Osa 89.

Avaan ikkunan. Istun huoneessani. Tärisen -minulla on kylmä. Ajaudun ajatuksissani kauas pois tästä maailmasta. Elän taas pienen hetken haavemaailmassani. Havahdun kuullessani ystäväni tulevan yläkertaan. Olen taas tässä maailmassa. Suljen ikkunan.

Ystäväni tuli eilen yllätyskäynnille. Nähdessäni hänet menin halaamaan. Tunsin huulillani pienen hymyn. Hän sai minut nauramaan jo ensimmäisillään sanoillaan. Mennessämme ulos hän kysyi minulta, että mitä olen tehnyt nyt menneellä viikolla. Sanoin hänelle, että olen ollut oikeastaan vain kotona, enkä ole halunnut nähdä ketään. Huomasin hänen kysyvän katseensa ja sitten hän kysyikin katsoen suoraan minuun, että olenko kunnossa. Hiljaisuus. Olin aivan hiljaa, koska en tiennyt mitä vastata. Sain lopulta suustani vain sanat, että en. Poltimme tupakat loppuun hiljaisuudessa, ja lähdimme sisälle puhumatta sen enempää asiasta.

Silmäni ovat vetiset. Käteni tärisevät. Tunnen vatsassani pienen vihlaisevan kivun -en tiedä mitä se on. Haluan kauas pois. Haluan luovuttaa -sanoa hyvästi. Tuntuu kuin kaikki olisi turhaa. Elän, mutta miksi? En halua elää. Jokainen päivä tuntuu aina vain vaikeammalta. illalla nukkumaan käydessäni mieleeni tulee ajatus, että entä jos en aamulla enään heräisikään. Koitan hymyillä, mutta en löydä siihen syytä. Onko tähän kaikkeen jokin tarkoitus?

' Pieneen tilaan tänään mahtuvat
Mun parhaat, kalliit unelmat
Kun voimat joskus loppuvat
Ne mua vielä hetken kantavat

Joskus on vain pakko paeta
Kaikki ovet muilta sulkea
Joskus täytyy kauas kulkea
Että voisi palata '

~ 1N - pieneen tilaan ~

Osa 88.

Onko sisimpäni kylmenemässä? Miksi en tunne enään mitään? En osaa enää antaa muille rakkautta. En osaa näyttää, että välitän. Olen katoamassa muilta. Olen rakentanut itseni ympärille jotain suurta, jonka läpi muut eivät pääse.

Viime päivät olen ollut vain itseni kanssa. En ole nähnyt ketään -en ole edes halunnut. En osaa olla enään muiden kanssa niinkuin ennen. En ole jotenkin oma itseni. Haluan vain tilanteista pois, kun muut nauravat ja pitävät hauskaa. Minä en tiedä mikä minuun on iskenyt. Ehkä tarvitsen omaa aikaa? Vai olenko vain muuttunut tälläiseksi tytöksi, joka ei jaksa enään pitää hauskaa? Tytöksi, joka on niin rikki sisältä, ettei jaksa enää nähdä ketään? En tiedä.

Katsoin viime kesän kuvia ja huomasin, että mä en ole enään se kuvan tyttö. En ole enään se pyöreäposkinen pirteä tyttö, joka hulluttelee ystävien kanssa kaikki yöt. Viime kesän tyttö on tosiaan muuttunut. Olen aivan kuin eri ihminen. Tyttö joka osasi nauraa ja iloita on nyt hiljainen ja masentunut. Tyttö joka hyväksyi ne sopivan pyöreät posket on nyt poissa. En meinaa tunnistaa itseäni kuvista. Minulle on tapahtunut jotain, mutta en saa itsestäni selville, että mitä.

Petän itseni. Rankaisen itseäni. Petän itseni. Rankaisen itseäni. Sama kaava yhä uudelleen ja uudelleen. Olen väsynyt tähän, mutta en osaa lopettaa. Päivittäin taistelen itseni kanssa, että saisin laitettua jotan suuhuni. Taistelen, että en antaisi niitä ylen. Tuntuu kuitenkin, että teen kaiken turhaan. Olen itseni vanki. Olen kahlinnut itseni vaakaan. Olen tehnyt ruuasta vihollisen, jota kuitenkin rakastan yhtä paljon samaan aikaan. Väitän, että en ole menettänyt kontrollia, mutta tiedän kuitenkin, että se on valhe. Valehtelen itselleni. Valehtelen muille. Välillä joku sisälläni huutaa, että lopeta, mutta en kuuntele sitä. Voimani ovat lopussa, mutta en osaa lopettaa.

' Lost and insecure
You found me, you found me
Lying on the floor
Surrounded, surrounded
Why'd you have to wait?
Where were you, where were you?
Just a little late
You found me, You found me

But in the end
Everyone ends up alone
Losing her
The only one who's ever known
Who I am
Who I'm not, and who I want to be
No way to know
How long she will be next to me'

~ The Fray - You found me ~

Osa 87.

Huutoa, itkua, tappelua ja yksi lyönti. En jaksaisi tätä enään. Yksi kokonainen päivä kotona, ja tunnen sisälläni vain suurta vihaa.

Miksi minulla on niin suuri viha perhettäni kohtaan? Onko tämä minulle suojautumis -tai pakenemiskeino kotona odottavaa arkea kohtaan? Miksi aina minä olen se joka aloittaa ainaisen kinastelun ja tappelun? Vihaanko mä tosiaan perhettäni, vai tarkoittaako tämä tunne sisälläni jotain muuta? Onko tämä kaikki kinastelu ja tappelu minun syytäni? Kysymyksiä joihin en jaksa miettiä vastauksia. Mulla ei vain ole siihen enään voimia.

Ajatukseni karkasivat. En saa mitään kirjoitettua. Lähden ulos kävelemään yksi toive mielessäni; että siten saan ajatuksiani selvitettyä ja oloani paremmaksi.

Osa 86.

Minulla oli kivaa, sanoin halatessani ystävääni pitkästä aikaa. Tunsin hymyn irtoavan kasvoilleni. Laitoin auton oven kiinni, ja heilautin kättäni taas hyvästiksi.

Viikonloppu on takana, ja mä olen taas juossut edestakaisin ja ollut siellä sun täällä.
Lauantaina menin kullalleni pitkästä aikaa. Emme olleet nähneet kahteen viikkoon johtuen minusta. Aluksi olin todella vaivautunut, mutta syytä siihen en ole vielä keksinyt. En tiedä miten olla, mitä sanoa tai mitä tehdä. Kuitenkin kaikki alkoi rullaamaan jossain vaiheessa taas omalla painollaan, ja osasin olla niinkuin ennenkin. Kaikki kuitenkin muuttui nopeasti, kun lähdimme kultani kanssa naapuriin hänen ystävänsä luokse, joka oli saanut noin kuukausi sitten vauvan. Kävellessämme sinne minulle iski jonkinlainen paniikki, jos sitä siksi voi kutsua. Mennessämme sisälle sanoin moi ja menin istumaan sohvalle. Katsoin sitä pientä tyttövauvaa joka oli sohvalla. Omatuntoni alkoi kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin katsoessani sitä pientä vauvaa, ja loppujenlopuksi käänsin pääni pois, enkä enään halunnut nähdä sitä. Tunsin vaan itseäni ja päätöksiäni kohtaa vihaa.

Lähdimme tuon vierailun jälkeen ystävällemme viettämään iltaa. Ihmisiä, karaokea ja alkoholia oli tiedossa, ja tiesin, että en nyt jaksaisi, mutta menin silti. Minun teki vain mieli juosta pois -olla yksin, mutta silti jäin sinne. Jossain vaiheessa ystäväni soitti ja pyysi minua lähtemään hänen kanssaan keskustaan, ja niin lähdinkin. Minulla oli mukavaa, mutta kun kylmä yllätti, niin päätimme mennä tuonne takaisin, ja ne "pirskeet" olivatkin jo melkein loppu. Istuimme siellä vielä hetken, ja sitten ystäväni lähti, ja sen jälkeen minä ja kulta lähdimme myös heille. Olin ahdistunut tuon koko päivän, mutta luulempa kuitenkin, että tuo ahdistus pysyi muilta salassa kuten halusinkin.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Eilen ollessani saunassa viiden nuorehkon miehen kanssa ylitin itseni täysin. Ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun menin saunaan muiden kanssa. Olin bikinit päällä melkein koko illan. Saunoimme ja välillä jotkut söivätkin ja alkoholi myös virtasi. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin epäröimään. Tunsin itseni taas isoksi, valtavaksi ja rumaksi tytöksi. Katsoin itseäni, ja totesin olevani edelleen se lihavan pyöreä tyttö.
Menin hetkeksi istumaan laiturille. Poltin tupakan, ja kuuntelin vain sitä hiljaisuutta. Sain itseni koottua ja kuitenkin pystyin vielä menemään saunaan, ja vielä jonkin verran nauttimaankin siitä.

' I'm not afraid of anything,
I just need to know that I can breathe,
And I don't need much of anything,
But suddenly (suddenly)

I am small and the world is big,
All around me is fast moving,
I'm surrounded by so many things,
Suddenly (suddenly) '

~ Avril Lavigne - How does it feel ~

Osa 85.

Koitan saada itseäni kokoon. Kerään palasiani lattialta. Kuulen kuinka äiti ja isä juttelevat sukulaisten kanssa menneistä viikoista. Kuulen valheita äitini suusta. Hän sanoo meillä menevän hyvin. Kuulen kuinka valheen sanat tulevat hänen suustaan luontevasti. Minun tekee mieli juosta rappuset alas. Haluan sanoa totuuden, mutta tiedän, että en voi tehdä niin. Meidän täytyy taas olla se täydellinen perhe heidän silmissään.

Meille tuli siis tänään sukulaisia kylään melkein toiselta puolelta Suomea. En ole nähnyt mummoa ja pappaa vuoteen. Kuitenkin nyt, kun he ovat täällä en haluaisi edes nähdä heitä. En halua nähdä ketään. Haluaisin vain lukittautua omaan huoneeseeni. Laittaa musiikit täysille, ja upputua taas omiin ajatuksiini. Tiedän kuitenkin, että en voi tehdä niin. Mun täytyy esittää iloista ja sosiaalista nuorta naista. Mun täytyy nauraa, hymyillä. Mun täytyy esittää jotain mitä en kuitenkaan todellisuudessa ole.

Aamupalat. Lounaat. Päivälliset. Välipalat. Iltapalat. Nuo kaikki ovat asioita joita vihaan päivittäin yhä enemmän. Tullessani kotiin äiti kysyy heti, että mitä haluan ruoaksi? Vastaan aina, että olenko koskaan valittanut ruoasta? Miksi hän kysyy aina juuri minulta, että mitä syötäisiin tänään? Luulempa, että hän tekee sen jopa ehkä kiusallaan. En tiedä. Hän tietää, että mä kuitenkin vain närkin ruokaa sanomatta sanaakaan. Odotan että muut ovat syöneet ja lähteneet pöydästä. Lopulta kaadan ruoat roskikseen. Kiitän ruoasta ja lähden tyytyväisenä pois.

Tajusin tänään herätessäni, että minulla on aivan tajuton ikävä kultaani. Haluaisin vain painautua häntä vasten. Pitää häntä kädestä. Katsoa hänen silmiinsä ja suudella häntä. Olla vain hänen vieressään aivan hiljaa. Minulla on ikävä, mutta kuitenkaan en voi nähdä häntä. Ikävä repii minua sisältä päivittäin vain lisää. Välillä tuntuu, että en saa mitään aikaseksi, koska ikävöin. Haluaisin tuntea edes hetken taas sen tunteen, kun hän ottaa minusta kiinni. Silloin voin sanoa olevani onnellinen.

' And they say that life goes on

And you must be strong
But you know, there is something wrong
All the beauty's gone
Do You know what it's like
When it falls on you
And you try to carry on
But you've come undone '
~ Anna Abreu - Come undone ~