! Huomio !

Entisen blogini löydät täältä.

lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Osa 117.

Tahdon aloittaa alusta. Tahdon lähteä liikkeelle ja etsiä omaa paikkaani. Näinkö minusta voisi tulla onnellinen? Saisinko uudella alulla elämäni taas kasaan?

Olen miettinyt kauan sitä hetkeä, kun vihdoin pääsen muuttamaan ja aloittamaan kaiken ns. alusta. Tiedän jo paikan minne haluan muuttaa, mutta sekin on periaatteessa vielä auki, koska saatan lähteä opiskelemaan muulle paikkakunnalle. Tuo paikkakunta ei ole niin oleellista kuitenkaan tässä asiassa mitä olen miettinyt vaan se, että auttaisiko se todella tilannettani, että lähtisin pois tältä paikkakunnalta ja rakentaisin elämääni uudestaan. En tiedä, mutta toivon vaan kovasti niin.

Elämäni nyt, m
itä se on?
Elämäni on pyörinyt nyt noin neljän vuoden aikana pahan olon, syömishäiriön ja ahdistuksen ympärillä. Välillä on ollut helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta olen silti selvinnyt jokaisesta päivästäni. Elämässäni on ollut paljon iloa, uusi ystäviä ja rakkautta, mutta siihen on kuulunut myös paljon surua, kuolemaa ja sydänten särkymistä. Kadun paljon tehtyjä asioita, mutta olen oppinut elämään virheideni kanssa. Olen elämässäni satuttanut lähimmäisiäni useasti, mutta niin olen myös itseäni. Olen valehdellut ja minulle on valehdeltu. Olen särkenyt sydämmiä, mutta myös minun sydämmeni on särjetty. Olen ikävöinyt ja kaivannut. Olen näiden kaikkien asioiden keskelä miettinyt kuolemaa ja pois lähtemistä usein. Tuossa hiukan elämääni tiivistettynä muutamaan hassuun lauseeseen.
Muuttuisivatk
o nuo asiat, kun pääsen muuttamaan ja jatkamaan elämääni toisaalla? En tiedä.

Olen ollut kotona nyt neljä päivää ja nyt taas muistan miksi en viihdy täällä paria päivää pidempään. Tulin kotiin keskiviikkona ja täällä oli kaikki aivan sekaisin. Astuessani eteiseen kuulin jo huutoa ja tappelua. Minun teki mieli perääntyä ja lähteä pois, mutta en voinut tehdä niin. Tuota samaa huutoa ja tappelua olen nyt kuunnellut nämä neljä päivää. En jaksaisi enää.
Eilinen yö meni taas valvoen ja miettien kaikkea. Olen aivan sekaisin asioideni ja ajatuksieni kanssa. En osaa enää juosta ajatuksiani karkuun. Olen vain niin hajalla itseni kanssa.

9 kommenttia:

  1. voi luoja että kuullosti tutulta! oon pyöritelly samoja asioita mielessä jo kauan, että voisinpa aloittaa alusta. kuullostaisi houkuttelevalta, mutta tekisin samat virheet kuitenkin uudestaan...ehkä.
    odotan sitä päivää, että pääsen muutamaan pois täältä huudon ja riidan keskeltä.

    VastaaPoista
  2. Olen miettinyt tuota samaa. Jos pääsisi pois tästä kaupungista, tästä tutusta paikasta, voisiko asiat muuttua paremmaksi? Voisiko kaiken aloittaa alusta uudessa paikassa jossa on jokaiselle tuntematon?

    VastaaPoista
  3. Totta. Ja muuttaisiko se mitään vai pahenisivatko asiat? Mikään ei ole pysyvää.

    VastaaPoista
  4. Mulla on ollu samat ajatukset mun elämästä, mutta onneks nyt mennään ainaki välillä parempaan suuntaan <3

    VastaaPoista
  5. Mukavan "kuuloista" tekstiä...ihanaa, mutta paikkakunnalta poismuutto on pakenemista, mutta pois kotoa muuttoa suosittelen.
    Toki jos löydät mieluisen opiskelu alan ja se on eri paikkakunnalla niin homma ok.

    Tärkeintä on, että lähdet kokeilemaan riitaisesta ympäristöstä omia siipiäsija usko pois NE KANTAVAT!
    1. eli vanhin lennähtipesästä 17- vuotiaana monen sadan kilometrin päähän.

    Ja vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi ja että me niistä oppia ottaisimme. Minä opettelen vieläkin.
    Toivotan uuden asunnon etsintään onnea.Etsi ja päätä opiskelupaikka ja sen jälkeen asunto. Omani löysi vapailta markkinoilta asunnon.

    Neuvon sinua mielelläni asioissa sillä omani muutti vasta pesästä (18v. keskimmäinen)alussa oli erinnäistä paperi sotaa ja sossu ei tullut vastaan, mutta kaikki sujui hyvin (tai tulee jos kuulut jälkihuollon piiriin kuten nuorimmaiseni kohta 17v.)Onnea matkaan!!!

    VastaaPoista
  6. En tunne samaa kuin sinä. Näen vielä väriä, mutta pelottaa että ne katoaa kohta... tämän kuukauden aikana olen jossain sisimmässäni jo valmistautunut masennukseen. En ymmärrä miten niin voi käydä. Jotenkin huudan "Ei, ei! Älä kadota värejä!" ja silti haluan viidellä itseäni ja unohtaa koko maailman.

    Haluaisin huutaa toisille "katsokaa minua!" haluaisin olla kitisemättä, hiljaa, näyttämättä itseäni. Ja silti... Miksikö näin kävi? Ihastuin typerästi toiseen tyttöön ja nyt tämä on luultavasti eristäytynyt minusta, ujosta, viiltelevästä kimmasta. Näen maailman harmaana, ilman mahdollisuuksia, miksi täytyisi elää? Miksi pitäisi, koska samaan skp ihastuminen ei ole luonnon mukaista?

    "Kävelen sateessa miettien asioitani. Sade kastelee hiukseni ja kyyneleeni sekoittuvat sadepisaroihin. Ajatukseni valuvat sadepisaroiden mukana poskiltani maahan. Tunnen oloni tyhjäksi." Tänään satoi vettä. En saanut edes moikatuksi ihastustani, mitä jos se ei olisikaan edes vilkaissut minua? Epäonnistuin monetta kertaa peräkkäin. Turhauttavaa. Tuntuu että tästä ainoasta päämäärästä pitäisi luopua. Ihastuksestani. Täytyisi antaa hänen olla, vaikka olen antanut hänen olla jo viikon. Ajattelin että hän ymmärtäisi, koska on ujo itsekkin, ei suinkaan eristyisi minusta. Olin väärässä.

    Nyt on alkanut syysloma. Minulla ei ole syytä pitää lomaa. Haluaisin olla koulussa parin kaverini kanssa jotten kuolisi harmauteen. Minulla ei ole suunnitelmia kuin huomiselle. Sitten homehdun kotona. Isosisko ja äiti eivät huomaa kipuani. "Hymyile ja kukaan ei huomaa että sinuun sattuu." Tätä lausetta olen käyttänyt niin monesti mesessä ja kukaan ei ole kysynyt siitä ja monesta muustakaan "Oletko kunnossa?" eikö kukaan välitä? Välittäisikö kaikki sitten kun laitan webin päälle ja sen edessä viiltelisin? Miksi en voisi vain yrittää mennä siivillä seuraavaa viikkoa eteenpäin? Ja ikävöidä? Pitääkin kitistä paskamaisesti täällä. Olen pahoillani siitä, todella olen.

    Pakko kait silti jatkaa. Jokainen koulupäivä yläasteella on turhauttavaa. Kaikki ne tilaisuudet ihastukseni juttelemiselle... en ole käyttänyt niitä ja nyt sitä en voi tehdä, en enään ikinä. En voi enään ikinä mennä juttelemaan hänelle. En. Se olisi mahdottomuus. Kuolisin. Minun pitää varmaan vain hyväksyä sen minun syrjäyttäminen. Ja onhan se ymmärrettävääkin. Jos ahdistelen sitä mesessä ja tekstareilla... silti en kehtaa pyytää sitä tulemaan juttelemaan ja jos se kehtaakin, en varmasti puhuisi; Kieli takertuu kurkkuun, änäkytys änky- änkytys alkaa ja painan katseeni lattiaan. Miksi? Miksi aina minulle käy näin? Olen vähemmistö, miksi meillä on aina tälläistä? Koskaan ei ole vastakaikua tunteille? En jaksa enään, en mahda mitään tunteilleni, väsymykselleni ja stressille.

    Koirakin havaitsee minun muuttuneen. Käyn sen kanssa paremmin lenkillä, mutta vain siksi etten näkisi vain harmaata. Kuinka selviän seuraavan viikon? Entä kuukauden, mitä tulee tapahtumaan, en kestä. Ehkä teen sen äkkiä jo seuraavan viikon aikana. Olen paljon ajatellut että vaikka se tekisi kuinka kipeää olisi tuskallista tms. niin silti sitä tuskin helpotuksen jälkeen ajattelee "Ei stn kun teki kipeää, seuraavalla kerralla nopeammin ja kivuttomammin." Huokaus. Pervot jutut vielä hauskuttavat minua, mutta kuinka kauan nekään? Nauroin tällä viikolla n. 3 kertaa kunnolla. Ja en tiedä esittikö ruumiini vain juuri ennen loppua.

    - Millain3n

    VastaaPoista
  7. Miten voit tällä hetkellä? Onko suunnitelmia edelleen:)
    Olet mielessäni.

    VastaaPoista
  8. Millain3n, älä anna värien kadota elämästäsi, vaan nauti pienimmästäkin asiasta joista voit. Tee asioita joista nautit niin huomaat, että elämä ei olekkaan niin paha paikka. Ota ilo irti vaikka siitä, että vieras koira tulee luoksesi ja kaipaa rapsutusta.

    Älä luovu ihastuksestasi, vaikka siltä ehkä sinusta tuntuukin. Mieti vielä, että olisiko teidän vain parempi olla kavereita tai jopa ystäviä? Aloita ainakin niin. Vaikka tunteilleen ei mitään voi, niin jos unohdat hänet se sattuu, mutta jos ystävystyt häneen niin sekin tuntuu aivan varmasti paremmalta vaihtoehdolta kuin vain peittää tunteensa ja unohtaa kaiken tuntemansa.

    Älä peitä tunteita mitä tunnet sisälläsi. Jos sinulla on huono olla niin näytä se. Parempi kyynelehtiä kuin tuhota itseään sisältä, ja vain siksi, että ei puhu tai kirjoita pahaa oloaan ylös. Kielteisetkään tunteet eivät ole pahasta. Itse olen oppinut, että parempi näyttää tunteet vaikka se olisi vaikee, kun tukahduttaa ne.

    Tähän loppuun en osaa sanoa muuta kuin, että voimia ja pidä itsestäsi huolta. Olen aivan varma että sinäkin alat nähdä värejä kirkkaammin. Elämä potkii, mutta aina sieltä nurkan takaa tulee jotain hyvääkin. Ilman vastoinkäymisiä ei voisi olla mitään muutakaan.

    VastaaPoista
  9. Olen Ppipin kanssa samaamieltä. Itse taistelen syövän kanssa ja tällä hetkellä ei minullakaan ole hyvä olo, lähinnä masentunut (torstaina taas syto tiputus),mutta se valo tulee aina kuitenkin jostakin - kummasti se vain pilkahtelee sanoakseen "heii-ii täällä olen"

    VastaaPoista

Kiitos kun jätät itsestäsi jäljen sivulleni!