Osa 120.

Roikun oksan varassa kalliolla miettien, että päästän siitä irti. Voimani heikkenevät koko ajan, mutta silti pidän kiini. Kuitenkin haluaisin vain tippua.

Hymyilen, kaikki on hyvin. Valhe. Mikään ei tunnu siltä, että voisin hyvin. Että jokin olisi hyvin. Haluaisin niin kovin täältä pois. Haluaisin olla hetken, edes hetken ilman tätä kaikkea. Toistan itseäni ja sanon taas kerran, että en tiedä kuinka kauan jaksan herätä uuteen aamuun.
Olen vain enemmän ja enemmän sekaisin elämäni kanssa. Kaikki tuntuu vain kaatuva päälle aivan samalla hetkellä. En jaksa kantaa hartioillani mitään ylimääräistä. En jaksa kuulla yhtään huutoa ja raivoa minun korvilleni. En jaksaisi kuunnella edes ystävieni murheita. En vaan jaksa.

Lupasin itselleni, että en rakastu, mutta niin pääsi kuitenkin käymään aivan huomaamatta. Niinä hetkinä kun hän on kanssani tuntuu siltä, että joku oikeasti välittää ja tahtoo minut viereensä. Tämä ihminen saa minut taas rakastamaan itseäni hiukan enemmän, ja jaksamaan elämässäni taas yhden päivän eteenpäin. Hänen kanssaan jaksan hymyillä, nauraa ja olla oma itseni. Haluaisin olla hänen tyttönsä, mutta pelkään sauttavani häntä, koska olen itse niin hajalla ja epävarma elämäni kanssa. Liikun itseni kanssa niin heikoilla jäillä, että en voi antaa, enkä tahdo kenenkään katsovan vierestä kuinka vihaan elämääni ja itseäni.

Rakastan, mutta joku minussa vastustaa kuitenkin tätä tunnetta sisälläni, koska tiedän vain satuttavani. Minun ei pitäisi antaa kenenkään rakastaa itseäni, en ole ansainnut sitä. En pysty antamaan tällä hetkellä kenellekään sitä, mitä kaikki eniten kaipaavat -rakkautta ja läheisyyttä.

Osa 119.

Lasken pääni polviini ja huokaan. En haluaisi tuntea mitään. Haluaisin olla vain jotain niin tyhjää, että kaikki lipuisi ohi ilman, että tuntisin mitään.

Rikki, niin hajalla sisältä. En jaksa enää valehdella itselleni, että pärjään tässä elämässä, koska asia ei ole niin. En jaksa enää kieltää asiaa itseltäni, että haluan pois täältä, koska tuo tunne on vaan niin vahva sisälläni. Elämäni on vaan liian sekasin siihen, että jaksaisin nousta uuteen huomiseen. Minulla ei vain ole enää voimia siihen, että hymyilen ihmisille aivan kuin kaikki olisi hyvin. Minulla ei myöskään ole voimia siihen, että jaksaisin itseäni ja ajatuksiani. En todella tiedä mitä teen.

En haluaisi puhua tästä, mutta minun on pakko. Nyt taas muistan kuinka helpottava tunne se on, kun terävä viilto tuntuu kyljessä ja punainen vana valuu hitaasti kylkeäni pitkin. Pääsen tuolloin hetkeksi pois tästä maailmasta jonnekin kauas täältä. Tuona hetkenä minusta tuntuu siltä, että kaikki helpottuisi. Tuolloin minulla on hetken hyvä olla. Mutta seuraavana päivänä katson taas jälkiä kyljissäni kysyen itseltäni, että miksi?

' The fight is over
The mad rain had gone past over me
Blood is flowing down
Tear is flowing down '
~ X Japan - Alive ~

Osa 118.

Haluan kääntää selän kaikelle. Olen liian väsynyt jatkamaan. Toivoisin olevani jossain missä saisin vain olla ja levätä.

Silmäni ovat väsyneet, mutta en voi käydä nukkumaan. Minusta vain ei ole siihen, että menisin peiton alle, sulkisin silmäni ja heräisin taas aamulla uuteen päivään. En muista milloin olisin viimeeksi käynyt nukkumaan niin, että en heräisi yöllä siihen, että jostain kuuluu kolahdus tai vain pienen pieni rasahdus. Olen kyllä yrittänyt nukkua, mutta siitä vain ei tule mitään. Olen kadottanut sen tunteen, kun on niin väsynyt, että nukkumaan meno tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Osaanko enää nukkua ollenkaan?

Miten pieni ihminen voi tuntea näin isoa taakkaa sisällään. Tuo taakka tuntuu isolta, koska asiat jotka sen aiheuttavat ovat vain liian isoja minulle. En muista milloin olisin ollut näin heikko, kuin nyt muutaman viikon olen ollut. Minulla ei ole ollut voimia edes nähdä ystäviäni, vaikka yleensä pystyn näkemään heitä aina.
Pystyn nyt myöntämään myös itselleni sen, että olen oikeasti siinä pisteessä, että saattaisin tarvita ulkopuolisen apua. Vaikka tuon asian myönnänkin, niin se tuntuu ristiriitaiselta, koska en halua apua kuitenkaan loppupeleissä muualta. Periaatteeni on aina ollut, että minun täytyy itse selvitä omista asioistani, koska kuka muu niihin voi vaikuttaa kuin minä itse? Haluaisin unohtaa hetkeksi itseni ja katsoa maailmaan jonkun toisen silmillä.

Syö. Tuo sana huutaa minulle joka päivä yhä pahemmin ja pahemmin. Joku sisälläni koittaa saada ottamaan edes yhden ylimääräisen leivän, mutta minä en pysty siihen. Minulle on vain tullut yhä vaikeammaksi syödä. Ennen sain syötyä juuri ja juuri yhden lämpimän ruuan, mutta nyt sekin on jäänyt. Koulussa ollessani lautasellani näkyy ainoastaan salaattia ja lopulta sekin lojuu bioastiassa. Oloni on taas heikompi fyysisesti kuin pitkään aikaan, koska en osaa syödä. Haluaisin kyllä, mutta se tuntuu vain niin vaikealta ja ylitsepääsemättömältä asialta.

' Ei tieni mun oo voittojen
Oot nähnytkin sen
Sinä ymmärrät pahaiten
Miten arkana taas etees jään
Vain hengittämään
Ja sä kuiskaat
Et mee mihinkään '
~ Juha Tapio - Kuiskaus ~

Osa 117.

Tahdon aloittaa alusta. Tahdon lähteä liikkeelle ja etsiä omaa paikkaani. Näinkö minusta voisi tulla onnellinen? Saisinko uudella alulla elämäni taas kasaan?

Olen miettinyt kauan sitä hetkeä, kun vihdoin pääsen muuttamaan ja aloittamaan kaiken ns. alusta. Tiedän jo paikan minne haluan muuttaa, mutta sekin on periaatteessa vielä auki, koska saatan lähteä opiskelemaan muulle paikkakunnalle. Tuo paikkakunta ei ole niin oleellista kuitenkaan tässä asiassa mitä olen miettinyt vaan se, että auttaisiko se todella tilannettani, että lähtisin pois tältä paikkakunnalta ja rakentaisin elämääni uudestaan. En tiedä, mutta toivon vaan kovasti niin.

Elämäni nyt, mitä se on?
Elämäni on pyörinyt nyt noin neljän vuoden aikana pahan olon, syömishäiriön ja ahdistuksen ympärillä. Välillä on ollut helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta olen silti selvinnyt jokaisesta päivästäni. Elämässäni on ollut paljon iloa, uusi ystäviä ja rakkautta, mutta siihen on kuulunut myös paljon surua, kuolemaa ja sydänten särkymistä. Kadun paljon tehtyjä asioita, mutta olen oppinut elämään virheideni kanssa. Olen elämässäni satuttanut lähimmäisiäni useasti, mutta niin olen myös itseäni. Olen valehdellut ja minulle on valehdeltu. Olen särkenyt sydämmiä, mutta myös minun sydämmeni on särjetty. Olen ikävöinyt ja kaivannut. Olen näiden kaikkien asioiden keskelä miettinyt kuolemaa ja pois lähtemistä usein. Tuossa hiukan elämääni tiivistettynä muutamaan hassuun lauseeseen.
Muuttuisivatko nuo asiat, kun pääsen muuttamaan ja jatkamaan elämääni toisaalla? En tiedä.

Olen ollut kotona nyt neljä päivää ja nyt taas muistan miksi en viihdy täällä paria päivää pidempään. Tulin kotiin keskiviikkona ja täällä oli kaikki aivan sekaisin. Astuessani eteiseen kuulin jo huutoa ja tappelua. Minun teki mieli perääntyä ja lähteä pois, mutta en voinut tehdä niin. Tuota samaa huutoa ja tappelua olen nyt kuunnellut nämä neljä päivää. En jaksaisi enää.
Eilinen yö meni taas valvoen ja miettien kaikkea. Olen aivan sekaisin asioideni ja ajatuksieni kanssa. En osaa enää juosta ajatuksiani karkuun. Olen vain niin hajalla itseni kanssa.

Osa 116.

Kävelen sateessa miettien asioitani. Sade kastelee hiukseni ja kyyneleeni sekoittuvat sadepisaroihin. Ajatukseni valuvat sadepisaroiden mukana poskiltani maahan. Tunnen oloni tyhjäksi.

Haluaisin tuntea jotain. Tunnen kyllä, mutta haluaisin tuntea jotain muutakin kuin ainaista kipua sisälläni ja ahdistusta päässäni. Nuo tunteet tappavat minua hitaasti, mutta sitäkin varmemmin ja kivuliaammin. Se tunne, kun maailmastani katoaa valo ja silmäni sumenevat kyyneileistä ovat minun elämässäni kuin aamuja jotka ovat vain pakko kohdata. Haluaisin muuttua, haluasin tuntea taas niinkuin ennen, mutta en pysty siihen.

En jaksa. En toddella jaksa. Olen vaan niin rikki ja hajalla itseni kanssa. Joskus toivoisin vain pääseväni täältä pois, koska tiedän, että silloin minua ei satuttaisi enään mikään. Eivät teot, eivätkä sanat, silloin minua ei satuttaisi enään mikään, vaan saisin vain olla. Tiedän että minulla on ihmisiä ketkä välittävät (tai niin ainakin sanovat), mutta silti tuntuisi vain paremmalta hyvästellä kaikki. Miksi jäisin? Tuo kysymys on pyörinyt päässäni ehkä liikaakin. Jos mietin kuukausia taakseppäin niin silloin minulla oli hyvä syy jäädä tänne. Syy oli ihminen ketä rakastin. Mutta nyt kaikki on toisin. En keksi tarpeeksi pätevää syytä jäädä tänne, mutta siltikin vielä istun tässä koneen ääressä ja kirjoitan tätä tekstiä.

Entä jos joskus en heräisikään aamulla? Tulisinko katumaan sitä? Kysymyksiä toistensa perään, mutta mistä löydän vastaukset?

' Runneltua itsetuntoo
ei ole helppo kantaa
mut pako pilvilinnoihin
uutta toivoo antaa '

~ Klamydia - haaveet elättää ~