Osa 56.

Silmäni täyttyvät taas kyynelistä. Olo on sanoinkuvaamattoman huono. Hukutan taas itseni musiikkiin. Kietoudun vilttiin ja katson koneen ruutua kuitenkaan mitään tekemättä. Kaikki pyörii taas vain päässäni. En tiedä johtuuko tämä olo siitä, että olen kotona, sillä tämä huuto ja riitely tekee minut kireäksi ja herkäksi. Mä en edes tällähetkellä tiedä oikeaa syytä siihen, miksi mulla on tälläinen olo? Koitan etsiä niitä syitä, mutta ei mikään niistä ole syy tähän oloon. Mä en vaan osaa selittää tätä mun oloa. Haluaisin vain hautautua kaikelta sänkyyni. Unohtua taas sinne hetkeksi. Olla vain yksin omassa huoneessani.

Mä en halua kuulla enään huutoja kotona siitä, kuinka mä olen meidän perheen isoin ongelma. Kuinka mä teen itse elämästäni vaikeaa. Kuinka olen itse aiheuttanut kaiken paskan elämääni. Mun tekee niin pahaa kuulla äitini tai isäni suusta, että olen ollut syypää tähän kaikkeen itse. Joskus kuulen nuo sanat myös pikkuveljeni suusta. Ei, en mä ole. Mä tiedän sen varsin hyvin. En mä näitä ongelmia halunnut itselleni. En mä halunnut tätä jatkuvaa ahdistusta ja pahaa oloani itselleni, en. Mä tekisin mitä vain, että tää kaikki paha olo lähtisi pois mun sisältä, pois mun mielestä. Mä olen sanonut monesti, että antaisin mitä vain, että mulla olisi edes yksi päivä kun olisin onnellinen, ja mun mielessä ei olisi mitään näitä asioita/ajatuksia mitkä nyt pyörivät joka päivä toistuvasti mielessäni.
Kirjoittamisestakaan ei tule nyt mitään. Ajatukset eivät pysy kasassa, joten päätän tämän postauksen tähän.

Osa 55.

Heräsin huonosti nukutun yön jälkeen. Heitin viltin päälleni ja lähdin tupakalle. Viivyin n. 15 minuuttia ulkona. Menin eteiseen. Katsoin itseäni peilistä. Silmiini nousi kyyneleet. Petyin taas uudestaan peilikuvaani. Kävellessäni rappusia tunsin taas kuinka silmissäni sumenee. Pysähdyin hetkeksi. Päästyäni omaan huoneeseen paiskasin oveni kiinni. Tipahdin lattialle.
Halusin vain unohtaa itseni ja tämän maailman.

Mä petyn päivä päivältä pahemmin itseeni. Aina kun katson peiliin,mun tekisi vain mieli hajoittaa se. Joskus tuntuu, että mä en välillä edes tunne sitä tyttöä siellä peilissä, joka mua katsoo takaisin. Joskus sen tytön silmät ovat kyynelissä. Sen tytön vaatteet ovat aivan liian isot. Tytön kaulassa roikkuu kyltti help me. Se tyttö koittaa pärjätä siinä mailmassa missä elää, mutta hänen voimansa hupenevat päivä päivältä. Joskus taas se tyttö nauraa vain minulle. Katsoo mua tyhmästi kysyen; etkö sä paremaan pysty? Tuo tyttö tuntuu pysyvän siellä peilissä muistuttamassa mua siitä, että olen taas epäonnistunut, ja muistuttamassa mua siitä, millainen mä olin joskus.

Joskus haluaisin vain kadota sieltä peilistä kokonaan.

' There's a girl in the mirror
I wonder who she is
Sometimes I think I know her
Sometimes I really wish I did
There's a story in her eyes
Lullabies and goodbyes
When she's looking back at me
I can tell her heart is broken easily '
~ Britney Spears - Girl in the mirror ~

Osa 54.

Mun pää hajoaa päivä päivältä taas enemmän. Mä en jaksa, en edes halua kuulla kuinka paska olo muilla on. Mulla ei riitä voimat siihen enään, että mä kuuntelen muita. Mitä mä voisin kuitenkaan tehdä? En mä voi kuitenkaan olla se pelastava enkeli, joka voisi kääntää kaiken taas hyväksi. En mä osaa kuitenkaan sanoa niitä oikeita sanoja, jotka helpottaisi oloa. Mä en halua olla itsekäs, mutta mun on pakko välillä ottaa huomioon mun oma olo. Mä en sano usein, että en halua kuunnella, tai että en jaksa, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Mun on nyt vaan pakko ajatella vähän itseänikin. Tiedän jo nyt, että mun on vaikea olla kuuntelematta muita, olla muiden tukena. Ei, en mä aio hylätä ketään mun ystäviä. Kyllä mä aion kuitenkin olla muiden tukena sen verran kun pystyn. Se mihin pystyn voi olla vähäistä, mutta toivon vain, että se riittää.

' Mä oon väsyny, mä lysähdän polvillee
Vaivun turvallisen ristin juuree
Painan silmät kii, turvaan itse suureen
Kysymykset pyynnöt tykö Herran Jeesuksen
Mä oon väsyny, mä lysähdän polvillee
Vaivun turvallisen ristin juuree
Mä suojaudun tältä maailmalta
Mä oon turvassa pahuudelta '

~ Rauzka - Sateista ~

Osa 53.

"Sä et taida olla tarpeeksi pohjalla, että tarvitsisit apua", nuo sanat kuulin tänään mun psykiatrilta. Mä en muista kuinka monta kertaa mä olen hänelle sanonut, että mä en jaksa. Vaikka mä en hänelle puhukkaan niin hirveästi, niin nuo sanat mä olen hänelle monesti sanonut kysyessään minun kuulumisia. Mä tiedän sen itse, että mä olen pohjalla, että mun voimat ovat täysin loppu. Eikö hän ymmärrä, että mä en ole vain voinut puhua hänelle mun olosta, koska en ole kokenut, että hän on oikea ihminen siihen. Enkä mä ole koskaan osannut puhua oikein kenellekään psykiatrille, vähiten nykyiselleni.

Mä en taas ymmärrä miten ja missä vaiheessa mä olen taas löysännyt otetta syömisten kannalta. Tänään olen syönyt taas aivan liikaa. Mä söin ystäväni ollessa meillä leivän, karkkia ja appelssiinin. Leivän pidin sisälläni, mutta karkit ja appelssiinin oksensin heti tilaisuuden saatuani. Ahdistuin aivan mielettömästi syödessäni karkkia ja appelssiinin. Tiesin että ystäväni lähtisi kohta, ja voisin mennä oksentamaan ilman että hän tajuaisi. Niin teinkin; heti ystäväni lähdettyä menin vessaan ja oksensin kaiken mitä olin suuhuni laittanut. Tulin vessasta silmät vuotaen, ja olin aivan normaali, ehkä hieman tyytyväisempi taas itseeni.Minun täytyi myöntää itselleni, että mä olen kaivannut sitä tyhjyyden tunnetta oksennettuani. Ehkä sairasta, mutta mulla on ollut tuota tunnetta aivan älyttömän kova ikävä.

Mä taas mietin sitä, kuinka ihanaa olisi olla taas lapsi. Olla tietämättä kaikesta mailman pahuudesta. Olla taas se pieni lapsi, jota pidetään kädestä, josta huolehditaan, ja joka peitellään joka päivä iltasadun kera. Joskus mä haluaisin vielä olla se äidin pikkutyttö, jolle oli aina syli varattuna, jos tuli haava tai oli paha mieli. Mä välillä niin kaipaan sitä tunnetta, kun sai vain itkeä kaikin äidin kaulukseen, ja tuntea itsensä äidille tärkeäksi ja rakkaaksi.

' Little girl
kisses her mom
Tells her I love you
Holds on to her hand

Little girl doesn't have much
She walks with a smile
she's so full of life

But she cries in the night
Just tryin' to hold on
No one can hear
She's all alone

This little girl closes her eyes
all that she wants
is someone to love
Someone to love ''

~ Enrique Iglesias - Little girl ~

Osa 52.

Mä luulin että saisin siirrettyä kaiken mun mielestä pois jos mulla olisi joku ystävä seuranani, joku koko ajan vieressä. Jouduin kuitenkin taas pettymään. Kaikki ajatukset pyörivät silti mun päässä, ja olo on edelleen huono. Kyllä mä olen nauranut hänen kanssaan, mutta sisälläni kuitenkin valuvat ne samat kyyneleet. Mä en pääse mun oloani mitenkään karkuun. En, vaikka kuinka taas haluaisin hymyillä niinkuin ennen. En tiedä, mutta musta tuntuu, että nytkin tämä mun olo paistaa ystävälleni läpi. Vaikka mä kuinka yritän olla ihan 'normaali', niin silti luulen, että hän on jo huomannut oloni tahtomattani. Saisimpa edes joskus siirrettyä tämän olon musta pois, ja nauttia edes hetken olostani. Mä niin toivon, että mulla olisi hyvä olla edes joskus.

Ahdistus oli taas tänään aivan hillitön kun jouduin syödä makaroonimössöä. Vaikka mä otin ihan vähän, niin mun oli älyttömän vaikea saada sitä syötyä. Teki pahaa laittaa haarukka suuhun, ahdistus oli aivan sietämätön taas. Mutta mä tiesin, että mun olisi pakko syödä jos en haluaisi kuunnella huutoja. En mä olisi syönyt jos ystäväni ei olisi ollut meillä. Olisin kieltäytynyt aivan niinkuin ennen. Olisin kuunnellut ne huudot, mutta nyt mä en vaan kehdannut käydä väittämään ystäväni kuullen äidilleni vastaan.

Sama ahdistus tuli, kun äiti huomautti minun käydessäni alhaalla, että mun pitäisi syödä leipä. No niimpä kysyin ystävältäni onko hänellä nälkä, ja että mäkin voisin syödä yhden leivän. Ahdistus. Sanat mun on pakko syödä tämä leipä pyöri mun päässä, kun söin leipää. Mä olisin vain halunnut käydä huutamaan äidilleni, että ei hän voi minua pakottaa syömään. Ei hänellä ole oikeutta. Olisi vaan puuttumatta mun elämään, ja antaisi mun vaan olla. En mä voinut huutaa noita sanoja äidilleni ystäväni kuullen, en mä halunnut. Sain kuitenkin syötyä leivän ajan kanssa, mutta olisi tehnyt mieli vain lähteä vessaan oksentamaan kaikki. Mä en vaan kestä tätä ahdistusta mikä mulle tulee kun syön, en vaan enään yhtään. Mä en haluaisi laittaa mitään suuhuni. Toisaalta, mä en jaksa kuunnella äitini jokapäiväistä huutoakaan, koska se hajottaa mua vaan enemmän.