Osa 129.

Vihaan kyyneliä poskillani.

Vihaan ajatuksiani.

Vihaan...elämääni.

Osa 128.

Koskee.

Tunne että haluaa luovuttaa ja antaa periksi tuntuu valtaavan minut, enkä jaksa edes välittää. Haluaisin avata suuni ja kertoa, että en jaksa. Riittää kun saisin sanottua sen, että tarvitsen hieman lomaa elämältä, koska en jaksa pitää itseäni enää kasassa. Joka päivä saadessani hetkenkin aikaa milloin olen yksin, mieleni tekisi vain sulkea silmät ja unohtaa taas hetkeksi kaikki tämä. Haluaisin sulkea vaan kaiken pois mielestäni, olla ilman tunteita ja ajatuksia. En ymmärrä miksi on näin, mutta voimani eivät enää riitä. 

' For too long now, there were secrets in my mind
For too long now, there were things I should have said
In the darkness... I was stumbling for the door
To find a reason - to find the time, the place, the hour '

~ Bruce Dickinson - Tears of the dragon ~

Osa 127.

Hymyä, naurua ja onnellisuutta, mutta silti sisällä kipua. Ja vain silmät sulkiessani minä pääsen kivusta yhden sekunnin ajaksi.

Kirjoittamisen ja puhumisen vaikeus, mutta silti suuri halu saada sanotuksi ajatuksiansa muualle. Niinhän sitä sanotaan, että puhumalla asiat eivät tunnu niin isoilta ja se helpottaa, mutta mielestäni asia ei pienene tai tunnu paremmalta puhumisen jälkeenkään. Muutoksena on vain se, että saat pelätä luottamuksesi pettämistä ja sitä mitä tuo ihminen nyt sinusta ajattelee.

Alkoholi, että vihaan tuota nestettä. Ennen jaksoin katsoa kun muut joivat ja sitten humaltuivat, mutta nykyään en haluaisi olla edes paikassa missä ihmiset ovat humalassa ja alkoholi virtaa. Ymmärrän tietenkin sen, että joskus on mukava ottaa muutama olut tai siideri ja nauttia niistä.
Miksi alkoholi on minulle näin iso asia? Mielestäni alkoholi pilaa ihmissuhteet ja aiheuttaa aivan turhia riitoja ja mielipahaa. Alkoholi on ollut elämässäni jo silloin kun opin kävelemään. En vaan halua, että elämässäni tulee aina olemaan pelko siitä, että menetän jotain tärkeää elämästäni alkoholin takia.

Mitä minulle kuuluu? Mietin tuota itsekkin joka päivä. Mielessäni pyörähtää päivittäin ajatuksia joita pakoilen ja jotka tuntuvat kuuluvaan tahtomattani jokapäiväiseen elämääni. Sisälläni pyörii välillä pyörremyrsky sekottaen taas kaikki ajatukset. Haluaisin hieman lomaa kaikelta ja ajatuksiani paikoilleen. Henkisesti hajalla.

' Olen särkynyt saviruukku
Pala palalta murtui pois
Vain ihmettelin ja itkin
En millään murtunut ois '

~ Jippu - Saviruuku ~

Osa 126.

Olen istunut koneen ääreen ja katsonut tätä valkoista ruutua, kirjoittanut lauseita, mutta pyyhkinyt ne pois -minulla ei ole ollut sanottavaa.

Olen ollut kauan pois, vaikka mieleni on tehnyt kirjoittaa jo monia kertoja tänne, mutta en ole saanut aikaiseksi. Vaikka olen monesti käynyt täällä lukemassa teidän muiden kuulumisia niin silti en ole saanut omia ajatuksiani tänne, vaikka olenkin yrittänyt ja suurta halua kirjoittamiseen on ollut. Tämän sijaan olen kirjoittanut päiväkirjaa vain itselleni siksi, että saisin pidettyä itseni kasassa.

Viimeeksi kun kirjoitin tunsin itseni vain rikkonaiseksi ja täysin mitättömäksi, mutta nyt tuo tunne on paljon pienempänä mielessäni, vaikka vieläkin tuo tunne nousee joskus hyvin vahvasti esiin. Näiden kirjoittamattomien kuukausien aikana olen saanut itseäni nostettua ylöspäin pohjalta ja samalla saanut elämääni valoa. Ajattelin, että nyt kun kirjoitan niin voisin hieman kertoa kuluneista kuukausista ja siitä, että mitä elämässäni on tapahtunut.

Rakkaus on kaunista, mutta paljon muutakin. Itse olen nyt huomannut, että kuinka paljon joku ihminen voi vaikuttaa elämään. Jo se, että näkee rakastamaansa ihmistä ja kuulee hänen äänensä saa hymyn rikkinäisenkin kasvoille. Se, että saa olla toisen vieressä aivan hiljaa ja kuunnella vaan hänen hengitystään on jotain mistä pidän ja tuossa tilanteessa tunnen, että kelpaan. Luulen, että tämä rakkaudesta puhuminen kertoo jo paljon siitä, että mitä minulle on tapahtunut -olen rakastunut ja seurustelen.
Seurustelun myötä olen alkanut hyväksyä itseäni enemmän ja jopa pitämään itsestäni. Huomasin myös, että olen oppinut puhumaan, mutta matkaan siihen, että pystyisin sanomaan miltä minusta tuntuu on vielä paljon.

Ajattelin, että kirjoittaisin hieman syömisestäni, mutta kieltämättä minulla lyö nyt tyhjää. Syömiseni on ollut "normaalia" siihen nähden mitä se ennen oli. Pystyn syömään, mutta välttelen tilanteita jossa joku sattuu kysymään, että onko minulla nälkä tai tahdonko syödä. Edelleen tunnen ahdistusta siitä, että minun pitäisi syödä, mutta sekään ei ole enään niin pahaa kuin ennen. Kuitenkin edelleen noustessani huomaan, että minua huimaa ja tiedän sen johtuvan siitä, että olen ollut syömättä, mutta en jaksa välittää asiasta. Ostin myös nesteenpoistajia pitkän ajan jälkeen, mutta tuntuu, että niistäkään ei ole ollut mitään hyötyä. Vaa'alle en ole noussut.

Osa 125.

Se repii sisältäni jotain tärkeää. Se tuntuu tappavan minusta pienenkin elonmerkin. Se kuiskaa minulle asioita rajan takaa. Se haluaa minut taas omakseen. Antaudun sille.

Luulin, että kukaan ei näe niin pitkälle silmieni syvyyteen, että tuntisi niiden surullisuuden. Luulin, että kukaan ei voi selvittää silmieni salaisuutta. Luulin, että kukaan ei ymmärtäisi silmieni hiljaisuutta. Luulin, että kukaan ei huomaisi minun olevan sisältä pirstaloitunutta kristallia. Halusin olla salaisuus, arvoitus, saavuttamaton, mutta nyt tiedän, että siihen en pysty minä, eikä kukaan muukaan.

Ajatukseni ovat aivan sekaisin. Mieleeni palautuvat asiat vuosien takaa, asiat lähimenneisyydestä,asiat kuukausien takaa. Pyörittelen ja pyörittelen niitä päässäni, mutta samalla kiusaan itseäni ajautuessani laaksoon johon on istutettu kipeät, raskaat muistot. Nuo muistot piirittävät minut taas tänäkin iltana.

' We'll do it all, everything on our own
We don't need anything or anyone '

~ Snow patrol - Chasing cars ~