Osa 61.

Tuntuu että mä olen taas niin ristiriitainen ihminen. Haluaisin unohtaa yhden ihmisen, ystävän?, en oikein tiedä miksi tätä voi edes kutsua. En tiedä pitäisikö mun mennä tunteideni mukana, vai tehdä niin kuin musta itsestäni tuntuu oikealta. Tää meidän ystävyys? ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan yhtään mitään. Ei sellaista ystävyyttä kuin ennen. Tuntuu turhalta pitää edes yhteyttä, koska se olen oikeastaan minä joka kysyn nähdäänkö ja kyselen kuulumisia. Ei tämä ole sellaista ystävyyttä kuin mitä mä haluan. En m halua olla se ihminen kenelle soitetaan kun hänellä ei ole juuri sillä hetkellä muita lähettyvillä. Enkä halua myöskään olla se jolle puretaan vain paha olo, ja siihen se sitten jääkin. Mä en tosiaan tiedä mitä tehdä. En haluaisi luopua hänestä, mutta en myöskään jaksa enään tälläistä. Mietin vielä ja teen sitten lopullisen päätökseni.

Nukuin taas eilen tajuttoman huonosti. Huonoiten pitkään aikaan. Sänkyyn päästyäni mä taas vain hajosin tuhanneksi sirpaleeksi. Kyyneleet valuivat tyynyäni vasten mitä pidin sylissäni. Katsoin ikkunasta ulos samalla miettien kaikkea tätä mun elämässäni. Ajatuksia pyöri päässäni enemmän kuin milloinkaan. Ajatukset hyppivät elämän ja kuoleman välillä. Kysymys: 'miksi en vaan tee sitä ja lähde pois' kävi monesti päässäni. Yöllä tuntui taas, että lähteminen olisi se helpoin mahdollisuus. Mä en kiellä, että siltä se ei tuntuisi nyttenkin. Myönnän, tuo ajatus käy päässäni joka päivä. Eilen se kuitenkin oli vahvempana mielessäni kuin koskaan. Mä en vaan jaksa enään.
Kuinka kauan mun täytyy jaksaa vielä taistella näitä ajatuksia ja itsäni vastaan?

Osa 60.

Haluaisin halata jotain tällä hetkellä pitkään ja hartaasti. Haluaisin itkeä tän olon jonkun olkapäälle. Toisaalta haluaisin vain olla hiljaa jonkun kanssa huoneessa, ja vain kuunnella musiikkia, tai ehkä keskustella vain turhanpäiväisistä asioista. Jos mä nyt mietin mitä mä tosiaan haluan; rakastamani ihmisen tähän vierelleni. Haluan hänen olevan vierelläni niin pitkään ennenkuin tämä olo menee pois. Haluaisin hänen olevan tässä vieressäni katsomassa, että en tee mitään itselleni. Haluaisin sulkeutua hänen syliinsä, ja olla vain hiljaa siinä sanomatta sanaakaan. Haluan vain hetkeksi hyvän olon.

' Sinä vain, ei muut mua huomiseen saa jaksamaan
Sinä vain, yksin pystyt mulle voimaa antamaan
Sinä vain, joka kerran rakkauden sait syttymään
Sinä vain, olet aina ainoain '

~ Harhakuvitelma - Sinä vain ~

Osa 59

Antakaa mun olla ja lysähtää vain lattialle. Antakaa mun vain jäädä siihen. Nuo sanat pyörivät päässäni jatkuvasti aina kun olen yksin, joskus silloinkin kun olen ystävieni kanssa. Tuntuu vaan, että mä olen päivä päivältä taas eenemmän hajalla, enemmän rikki. Tuntuu että mun voimat hupenevat joka päivä vaan enemmän. Elämä valuu sormien välistä huomaamattani. Tuuli kuiskailee korvaani päivittäin luovuta. Kultani on ainut asia joka mut täällä maanpäällä pitää. Välillä tuntuu, että ei hänkään ole syy jatkaa elämää, että mulla ei ole täällä mitään. Tähän asti hän on kuitenkin ollut syy jatkaa elämää, koska tässä mä vielä olen ja postaan taas tänne.

Olin perjantaina taas kultani luona, ja vähän kaikkialla. Kultani oli tarkoitus mennä exänsä tupareihin jonne minä en ollut tervetullut, mutta loppujen lopuksi hän tuli myös samaan paikkaan kuin minä, ei kai pystynyt olemaan tuolla tupareissa. Mulla oli koko ajan jotenkin huono olla ja välillä myös vitutus oli korkealla (en edes ymmärrä miksi minua vitutti). Ilta meni oikeastaan kullan sylissä ollessa ja kahvia juodessa. Jossain vaiheessa mulle iski aivan armoton maha kipu. Kipu oli sietämättömän kova. Välillä tuntui kuin multa olisi mennyt taju, sattui niin paljon. Se meni kuitenkin lopulta ohi hetken päästä. Tänään taas kotiin tullessani sama mahakipu yllätti mut kun olin ulkona tupakalla. En tiedä mitä tämä on, mutta kipu aivan sietämätön. Lääkäriin en vielä ole ajatellut soittaa, mutta jos tämä tästä pahenee niin kai mun on lopulta aivan pakko soittaa ja mennä lääkäriin. Toivon vain kovasti, että tämä on jotain ohi menevää mahakipua.

Huoh, mä olen nyt koittanut saada korjattua syömistäni siihen mitä se oli joskus. Ei, en nyt takoita sitä, että söisin lämpimän aterian joka päivä. Tai että en katsoisi kaloreita ym. Koitan vain saada kontrolliani takaisin. Haluan saada nämä kilot niin kovasti pois, mitä mulle kertyi nyt tällä viikolla. Mä olen vaan niin ahdistunut niistä parista hassusta kilosta joita mä kannan taas kropassani.
Joku ehkä ajattelee ja pyörittää päässänsä sanoja sairasta ja säälittävää, mutta luulempa, että se joka tätä tunnetta ei ole kokenut, ei voi myöskään ymmärtää mitä mä pyörittelen päässäni, kuinka ahdistunut ja paska olo mulla tosiaan on näiden lisäkilojen takia. Tälle ololle ei vain mahda mitään. Mun on vaan pakko elää näiden asioiden kanssa, en mä osaa luopuakkaan tästä. en edes tiedä haluanko.

' Jos joku kertoisi mitä mä tääl vielä teen,ottais kädestä, taluttais huomiseen. '

Osa 58.

Jäänyt taas kirjoittamatta maanantain jälkeen, koska olen asuntolassa, niin ei ole aikaa kirjoittaa. Nyt kotona, joten mulla on aikaa kirjoittaa kuluneesta viikosta.

Eka viikko siis koulussa loman jälkeen takana. En oikein osaa sanoa miten koulu alkoi. Oikeastaan aika päin helvettiä, koska olin taas varmaan puolet tunneista muissa maailmoissa. Itseasiassa mä olen nyt tällä viikolla ollut ehkä eniten koulussa kun koskaan viikon aikana yhteensä. Sekin varmaan johtuu siitä, että olen mennyt tunnille sen takia, että en joutuis vaikeuksiin. Mä en kyllä kuitenkaan ole kuunnellut siellä tunneilla mitään, olen vaan istunut ja pyörittänyt kaikkea päässäni. Ehkä tää tästä alkaa taas käynnistyä, siis kunnon koulunkäynti ja muutenkin.

Kuva kertoo taas enemmän kuin tuhat sanaa. Tuolta musta taas tuntui kun kävin vaa'alla tänään, kun tulin koulusta. Mun teki niin pahaa astua vaa'alle tietäen, että olen lihonut tällä viikolla. Tiesin että jos astun vaa'alle, niin mulle tulee vain paska olo, mutta mun oli pakko tehdä se. Mun oli pakko taas kiusata itseäni astumalla siihen ja katsomalla se älyttömän suuri luku. Mä tiesin tasan tarkkaan, että olen syönyt ihan liikaa tällä viikolla, ja että se vaikuttaa mun painoon. Kyyneleet valuivat kun katsoin lukua joka oli aivan liian iso. Isompi kuin pitkään aikaan vaa'alla mun astuessa siihen. Ahdistus iski taas sisälleni. Halusin vaan heittää vaa'an pois. Halusin vaan huutaa ja lähteä ulos juoksemaan tää kaikki ylimääräinen pois. Halusin vain ne kilot pois musta. Mulle tuli niin epäonnistunut olo. Miten mä taas annoin itseni sortua siihen kaikkeen paskaan mitä söin? MIKSI, MIKSI, MIKSI, MIKSI SÖIN JA SORRUIN?!

Mä tänään tajusin, että mulla olisi mahdollisuus saada nyt puhuttua ihmiselle kenelle ehkä osaisin puhuakkin. Multa vaihtui siis psykiatri ihan mun ensimmäiseen psykiatriin kenellä kävin. Luulen ja toivon, että hänelle osaisin puhua, että saisin edes vähän avattua itseäni hänelle. Edes muutaman hassun lauseen mitä pyöritän päässäni. Tiedän kuitenkin että mä lukkiudun aina silloin kuin mulla olisi mahdollisuus puhua. Mulle käy aina niin. Päätän ensin, että nyt kerron ja puhun, mutta sitten kun astun siihen huoneeseen niin kasaan taas sen muurin ympärilleni. En vain mahda sille mitään.

' Oh my head won't stop aching,
And I'm sat here, licking my wounds,
I'm shattered,
But it really doesn't matter... '

~ Coldplay - Help is round the corner ~

Osa 57.

Kirjoittaminen on taas jäänyt, mutta no, se johtuu suurinpiirtein siitä, että olin nyt viikonlopun kultani luona, enkä siellä voi kirjoittaa tänne.

Viikonloppu mulla meni hyvin. Perjantaina menin siis kultani luokse, ja olin siellä sunnuntaihin saakka. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut niin hyvä olla. Sain taas hetken olla ajattelematta kaikkea tätä mun elämässä. Sain mennä kultani viereen, jos mua kävi ahistamaan. Sain vain olla hänen vieresään puhumatta mitään tietäen, että hän pysyy siinä niin kauan kun on tarvis. Ruoka pyöri kyllä sielläkin päässä aivan valtavasti, mutta ei kuitenkaan niin suuresti, kuin yleensä. Sunnuntaina lähdin bussilla kotiin päin. Bussissa ahdistuin taas aivan valtavasti. Mua ahidisti kotiin meno. Tiesin mitä siellä oli taas odottamassa; huutava äiti ja isä, ja pikkuveljeni, joka osaa ärsyttää mua vaan muuten aivan tajuttomasti. Mä en vaan halunnut mennä kotiin kuuntelemaan taas sitä huutoa turhasta, ja kuuntelemaan taas niitä loukkaavia sanoja mua kohtaan.

Kotona taas kaikki iski päälle kuten arvasinkin. Ahdistuksen tunne tuli yöllä voimakkaammin kun pitkään aikaan. Se riipi mua sisältäni pahemmin kuin melkein koskaan. Lähdin ulos ajatuksena selvittää ajatuksiani. Kuitenkin ulos päästyäni, mä romahdin taas. Kävelin rantaan ja kävin istumaan laiturille ja kyyneleet kävivät valumaan poskillani. Katsoin jäätä ja vain istuin. Istuin siellä pitkään, kunnes äiti soitti ja sanoi, että mun olisi tultava kotiin. Lähdin kävelemään kyyneleet valuen kotiin. Äiti odotti rappusilla, ja katsoi minua pitkään kun kävelin hänen ohitseen sanomatta mitään. Menin omaan huoneeseeni, vaihdoin vaatteet ja menin sänkyyn. Nukahdin pitkän pyörimisen jälkeen, mutta heräilin taas yöllä painajaisiin.

' Ei, en tahdo tulla kotiin
En voi, vaikka tahtoisin
Oon yksin mieluummin, kuin palaan sinne helvettiin
Vain ajatuksissani pääsen irroittautumaan
Ilman sitä vapautta tuhoisit mut kokonaan
Kokonaan '
~ 51koodia - Kahleet ~