Osa 115.

Haluaisin jättää kaiken taakseni. Haluaisin siivet. Haluaisin kauniit valkoiset siivet joilla lentää pois täältä. Eihän se ole mahdotonta, eihän?

Olen sekaisin itseni ja elämäni kanssa. En tiedä miksi, mutta tämä tunne sisälläni riipii minua ja ottaa minusta vain kovemman otteen päivä päivältä. Olen vaan niin väsynyt, väsynyt kaikkeen. Jokainen aamu on jo taistelua siitä, että jaksaako nousta ja kohdata taas uuden päivän haasteet. Jokaisena aamuna haluaisin vain lukittautua jonnekin piiloon kaikelta ja siirtyä omaan pieneen maailmaan jossa saan vain olla.

Teot sattuvat, mutta minuun koskee sanat jotka pyörivät vain mielessäni. Lupaus siitä, että hän ei halua satuttaa minua on murtunut niin kuin pelkäsinkin. Kaikki ne sanat, kaikki ne lauseet jotka hän minulle sanoi hiertävät mielessäni. Kaikki tuntuisi helpommalta jos vain katoaisin hänen elämästään kokonaan. Olen hajalla, mutta en ymmärrä sitä, että miksi olen näin hajalla tämän takia. Haluaisin unohtaa, mutta tiedän, että en pysty siihen. Kaikki kaatuu taas samalla kerralla päälle. Olen kuin lintu joka osaa lentää, kunnes yhtäkkiä hänellä ei olekaan enää siipiä millä lentää.

Haluaisin vain painnaa pääni jonkun olkapäälle ja kertoa, että en jaksa, mutta minusta ei ole siihen, ei siihenkään. Nytkin kyyneleiden valuessa poskillani istun vain yksin huoneessani ja kuuntelen musiikkia ja koitan samalla saada tänne jotain kirjoitetuksi, mutta juuri nyt tämäkin tuntuu niin turhalta. Minusta ei vai ole enään mihinkään. Minulla ei ole voimia tehdä mitään. Minulla ei ole kiinnostusta. Minulla ei ole mitään.

' Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä, älä päästä mua irti '

~ Juha Tapio - Luotasi vaan ~