Osa 97.

Olen hiljaa ja istun. Tunnen kätesi hartioillani ja samalla huomaan, että hymyilen.

Tulin kotiin, mutta en yksin vaan ystävieni kanssa. Tiesin että isäni ja hänen kaverinsa olisivat täällä ja he eivät olisi selvinpäin. En ollut varma kestäisinkö olla kotona, vaikka minulla olisi ystäviä mukana. Kaikki oli hyvin pitkään ja minulla oli hauskaa. Nauroin ja istuin kaikkien meillä olleiden kanssa terassilla. Kaikki ajatukset olivat poissa ja nautin kaikkien seurasta pitkään. Tunsin vihdoin itseni aidosti iloiseksi. Jossain vaiheessa kuitenkin kaikki iskostui taas päälleni. Päätin lähteä porukasta pois ja tulla koneelle, mutta niin tuli myös ystäväni. Laitoin musiikin soimaan ja vain istuin ja selailin sivuja, mutta kuitenkaan katsomatta niitä. Yritin olla itkemättä. Yritin pitää itseni kasassa, koska ystäväni oli vieressä. En halunnut näyttää että olen heikko. En halunnut näkevän minua sellaisena. Sain pidettyä itseni koossa hetken, mutta kaikki kaatui silloi, kun hän alkoi kyselemään minulta vointiani. Vastasin hänen kysymyksiinsä ja se sai minut murtumaan. Hän otti minut halaukseensa. Itkin pitkästä aikaan niin, että joku näki. Minua hävetti tuo tilanne, mutta kuitenkin samalla tuntui hyvältä olla jonkun lähellä.

Minulla on ongelma. Ehkä pieni muille, mutta minulle niin iso. En saa vain yhtä ihmistä pois mielestäni. Hän on sama ihminen, kenestä kerroin tuolla ylempänä. Olen miettinyt, että miten olen saanut mahdollisuuden tutustua näin ihanaan ja ymmärtävään ihmiseen. Kaikkein oudointa tässä on se, että en ole tuntenut häntä edes kauaa ja jo nyt pidän hänestä ehkä ihan liikaa. Ja kun ajattelen niin hän on ainut ihminen kenet olen päästänyt näin lyhyellä ajalla näinkin lähelle itseäni. Mutta en kadu tätä yhtään, että olen tutustunut häneen. Pidän hänestä liikaa, enkä saa häntä mielestäni -en edes haluaisi saada.

' I didn't think could be real
To know that you feel the same as I do
Is a threefold utopian dream
You do something to me that I can't explain
So would I be out of line if I said
I miss you '

~ Simple Plan - I miss you ~

Osa 96.

Haluaisin pysähtyä ja hengähtää. Haluaisin olla kuin minulla ei olisi kiire.

Miksi on niin vaikea pysähtyä hetkeksi ja vain olla? Keräämme itsellemme liikaa tekemistä. Teemme lupauksia, vaikka kuitenkaan ei olisi aikaa pitää lupaustaan. Tähän kaikkeen käy vain yksi sana, kiire. Kiirettä voisi verrata naruihin jotka solmiutuvat meihin ja vetävät eri suuntiin, vaikka voimme vain tehdä asian kerrallaan. Naruja alkaa tulla jossain vaiheessa ympärillemme liikaa. Emme enään tiedä mitä meidän pitäisi tehdä. Lopulta narut täyttävät meidät kokonaan ja huomaamme olevamme väsyneitä, mutta kuitenkin vain siksi, että meillä on liian kiire.

Olen koko ajan menossa ja huomaan, että se alkaa näkyä minussa. Valvotut yöt ja kaikki muu näkyvät jo muutaman päivän päästä. En osaa enään olla tekemättä mitään. Jo herättyäni huomaan, että pyörittelen mielessäni tekemistä täksi päiväksi.
Olen nyt ollu melkein yhteensä viikon pois kotoa, jos muutamaa käyntiä ei oteta mukaan. Nyt kuitenkin istun kotona, ja huomaan itseni aivan väsyneeksi. Olen kotona muutaman päivän keräämässä voimia, ja taas perjantaina lähden liikkeelle.

En saa selville miksi, mutta minulla on paha olla. Haluaisin painaa pääni polviin. Haluaisin tukkia korvani. Haluaisin peittää silmäni. Haluaisin vain kadota tältä maailmalta.

En jaksa puhua kenellekään. En haluaisi nähdä kuin jonkun tärkeimmistä läheisistäni. Haluaisin painautua häneen. Haluaisin vain tuntea hänet vierelläni. Haluaisin haistaa hänen tuoksunsa nenässäni. Vain heidät uskallan päästää lähelleni.

Osa 95.

"Olet keksinyt keinon käsitellä tunteita, jotka ovat sinulle ylivoimaisia. Ylivoimaisen pahoja. Ylivoimaisen pelottavia"
~ Patricia McCormick - viilto ~

Noin minäkin tein. Keksin keinon piilottaa tunteeni itseltäni. Tämä sai kuitenkin ne piilotetut tunteet vain pahenemaan päivä päivältä. Tunteita kasautui yhä enemmän sisälleni. Vihaa. Pettymystä. Surua. Iloa. Kaikki tunteet jäivät sisälleni. En osannut enään käsitellä niitä. Purin kaikki piilottamani tunteet tähän keinoon. Liikkuminen, syömättömyys, laihdutus, tämä kaikki kuuluu siihen keinoon millä pakenin omia tunteitani. Hetkessä keino muuttui elämäntavaksi, pakkomielteeksi. Olinkin yhtäkkiä koukussa tähän kaikkeen. En osannut enää lopettaa.

"Joskus kun ihminen on tilanteessa, jota ei tunne hallitsevansa, hän tekee asioita, erityisesti asioita, jotka vievät paljon voimia, jotta tuntisi, että hänellä on edes jonkin verran valtaa."

~ Patricia McCormick - viilto ~

Minä halusin myös valtaa, valtaa itseni kanssa. Väsytin itseäni päivittäin tekemällä koko ajan jotain. Kävin lenkillä juosten, sitten taas kävellen ja olin koko ajan liikkeessä. Liikunnan myötä aloin tuntea, että hallitsen kroppaani. Kun kuvioihin astui syömishäiriön merkkejä tunsin yhä enemmän, että hallitsen itseäni. Tunsin, että minä voin tehdä kropalleni mitä tahansa. Hallitsin kroppaani ja luulin, että se ei tule muuttumaan. Olin väärässä. Jossain vaiheessa tajusin, että olen menettänyt kontrollin. En hallinnut enään kroppaani, vaan kroppa hallitsi minua. En voinut enään lopettaa liikkumista, koska olisin muuten pettänyt itseni. Väsytin itsenäni päivä päivältä enemmän, koska halusin vain tuntea hallitsevani jotain elämässäni.

Puhun menneessä ajassa, mutta turhaan -mikään ei ole muuttunut.

Osa 94.

Kuulen vain vanhusten juttelua odotushuoneessa. Katselen ympärilleni ja siirryn lähemmäs vaakaa. Neuvolan puolella ei ole ketään muita kuin minä -kukaan ei huomaa.

Huomasin pienen hymyn käyvän kasvoillani, kun nousin vaa'alle ja katsoin lukua. Se ei ollut luku mitä tavoittelen, mutta kuitenkin olen taas lähempänä tavoitettani. Olin tyytyväinen itseeni, kun astuin vaa'alta pois. Onnistuin. Tunne itsensä hallitsemisesta lisääntyi. Mutta kuitenikin, vaikka vaaka näytti pienempää lukua niin se ei riitä minulle. Tiedän nyt onnistuvani laihduttamisessa jos vain oikein yritän ja pidän pääni, joten miksi en yrittäisi alemmas?

Osa 93.

En pyyhi kyyneleitä silmistäni. Tunnen sisälläni kipua. Toivon salaa lipuvani kauas täältä. Toivon myös salaa kuolemaani. Mietin jälleen, että miksi olen tässä tilanteessa? Mikä minut tähän ajoi?

Paha olo valtaa mieleni ja ruumiini. En ole ollut kykenevä tänään mihinkään. Olen pyöritellyt kaikkea päässäni. Olen miettinyt, että miksi annoin itseni vajota näin syvälle? Päässäni on käynyt myös kysymys, että miksi juuri minä?
Ensimmäiseen kysymykseen osaan vastata; menetin itseni hallinnan, en osannut enään kontrolloidakaan itseäni, vaikka niin luulin. Lopulta annoin tälle kaikelle periksi, enkä jaksanut enään taistella ajatuksiani vastaan.
Toiseen kysymykseen en osaa vastata. Ehkä siihen ei olekkaan vastausta.

Halu täältä pois on taas kova. En osaa sanoa miksi, mutta en vain jaksa. En jaksa mitään. Kyyneleet kastelevat poskeani ja edelleen mietin, että miksi? Ei tähän ole mitään syytä, ainakaan en tiedosta sitä. Olo on vaan huono ja masentava -eikai muuta syytä tarvitsekaan.

Olen niin kuin kaikki olisi hyvin. Nauran. Hymyilen. Olen kuin eri ihminen. Kaiken tämän teen kuitenkin vain sen takia, että välitän teistä.

Olin kultani kanssa juhannuksen. Huomasin, että olin kuin vieras ihminen. Muutuin taas tytöksi joka nauraa, hymyilee, heittää läppää ja on iloinen. Huomasin kuitenkin, että tuo esittäminen vie minun voimiani enemmän kuin luulinkaan. Välillä minusta alkoi kuitenkin rakoilla oikeaa minääni, mutta onnistuin mielestäni pitämään sen sisälläni. Kuitenkin minusta tuntuu, että kultani tietää millainen oikeasti olen. Luulempa hänen tietävän, että en voi hyvin. Hän tuntee minut ehkä kuitenkin paremmin kuin luulen.

Kirjoittaminen ei oikein suju minulta nyt. Ehkä ensi kerralla pystyn kirjoittamaan enemmän ajatuksiani taas tänne. Kuittaan.

' Sometimes I feel like I'm alone
Sometimes I feel like I'm not that strong
Sometimes I feel so frail so small
Sometimes I feel vulnerable
Sometimes I feel a little fragile
A little fragile '
~ Delta Goodrem - Fragile ~