Osa 56.

Silmäni täyttyvät taas kyynelistä. Olo on sanoinkuvaamattoman huono. Hukutan taas itseni musiikkiin. Kietoudun vilttiin ja katson koneen ruutua kuitenkaan mitään tekemättä. Kaikki pyörii taas vain päässäni. En tiedä johtuuko tämä olo siitä, että olen kotona, sillä tämä huuto ja riitely tekee minut kireäksi ja herkäksi. Mä en edes tällähetkellä tiedä oikeaa syytä siihen, miksi mulla on tälläinen olo? Koitan etsiä niitä syitä, mutta ei mikään niistä ole syy tähän oloon. Mä en vaan osaa selittää tätä mun oloa. Haluaisin vain hautautua kaikelta sänkyyni. Unohtua taas sinne hetkeksi. Olla vain yksin omassa huoneessani.

Mä en halua kuulla enään huutoja kotona siitä, kuinka mä olen meidän perheen isoin ongelma. Kuinka mä teen itse elämästäni vaikeaa. Kuinka olen itse aiheuttanut kaiken paskan elämääni. Mun tekee niin pahaa kuulla äitini tai isäni suusta, että olen ollut syypää tähän kaikkeen itse. Joskus kuulen nuo sanat myös pikkuveljeni suusta. Ei, en mä ole. Mä tiedän sen varsin hyvin. En mä näitä ongelmia halunnut itselleni. En mä halunnut tätä jatkuvaa ahdistusta ja pahaa oloani itselleni, en. Mä tekisin mitä vain, että tää kaikki paha olo lähtisi pois mun sisältä, pois mun mielestä. Mä olen sanonut monesti, että antaisin mitä vain, että mulla olisi edes yksi päivä kun olisin onnellinen, ja mun mielessä ei olisi mitään näitä asioita/ajatuksia mitkä nyt pyörivät joka päivä toistuvasti mielessäni.
Kirjoittamisestakaan ei tule nyt mitään. Ajatukset eivät pysy kasassa, joten päätän tämän postauksen tähän.