Osa 124.

Miksi minä en voisi kuihtua pois? Miksi en voi vähitellen lähestyä maata ja lopulta jäädä sinne? Kyllähän kukatkin kuihtuvat.

En ole voinut hyvin enää pitkään aikaan. Osaan myöntää tuon itselleni, mutta en muille. En osaa kertoa miksi asiat ovat tipahtaneet raiteiltaan, mutta tiedän asiat, että aamuisin on vaikea nousta ja yöllä en osaa nukkua. Kaikki tuntuu vaikealta ja asiat jäävät kesken.

Kirjoitin viimeeksi jouluna, jolloin toivoin vain, että kaikilla olisi hyvä olla. Tuo pieni toive toteutui ja oli ihanaa olla kotona ilman riitoja ja sitä ainaista kireyden tunnetta. Sain siis sen mitä toivoin. Joulun jälkeen oloni alkoi huonontua ja tuntui kun harteillani olisi ollut monta tiiliskiveä jotka vetivät minua maahan. Huomasin olevani hiljaisempi, en tarkoituksella, mutta en vaan enää ollut se sama tyttö jolta lähti mitä ihmeellisempää juttua. Aloin myös välttelemään läheisteni näkemistä, koska pelkäsin heidän huomaavan oloni ja sen, että olen itseni kanssa huimasti miinuksen puolella. Ruokahaluni katosi aivan kokonaan ja välillä huomasin olevani vessassa antamassa ylen. En tiedä miksi näin, mutta asiat eivät ole kunnossa.

Viime yönä halusin luovuttaa. Tahto herätä aamulla oli kateissa ja halusin vain lähteä. Sain päähäni lähteä ulos kävelemään ajatuksena rauhoittaa itseäni, mutta asiat eivät menneet niin. Kävelin kunnes olin aivan väsynyt ja kylmissäni. En tuntenut enää sormiani kylmyyden takia ja käteeni koski sietämättömästi. Nostin hihaani ja huomasin, että käteni vuosi pahemmin kuin luulin -se ei ollutkaan vain pintanaarmu. Hidastin tahtia ja lähdin kävelemään takaisin. Tajuan nyt, että eilen istuin aivan lähellä reunaa, mutta kuitenki nyt kirjoitan taas tänne ja toivon selviäväni tästä päivästä, vaikka voimani ovatkin kateissa.

'And tonight I'm letting go
About to give in '

~ Saybia - I surrender ~

Osa 123.

Kaikkialla on hiljaista. Äiti koristelee kuusta ja isä lämmittää saunaa. Veli valitsee radiosta kanavaa. Kuulen kissan kehräävän takan päällä. Minä istun sohvalla ja katson, kun maa peittyy valkoiseen huntuun. Huomaan, että kaikilla on rauhallinen ja hyvä olo.

Lapsena odotin joulua todella paljon. Odotin joulupukin tuloa ja ehkä kaikkein eniten sitä, että saan lahjoja. Muistan kuinka kivaa oli repiä lahjapaperia ja katsoa mitä sieltä kääreen alta ilmestyy. Luulen, että en ollut ainut lapsi joka jännitti ja samalla odotti joulupukkia heräämisestään saakka. Muistan myös, että kuinka kivaa oli avata se kalenterin luukku joka päivä ja katsoa minkälainen suklaa sieltä tänään ilmestyi tai mikä kuva luukun takaa löytyi. Itse laskin joka päivä kalenteria avatessani, että kuinka monta päivää on vielä jouluun. Nyt kuitenkin kasvettuani kaikki on hieman toisin.

Tänä vuonna en odottanut joulua lainkaan. Minulla ei ollut joulukalenteria. En laskenut päiviä jouluun, vaan elin joka päivän kuten normaalistikkin. Viimeisenä viikkona kuitenkin huomasin, että oli jotain mitä odotin kovasti. Se asia kaivoi mielessäni koko joulua edeltävän ajan ja toivoin vaan, että tuo odottamani asia toteutuisi. Toivomani asia ei ole suuri, mutta se merkitsee minulle paljon; Haluaisin vain, että tänä jouluna perheemme ei riitelisi, vaan kaikilla olisi hyvä olla.

Tänään herätessäni kuulin äidin kantavan isän kanssa kuusta omalle paikalleen. Nousin sängystäni ja menin alakertaan. Oli ihana nähdä äitin ja isän naamalla pienenmoinen hymy ja kuulla hyvän joulun toivotus. Kuulin myös veljenikin huutavan joulun toivotuksen omasta huoneestaan. Minulle tuli tunne, että tämä joulu voi todella onnistua ja ehkä tuo pieni toiveenikin toteutua.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

' Kun rauhaa hohtaa hanki valkoisin
Ja kiireet unohtuvat pois
Niin toivon, että suurilla, pienilläkin
Joulu lämpöisin ois '

~ Johanna Kurkela - Joululaulu ~

Osa 122.

Kosketat. En sano mitään. Olen kuin en välittäisi, mutta kuitenkin se sattuu aina yhtä paljon. Jätit minuun taas jälkesi.

Miksi en uskonut, kun minulle sanottiin, että älä mene sinne. En kuunnellut, kun minua varoitettiin menemästä taas tuonne samaiseen paikkaan. Nuo muiden lauseet vain lipuivat ohi korvieni ja siksi minuun nyt sattuu. Olin vaan niin sokea nähdäkseni, että minuun vaan koskee jos astun vielä siihen taloon. Astuin ovesta sisään huomasin, että mikään ei ollut muuttunut.

Istuin siis tuolla iltaa ja minulla oli hauskaa. Söimme, joimme ja otimme hiukan muutakin ollaksemme sekaisin. Kävimme saunassa ja istuimme porealtaassa. Noiden tapahtumien jälkeen minulla ei ole muistikuvia mistään. Aamulla herätessä tunsin vain hänen kosketuksensa minussa. Tunsin hänen kätensä kietoutuneena ympärilläni. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. Kun liikuin, tunsin vain arkuutta mahassani ja käsissäni. Minuun koskee ajatus siitä, että hän on jättänyt minuun taas jälkensä.

Osa 121.

Tämä pimeä yö tuhoaa minut, vie kaiken saavuttamattomiin, pois minulta. Elämän tyhjät kujat pakottavat ottamaan seuraavan askeleen vaikka jokainen askel rikkoo enemmän, tekee askel askeleelta kipeämpää.

Itkettää ja ahdistaa, siinä lyhyesti mitä minulle kuuluu. En osaa sanoilla kertoa miksi kaikki värit ovat taas kaikonneet luotani. Oloni on tyhjä ja olen jotenkin taas aivan kateissa itseni kanssa.
Asiani ovat sekaisin ja muiden asiat painavat mieltäni. En tahtoisi herätä seuraavaan aamuun, vaan tahtoisin nähdä unta paremmasta huomisesta.

Kirjottaminen on nyt minulle jotenkin aivan liian vaikeaa ja sen takia en ole saanut tänne mitään kirjotettua pitkään aikaan, vaikka monesti olen kirjoittamaan alottanut, mutta lopulta olen huomannut, että edessäni on edelleen vain vain tyhjä laatikko jossa pitäis olla tekstiä.

Osa 120.

Roikun oksan varassa kalliolla miettien, että päästän siitä irti. Voimani heikkenevät koko ajan, mutta silti pidän kiini. Kuitenkin haluaisin vain tippua.

Hymyilen, kaikki on hyvin. Valhe. Mikään ei tunnu siltä, että voisin hyvin. Että jokin olisi hyvin. Haluaisin niin kovin täältä pois. Haluaisin olla hetken, edes hetken ilman tätä kaikkea. Toistan itseäni ja sanon taas kerran, että en tiedä kuinka kauan jaksan herätä uuteen aamuun.
Olen vain enemmän ja enemmän sekaisin elämäni kanssa. Kaikki tuntuu vain kaatuva päälle aivan samalla hetkellä. En jaksa kantaa hartioillani mitään ylimääräistä. En jaksa kuulla yhtään huutoa ja raivoa minun korvilleni. En jaksaisi kuunnella edes ystävieni murheita. En vaan jaksa.

Lupasin itselleni, että en rakastu, mutta niin pääsi kuitenkin käymään aivan huomaamatta. Niinä hetkinä kun hän on kanssani tuntuu siltä, että joku oikeasti välittää ja tahtoo minut viereensä. Tämä ihminen saa minut taas rakastamaan itseäni hiukan enemmän, ja jaksamaan elämässäni taas yhden päivän eteenpäin. Hänen kanssaan jaksan hymyillä, nauraa ja olla oma itseni. Haluaisin olla hänen tyttönsä, mutta pelkään sauttavani häntä, koska olen itse niin hajalla ja epävarma elämäni kanssa. Liikun itseni kanssa niin heikoilla jäillä, että en voi antaa, enkä tahdo kenenkään katsovan vierestä kuinka vihaan elämääni ja itseäni.

Rakastan, mutta joku minussa vastustaa kuitenkin tätä tunnetta sisälläni, koska tiedän vain satuttavani. Minun ei pitäisi antaa kenenkään rakastaa itseäni, en ole ansainnut sitä. En pysty antamaan tällä hetkellä kenellekään sitä, mitä kaikki eniten kaipaavat -rakkautta ja läheisyyttä.