Osa 115.

Haluaisin jättää kaiken taakseni. Haluaisin siivet. Haluaisin kauniit valkoiset siivet joilla lentää pois täältä. Eihän se ole mahdotonta, eihän?

Olen sekaisin itseni ja elämäni kanssa. En tiedä miksi, mutta tämä tunne sisälläni riipii minua ja ottaa minusta vain kovemman otteen päivä päivältä. Olen vaan niin väsynyt, väsynyt kaikkeen. Jokainen aamu on jo taistelua siitä, että jaksaako nousta ja kohdata taas uuden päivän haasteet. Jokaisena aamuna haluaisin vain lukittautua jonnekin piiloon kaikelta ja siirtyä omaan pieneen maailmaan jossa saan vain olla.

Teot sattuvat, mutta minuun koskee sanat jotka pyörivät vain mielessäni. Lupaus siitä, että hän ei halua satuttaa minua on murtunut niin kuin pelkäsinkin. Kaikki ne sanat, kaikki ne lauseet jotka hän minulle sanoi hiertävät mielessäni. Kaikki tuntuisi helpommalta jos vain katoaisin hänen elämästään kokonaan. Olen hajalla, mutta en ymmärrä sitä, että miksi olen näin hajalla tämän takia. Haluaisin unohtaa, mutta tiedän, että en pysty siihen. Kaikki kaatuu taas samalla kerralla päälle. Olen kuin lintu joka osaa lentää, kunnes yhtäkkiä hänellä ei olekaan enää siipiä millä lentää.

Haluaisin vain painnaa pääni jonkun olkapäälle ja kertoa, että en jaksa, mutta minusta ei ole siihen, ei siihenkään. Nytkin kyyneleiden valuessa poskillani istun vain yksin huoneessani ja kuuntelen musiikkia ja koitan samalla saada tänne jotain kirjoitetuksi, mutta juuri nyt tämäkin tuntuu niin turhalta. Minusta ei vai ole enään mihinkään. Minulla ei ole voimia tehdä mitään. Minulla ei ole kiinnostusta. Minulla ei ole mitään.

' Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä, älä päästä mua irti '

~ Juha Tapio - Luotasi vaan ~

Osa 114.

Käännän selän elämälleni. Luovutan taistelun ajatuksiani vastaan. En yritä päästä karkuun sitä ääntä, joka kuiskailee minulle sisälläni -antaudun hänen kynsiinsä. Putosinko liian kauas tästä elämästä?

Luulin pärjääväni. Luulin todella, että olen saanut elämästäni jotenkin kiinni, mutta huomaan taas erehtyväni. Olen taas apeampi ja omissa mailmoissani entistä enemmän. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta nyt vaan asiat ovat kääntyneet näin. En haluaisi herätä aamuisin, koska jo silmäni avattua kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Heti herättyäni käyn miettimään asioitani ja kaikki vaan pyörii mielessäni. Koulussa ollessani toivoisin vain tunnin menevän nopeasti ja koulun loppuvan, jotta pääsisin taas muiden silmistä pois.

Mielessäni on käynyt, että sanoisin psykiatrilleni kuinka asiat oikeasti ovat, mutta pelkään seurauksia siitä, että jos kertoisin todella kaiken pääni sisältä hänelle. Olen monesti päättänyt hänet nähdessä, että nyt voisin sano edes vähän oikeasta olostani hänelle, mutta avatessani suuni en saa vain mitään sanotuksi. Luottamukseni on vaan petetty niin monesti, että en uskalla sanoa mitään itsestäni, koska pelkään, että asiat liikkuvat hänen suunsa mukana eteenpäin. Niin on käynyt ennenkin, joten miksi nyt niin ei kävisi? En osaa luottaa, mutta en myöskään tiedä, että haluanko edes luottaa häneen. Luottaminen muihinkin on vaikeaa joten miten voisin luottaa melkein tuntemattomaan ihmiseen?

Ikävä. Tuo tunne valtaa minut vain yhä tiukemmin otteeseensa. Minulla on vaan niin ikävä yhtä ihmistä. En tiedä miten tämän sanoisin, mutta hän on vaan jotain niin erityistä, että haluan pitää hänet elämässäni. Olin hänen luonaan nyt pari viikkoa takaperin. Vietin siellä kolme kokonaista päivää. Menin sinne torstaina ja lähdin maanantaina. Hänen luonaan ollessani minulla oli hyvä olla. Oloni oli jotain sanoinkuvaamatonta silloin, kun sain vain olla hänen vieressään tai laittaa pääni hänen olkapäälleen ja kun nukkumaan mennessä hän oli vieressäni ja piti minusta kiinni -tunsin itseni tärkeäksi. Tuo ihminen on tainnut viedä sydämeni pahemmin kuin luulinkaan, koska pidän niin kovasti hänestä. Pelkään vaan niin, että hän unohtaa minut ja... En vaan halua menettää häntä.

' I know I'll see you again whether far or soon
But I need you to know that I care
And I miss you '

~ Incubus - I miss you ~

Osa 113.

Istun huoneessani ja toivon jonkun olevan lähelläni. Tiedän kuitenkin, että tuo toive jää vain toiveeksi, kukaan ei tule viereeni ja ota minusta kiinni.

Anteeksi kun en ole hetkeen käynyt kirjoittamassa, mutta en ole vain pystynyt. En oikeastaan ole saanut mitään ajatuksia päästäni ulos, vaikka olenkin aloittanut kirjoittamisen täällä. Nyt kuitenkin palaan taas tänne ja vuodatan hieman itseäni teille.

Kaipaan ihmistä kuka olisi vierelläni, kun en jaksa. Haluaisin vain joskus piiloutua jonkun kainaloon ja olla siinä hetken. Jokainen luultavasti tietää sen tunteen kun haluaisi vain olla lähellä jotain tärkeää ihmistä. Olla vaan siinä hiljaa ja katsoa vaikka televisiota. Tätä minäkin tahdon. Kaipaan vaan niin sitä tunnetta kun voi vaan sanoa toiselle, että olisi hetken lähellä. Kaipaan tuota tunnetta enemmän kuin koskaan.

Oloni on ollut viimeaikoina hyvin vaihteleva. On ollut hyviä päivä ja taas niitä päiviä, että haluaisi vain jäädä sänkyyn ja sanoa kaikille, että menisivät pois elämästäni.
Nyt taas asuntolassa ollessani minulla on ollut hauskaa ja olen oikeastaan ehkä jopa nauttinut elämästäni täällä. Täällä on aina ihmisiä lähellä jos on tunne, että haluaa jutella. Ja täällä saa myös joskus sitä omaa kaipaamaa rauhaa menemällä huoneeseen ja sulkemalla vaan oven perässään. Vaikka viihdyn täällä niin olen huomannut, että vaivun täällä liian helposti sinne synkkyyteen.

Pari päivää taaksepäin oloni oli aivan hirveä. Olisin vain voinut jättää kaiken taakseni ja vain kadota. Kyyneleet vuosivat poskelleni melkeimpä jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä. Minua ahdisti ja olin vain maassa. En teidä syytä tuohon oloon, mutta ehkä joskus saan senkin selville. Kun olin itkenyt monta tuntia ja maanut vaan omassa huoneessani puhumatta kenellekään mitään sain laitettua yhdelle minulle jo nyt tärkeäksi tulleelle ihmiselle viestiä. Kerroin olostani ja siitä kuinka en vaan jaksa elämääni. En tiennyt syytä siihen, että miksi juuri hänelle laitoin viestiä, mutta ei siihen kai syytä tarvitsekaan. Luulin että hän ei vastaisi, mutta sain kuitenkin viestin häneltä takaisin. Huomasin itseni hymyilevän, vaiikka kyyneleet olivatkin saaneet jo tyynyni märäksi. En tiedä miksi, mutta tämä viesti paransi oloani:

"Voi kulti. Siu pitää jaksaa. Sie oot jotain niin tärkeetä, että sie et saa luovuttaa. Miu äiti sano miulle,ku olin etten jaksais. "itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan". Siä teet miun elämän palapelistä kokonaisen. Ilman siuta pala puuttuu ja miekään en oo yhtään mitään. Siu on vaan jaksettava. Miulla oli elämä täysin raiteiltaan, ja nyt miulla menee siihen nähen tosi hyvin. Kyllä se onni löytää siunki elämään. Usko vaan siihen rakas "

Luettuani tuon viestin minulle tuli todella olo, että minusta todella välitetään. Tuokin ihminen välittää, vaikka ei tunne minua edes hyvin ja olemme tunteneet niin vähän aikaa, mutta silti hän sanoo minulle noin. Oloni koheni heti hieman ja lopulta sain itseni koottua illaksi, että pystyin menemään muiden kanssa oleskeluhuoneeseen.

Sanon muutaman sanan syömisestäni, koska se ei ole muuttunut oikein mihinkään. Olen nyt oikeastaan elänyt nämä päivät vain salaatilla ja teellä. En tunne enää nälkää, en edes pientä nälkää. Huomasin myös itseni laihtuneen xkg viikossa. En ole edes koittanut nyt laihduttaa, mutta ruoka vaan ei ole maistunut.

Osa 112.

Pimeää. Hapuilen. Ahdistun. Kuvittelen jonkin painavan kaulaani. En saa henkeä. Lopulta huomaan katoavani itseltäni. Näen edessäni vain kirjaimia, koitan mudostaa niistä sanoja, mutta ajatukseni karkaavat yhä uudelleen.

Miksi yritää jaksaa? Miksi enään hymyillä, kun tuntuu, että kaikki on turhaa? Onko elämässäni loppujenlopuksi mitään päämäärää? Kysymyksiä riittää, mutta missä vastaukset? Tuohon kysymykseen osaan vastata purkamalla taas ajatuksiani tänne.

Olen yrittänyt, olen todella yrittänyt jaksaa, mutta kaikki yrittäminen valuu uomaan joka ilta, kun ajatukset valtaavat mieleni täysin. Tuolloin kaikki yritys parempaa päin tuntuu niin turhalta. Tuolloin olen aivan eri ihminen. Ahdistuksen vallattua minut voi huomata kuinka kyyneleet valuvat poskilleni, tai kuinka silmäni ovat vetiset. Tuolloin haluaisin vain kääntää pääni pois ja unohtua taas hetkeksi. En tiedä miksi juuri illalla kaikki iskee päälle. Kun luulen onnistuvani yhdessä päivässä, niin kaikki se ilo ja hymy häviää lopulta kuitenkin illalla.

Jos listaisin tekemiseni viikon ajalta ylös, niin kaikki päiväni olisivat samanlaisia. Jokaisena päivänä tuntisin taas saman kivun sisälläni. Huomaisin päivittäin sen saman ahdistuksen syödessäni. Päiväni olisivat kuin kopioita edellisestä päivästäni. Joskus todella tuntuu, että kierrän samaa kehää yhä uudelleen ja uudelleen. Turhauttavaa, mutta en tiedä mitä tekisin toisin. En edes tiedä, että pystyisinkö muuttamaan mitään.

Entä syömiseni, mitä siitä sanoisin? En osaa kertoa muuta kuin, että mikään ei ole muuttunut. Kierrän samaa ympyrää päivittäin. Joka kerta syödessäni tunnen vain suurta omantunnontuskaa siitä, että laitoin jotain suuhuni ja nielaisin sen. Haluaisin oppia syömään ilman sitä, että lasken kalorit, mutta en pysty siihen. Olen tottunut elämään näin, mutta silti kaipaan muutosta.

En tiedä mitä teen elämälläni, kun en sitä osaa kuitenkaan arvostaa niinkään paljoa, että yrittäisin joitain asioita muuttaa paremmaksi.

' Täytyy saada levätä huolella.
Antaa ajan olla minun puolella,
niin kai se on.
Eihän tiedä mihin se sydän pysähtyy
ja pieni maailma särkyy.
Se on niin haurasta,
jos on satasen vauhdissa. '

~ Stella - 100km/h ~

Osa 111.

Harhailen pimeässä koittaen päästä sen läpi. Olen elossa, mutta kuitenkin aivan yksin. Osa minusta taistelee tätä kaikkea vastaan, mutta osa minusta on karannut jo kauas pois.

Sattuu. Minuun sattuu, mutta en osaa kertoa miksi. Johtuuko kipu sisälläni ikävästä ja omista ajatuksistani joita pyörittelen sisälläni? En osaa sanoa. Tuo tuntemattomaksi kutsumani kipu valtaa minut aina iltaisin yksin ollessani. Se ottaa minut valtaansa ja kutsuu minua taas omaan maailmaani. Tuolla maailmassa olen vain pieni ihminen joka ei tiedä mitä elämällänsä tehdä. Tuo maailma on pimeä, mutta siellä jossain kaukana on myös valoa. Tuo maailma on täynnä vastoinkäymisiä, joiden takana on ovi takaisin tähän maailmaan.

Elämä ilman vaakaa tuntuu jo vaikealta ajatukseltakin, mutta tuota olen harkinnut kuitenkin, koska luulempa tuon vaa'alla käymisen vain pahentavan oloani, mutta minusta kuitenkin tuntuu, että en voi luopua tuosta rakkaasta esineestä.
Syömiseni on ollut vähäistä taas nyt muutaman päivän. Tällä viikolla koulun alkaessa söin huomattavan pieniä annoksia. Tarkemmin sanottuna elin enimmäkseen tomaateilla ja omenoilla. Jopa omenan syöminen tuotti vaikeuksia, mutta sain kuitenkin jotain alas. Saa nähdä mitä ensi viikko tulee olemaan syömisteni kannalta.

' There's another world inside of me that you may never see,
There's secrets in this life that I can't hide.
Well, somewhere in this darkness,
There's a light that I can't find
Well, maybe it's too far away,
Maybe I'm just blind '

~ 3 Doors down - When I'm gone ~