Osa 61.

Tuntuu että mä olen taas niin ristiriitainen ihminen. Haluaisin unohtaa yhden ihmisen, ystävän?, en oikein tiedä miksi tätä voi edes kutsua. En tiedä pitäisikö mun mennä tunteideni mukana, vai tehdä niin kuin musta itsestäni tuntuu oikealta. Tää meidän ystävyys? ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan yhtään mitään. Ei sellaista ystävyyttä kuin ennen. Tuntuu turhalta pitää edes yhteyttä, koska se olen oikeastaan minä joka kysyn nähdäänkö ja kyselen kuulumisia. Ei tämä ole sellaista ystävyyttä kuin mitä mä haluan. En m halua olla se ihminen kenelle soitetaan kun hänellä ei ole juuri sillä hetkellä muita lähettyvillä. Enkä halua myöskään olla se jolle puretaan vain paha olo, ja siihen se sitten jääkin. Mä en tosiaan tiedä mitä tehdä. En haluaisi luopua hänestä, mutta en myöskään jaksa enään tälläistä. Mietin vielä ja teen sitten lopullisen päätökseni.

Nukuin taas eilen tajuttoman huonosti. Huonoiten pitkään aikaan. Sänkyyn päästyäni mä taas vain hajosin tuhanneksi sirpaleeksi. Kyyneleet valuivat tyynyäni vasten mitä pidin sylissäni. Katsoin ikkunasta ulos samalla miettien kaikkea tätä mun elämässäni. Ajatuksia pyöri päässäni enemmän kuin milloinkaan. Ajatukset hyppivät elämän ja kuoleman välillä. Kysymys: 'miksi en vaan tee sitä ja lähde pois' kävi monesti päässäni. Yöllä tuntui taas, että lähteminen olisi se helpoin mahdollisuus. Mä en kiellä, että siltä se ei tuntuisi nyttenkin. Myönnän, tuo ajatus käy päässäni joka päivä. Eilen se kuitenkin oli vahvempana mielessäni kuin koskaan. Mä en vaan jaksa enään.
Kuinka kauan mun täytyy jaksaa vielä taistella näitä ajatuksia ja itsäni vastaan?