, mutta ruoka vaan ei ole maistunut.