Osa 66.

Paska olo taas kaikin puolin. Ahdistaa ja mun vaan tekis mieli huutaa ja itkeä tää kaikki olo pois. Mä vaan olen jotenkin aivan hajalla sisältä. Hymyilen ulkoisesti, mutta sisältä mä murenen päivä päivältä enemmän. Päivä päivältä mulla on vaan paskempi olla.

Tuo teksti oli eiliseltä yöltä. Teksti jäi lyhyeen, koska kyyneleet valtasivat mun silmät, ja lähdin omaan huoneeseeni.

Eilen yöllä mä olin taas niin valmis lähtemään. Lähteminen tuntui taas vaan parhaimmalta ratkaisulta. Laitoin kullallenikin viestiä ja kerroin taas kerran hänelle, että mä en enään jaksa ja, että rakastan häntä. Laittelimme viestiä jonkun aikaa. Olin valmis vaan lähtemään pois tästä maailmasta, jättämään tän kaiken taakse. Meinasin lähteä tutulleni, mutta pojat pyysivät mua sitten mukaansa nesteelle (mikä oli toisaalta hyvä, koska mä en tiedä mitä olisin tehnyt muuten itseni kanssa). Kultani tuli käymäään nesteellä. Nähtyäni hänen tulevan pihalle menin suoraan halaamaan häntä. Kävelimme nesteen taakse ja halasimme taas. En olisi halunnut päästää hänestä irti. Kultani sanoi halatessamme, että hän ei ole koskaan pelännyt niin paljoa kun äsken, ei edes silloin kuin hänen pappansa kuoli. Kyyneleet nousivat mun silmiin, mutta en kuitenkaan käynyt itkemään, sain pidettyä kaiken taas kerran sisälläni.

Mä en vain mahda tälle tunteelle enään mitään, että mun olisi parempi lähteä pois täältä. Mä en olisi kullalleni taakaksi. Musta vaan tuntuu että mä olen hänelle yksi lisä hänen omaan pahaan oloonsa. Mä ja mun ongelmat on kaikille aivan liika. Oikeastaan mun ongelmat on mullekin jo aivan liikaa. En jaksa enään näitä ajatuksia päässä, en jaksa elämääkään.
Helponta ois päästää köydestä irti ja luovuttaa.

Musta tuntuu että mä en koskaan tule kelpaamaan itselleni tälläisenä. Mun paino stressaa mua taas vaan niin paljon. Tuntuu että mä vaan paisun koko ajan. Mun paino ei liiku minnekään suuntaan, oikeastaan vaan heittelee ylöspäin koko ajan ja pomppaa sitten takaisin siihen mihin on jumiutunut. Mua ahistaa tää mun kroppa päivä päivältä enemmän. Mä en vaan siedä itseäni.
Meinasin tänään saada hermoromahduksen; laitoin yhtiä vanhoha farkkuja päälleni. Farkut menivät vielä viime viikolla hyvin päälleni. Laittaessani niitä päälleni ja huomatessani että ne eivät mene kiinni kävin huutamaan että 'en oo voinu lihoa 10 kiloa viikossa, vaikka lihonu oonki ja tälläinen pulla olenkin nykyään!....'. Vähän aikaa siinä raivotessani huomasin että äiti oli laittanu housuihini hakaneulan jostain ihmeen syystä ja siks ne ei menneet mun päälle. Mä meinasin tosiaan seota. Mä olisin oikeasti saanut jonkun hermoromahduksen jos ne housut olisivat olleet mulle pienet. Huoh, onneksi kuitenkin niihin housuihin mahduin.

Osa 65.

Kuinka moni mut tuntee oikeasti? Kuinka moni näkee tän mun muurin taakse? Kuinka moni tietää millainen oikeasti olen? Kuinka moni tietää millainen tyttö paljastuu naamarin takaa?

Kun mietin ja pyörittelen noita kysymyksiä päässäni, niin vastaus on jokaiseen; ei kukaan tai ehkä muutama.

Monikaan ei tunne mua oikeasti. Mä en päästä ihmisiä lähelleni helposti. Olen rakentanut muurin itseni ympärilleni. Sinne on hyvin vaikea päästä. Sitä muuria on hyvin vaikea murtaa. Mulla on aina naamari päällä, kun tutustun ihmisiin. Vaikutan ehkä silloin iloiselta, nauravalta ja "ilman huolia olevalta" ihmiseltä. Sitä mä en kuitenkaan niin usein ole. Moni on mulle sanonut, että ekaa kertaa tavatessaan mut olen vaikuttanut hirmu iloiselta ja pirteältä ihmiseltä. Kuitenkaan asia ei ole näin, kun osaisi katsoa mun läpi edes jotenkin.

Mä olen rakentanut tätä muuria ympärilleni jo pitkään elämäni aikana. Kipeiden asioiden jälkeen on ollut helppo vaan kasata siihen muurin lisää tiiliä ja vetää tiukemmin naamari päällensä. On vaan helpompi paeta asioita ja toisaalta myös omaa itseään sinne muurin ja naamarin taakse.

Toisaalta mä pelkään sitä, että jos mun muuri pettää. Mä pelkään päästää ihmiset liian lähelle itseäni. Pelkään että he tietävät minusta liikaa, ja tietävät minun asioitani enemmän kuin haluaisin. Tuntuu että täällä naamarin ja ison muurin takana on helpompi elää. Mä en osaa tulla täältä enään pois, en tiedä haluanko edes. Näin on ehkä helpompi elää.

' You locked all the doors
You felt it was safer that way
You put up the walls
And now your whole world is caving '

~ Paramore - Just like me ~

Osa 64.

Olin eilen nuortenkahveilla (seurakunta nuorille tarkoitettu). Mulla oli pitkästä aikaa ihan hyvä olla. Sai olla ihmisten ympärillä jossa ei tuijoteta, jossa kaikki hyväksytään. Mulla oli hyvä olla jonkun aikaa. Hyvä olo kuitenkin loppui; lauleskellessani riparilauluja mua kävi heikottamaan, tuntui että pyörryn ihan kohta. Join vettä -ei auttanut. Lähdin seuraavaksi ulos ystäväni kanssa, kun tuntui että tarvitsen happea. Jalkani ja käteni tärisivät, mun oli vaikea hengittääkkin yhdessä vaiheessa. Musta tuntui, että jalkani pettävät kohta ja mä pyörryn -en kuitenkaan pyörtynyt. Menimme sisälle ystäväni kanssa. Menin istumaan takaisin paikalleni. Istuin siinä vähän aikaa, kunnes silmissäni kävi sumenemaan. Sain pidettyä itseni pystyssä ja tajusin mennä makaamaan lattialle ja nostaa jalat tuolille. Makasin siinä jonkin aikaa ihmisten tuijottaessa mua "huomaamatta. Musta tuntui jotenkin pahalta, koska ystäväni joutui olemaan vieressäni. En olisi halunnut, että hän joutuu näkemään missä kunnossa olen, tai miten voin tuolloin.

Mulla on nyt ollut taas muutaman päivän vaan ahdistunut olo. Jos joku kysyisi miksi, niin en mä osaisi selittää miksi. Mua vaan ahdistaa kaikki. Ahdistus vaan lisääntyy kun mun pitäis tehdä jotain. Tai jos tiedän, että kohta on pakko mennä jonnekin tai jotain muuta tekemistä on edessä, niin mä stressaan ja lopulta ahdistun mahdottomasti. Mä en vaan tiedä mikä mulle on tullut, miksi mua yleensäkin ahdistaa ja miksi mulla on näin paha olla. Mä vaan herään aamulla, ja jo silloin haluaisin jäädä sänkyyn, olla kohtaamatta seuraavaa päivää. Mulla on jo aamulla paha olla. Mä en enään itsekään ymmärrä itseäni ja oloani.

Osa 63.

'Pelkäätkö kuolemaa?', vastaukseni oli kieltävä. Puhuimme siis ystäväni kanssa henkeviä. Puhuimme elämästämme, vertailimme elämäämme ja lopulta päädyimme puhumaan kuolemasta. Monia pelottaa kuolema. Ei minua. En ole oikeastaan koskaan pelännyt kuolemaa. Miksi pitäisi pelätä? Se on meillä kaikilla kuitenkin edessä. En siis pelkää kuolemaa. Enemmänkin se tuntuisi helpotukselta. Joku ehkä ajattelee, että olen aivan sekaisin, tai että menisin hoitoon -minun puolesta ajatelkoot, en välitä. Mutta kuitenkin näin mä ajattelen. Kuolema voisi olla helpotus mun oloon, mutta ei taas toisaalta. En oikein tiedä mitä kuolemasta edes ajattelen.

Tällä hetkellä mulla on taas aivan tajuton ahdistus. En tiedä pystynkö lähtemään ystäväni kanssa edes minnekään, vaikka lupauduin jo. Kyllä mun on pakko. Toisaalta ehkä oloni helpottuisi jos näkisin hänet. Mä en tiedä. Mua ahdistaa, itkettää, halu pois on taas kova, kovempi kuin pitkään aikaan. Huoh, mä olen aivan sekaisin taas. Ajatuksetlentelevät tuolla jossakin, en saa mitään fiksua tännekään kirjoitettua. Tähänkin lyhyeen tekstiin meni puolituntia. Mä lopetan tämän postaamisen nyt tähän, musta ei ole tähänkään tällä hetkellä. Kuittaan ja pyydän anteeksi sekavaa tekstiä.
Mitä mä teen itseni kanssa? miten mä jaksan enään itseäni pidempään?

'silmät auki märkä tie
dessä vain pimeää
kiidän kuinka lujaa lie
en enää mitään nää
silmät kiinni huudan
vastauksetta jään
musiikin huumaan
olen rikki elämään
Isä oletko valmiina? olen matkalla

jos tänään kuolen Isä oletko valmiina?
jos jätän taakse kaiken olenko vihdoinkin kotona?
onko sylisi avoinna tervetuloa tuhlaajapoika?
oletko valmiina? '

~ Kls - Rikki ~

Osa 62.

Haluaisin taas vain unohtua nurkkaan hetkeksi. Olla siellä kenenkään huomaamatta. Muuttua aivan pieneksi. Niin pieneksi, että kukaan ei huomaisi mua. Saisin vain hetken olla yksin ilman kyselyjä ja niitä kysyviä katseita, jotka kysyvät 'onko kaikki hyvin?'.

Mulla vaan on taas niin ahdistava olo. Pää vaan täynnä ajatuksia joita en taaskaan jaksaisi. Ei mulla vaan ole voimia pyöritellä kaikkea taas päässä. Tuntuu kuitenkin niin turhalta pyöritellä kaikkea tätä päässä, koska se ei ole koskaan mua auttanut. Luulenpa, että jos mä osaisin jotenkin oikealla tavalla käsitellä näitä kaikkia asioita päässäni, niin ehkä saisin joitakin niistä selvitettyäkin. Tai ainakin ehkä saisin osan pois päästäni pyörimästä. Ehkä saisin hetken mielenrauhan asioistani. Ehkä sitten saisin vietettyä edes yhden päivän ilman tätä kaikkea mun sisällä.

Täällä opistolla mä oon taas vaan pyöritellyt kaikkea sisälläni yhä enemmän ja enemmän. Täällä mun ajatukset ja paha oloa vie musta vaan vallan aivan tyystin. Välillä huomaamattani mä olen aivan omissa maailmoissani, ja havahdun siihen, että joku huutaa mua tai muuta. Täällä vaan ei ole mitään tekemistä, joten on niin helppo vaan sulkeutua omaan huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan kirjaa. En tiedä onko mun parempi olla täällä vai kotona, mutta toisaalta kuitenkin olisin täällä mieluummin, vaikka täällä ehkä paha olo vie mut päivittäin pahemmin kuin kotona. En tiedä, en jaksa edes miettiä.