Osa 87.

Huutoa, itkua, tappelua ja yksi lyönti. En jaksaisi tätä enään. Yksi kokonainen päivä kotona, ja tunnen sisälläni vain suurta vihaa.

Miksi minulla on niin suuri viha perhettäni kohtaan? Onko tämä minulle suojautumis -tai pakenemiskeino kotona odottavaa arkea kohtaan? Miksi aina minä olen se joka aloittaa ainaisen kinastelun ja tappelun? Vihaanko mä tosiaan perhettäni, vai tarkoittaako tämä tunne sisälläni jotain muuta? Onko tämä kaikki kinastelu ja tappelu minun syytäni? Kysymyksiä joihin en jaksa miettiä vastauksia. Mulla ei vain ole siihen enään voimia.

Ajatukseni karkasivat. En saa mitään kirjoitettua. Lähden ulos kävelemään yksi toive mielessäni; että siten saan ajatuksiani selvitettyä ja oloani paremmaksi.

Osa 86.

Minulla oli kivaa, sanoin halatessani ystävääni pitkästä aikaa. Tunsin hymyn irtoavan kasvoilleni. Laitoin auton oven kiinni, ja heilautin kättäni taas hyvästiksi.

Viikonloppu on takana, ja mä olen taas juossut edestakaisin ja ollut siellä sun täällä.
Lauantaina menin kullalleni pitkästä aikaa. Emme olleet nähneet kahteen viikkoon johtuen minusta. Aluksi olin todella vaivautunut, mutta syytä siihen en ole vielä keksinyt. En tiedä miten olla, mitä sanoa tai mitä tehdä. Kuitenkin kaikki alkoi rullaamaan jossain vaiheessa taas omalla painollaan, ja osasin olla niinkuin ennenkin. Kaikki kuitenkin muuttui nopeasti, kun lähdimme kultani kanssa naapuriin hänen ystävänsä luokse, joka oli saanut noin kuukausi sitten vauvan. Kävellessämme sinne minulle iski jonkinlainen paniikki, jos sitä siksi voi kutsua. Mennessämme sisälle sanoin moi ja menin istumaan sohvalle. Katsoin sitä pientä tyttövauvaa joka oli sohvalla. Omatuntoni alkoi kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin katsoessani sitä pientä vauvaa, ja loppujenlopuksi käänsin pääni pois, enkä enään halunnut nähdä sitä. Tunsin vaan itseäni ja päätöksiäni kohtaa vihaa.

Lähdimme tuon vierailun jälkeen ystävällemme viettämään iltaa. Ihmisiä, karaokea ja alkoholia oli tiedossa, ja tiesin, että en nyt jaksaisi, mutta menin silti. Minun teki vain mieli juosta pois -olla yksin, mutta silti jäin sinne. Jossain vaiheessa ystäväni soitti ja pyysi minua lähtemään hänen kanssaan keskustaan, ja niin lähdinkin. Minulla oli mukavaa, mutta kun kylmä yllätti, niin päätimme mennä tuonne takaisin, ja ne "pirskeet" olivatkin jo melkein loppu. Istuimme siellä vielä hetken, ja sitten ystäväni lähti, ja sen jälkeen minä ja kulta lähdimme myös heille. Olin ahdistunut tuon koko päivän, mutta luulempa kuitenkin, että tuo ahdistus pysyi muilta salassa kuten halusinkin.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Eilen ollessani saunassa viiden nuorehkon miehen kanssa ylitin itseni täysin. Ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun menin saunaan muiden kanssa. Olin bikinit päällä melkein koko illan. Saunoimme ja välillä jotkut söivätkin ja alkoholi myös virtasi. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin epäröimään. Tunsin itseni taas isoksi, valtavaksi ja rumaksi tytöksi. Katsoin itseäni, ja totesin olevani edelleen se lihavan pyöreä tyttö.
Menin hetkeksi istumaan laiturille. Poltin tupakan, ja kuuntelin vain sitä hiljaisuutta. Sain itseni koottua ja kuitenkin pystyin vielä menemään saunaan, ja vielä jonkin verran nauttimaankin siitä.

' I'm not afraid of anything,
I just need to know that I can breathe,
And I don't need much of anything,
But suddenly (suddenly)

I am small and the world is big,
All around me is fast moving,
I'm surrounded by so many things,
Suddenly (suddenly) '

~ Avril Lavigne - How does it feel ~

Osa 85.

Koitan saada itseäni kokoon. Kerään palasiani lattialta. Kuulen kuinka äiti ja isä juttelevat sukulaisten kanssa menneistä viikoista. Kuulen valheita äitini suusta. Hän sanoo meillä menevän hyvin. Kuulen kuinka valheen sanat tulevat hänen suustaan luontevasti. Minun tekee mieli juosta rappuset alas. Haluan sanoa totuuden, mutta tiedän, että en voi tehdä niin. Meidän täytyy taas olla se täydellinen perhe heidän silmissään.

Meille tuli siis tänään sukulaisia kylään melkein toiselta puolelta Suomea. En ole nähnyt mummoa ja pappaa vuoteen. Kuitenkin nyt, kun he ovat täällä en haluaisi edes nähdä heitä. En halua nähdä ketään. Haluaisin vain lukittautua omaan huoneeseeni. Laittaa musiikit täysille, ja upputua taas omiin ajatuksiini. Tiedän kuitenkin, että en voi tehdä niin. Mun täytyy esittää iloista ja sosiaalista nuorta naista. Mun täytyy nauraa, hymyillä. Mun täytyy esittää jotain mitä en kuitenkaan todellisuudessa ole.

Aamupalat. Lounaat. Päivälliset. Välipalat. Iltapalat. Nuo kaikki ovat asioita joita vihaan päivittäin yhä enemmän. Tullessani kotiin äiti kysyy heti, että mitä haluan ruoaksi? Vastaan aina, että olenko koskaan valittanut ruoasta? Miksi hän kysyy aina juuri minulta, että mitä syötäisiin tänään? Luulempa, että hän tekee sen jopa ehkä kiusallaan. En tiedä. Hän tietää, että mä kuitenkin vain närkin ruokaa sanomatta sanaakaan. Odotan että muut ovat syöneet ja lähteneet pöydästä. Lopulta kaadan ruoat roskikseen. Kiitän ruoasta ja lähden tyytyväisenä pois.

Tajusin tänään herätessäni, että minulla on aivan tajuton ikävä kultaani. Haluaisin vain painautua häntä vasten. Pitää häntä kädestä. Katsoa hänen silmiinsä ja suudella häntä. Olla vain hänen vieressään aivan hiljaa. Minulla on ikävä, mutta kuitenkaan en voi nähdä häntä. Ikävä repii minua sisältä päivittäin vain lisää. Välillä tuntuu, että en saa mitään aikaseksi, koska ikävöin. Haluaisin tuntea edes hetken taas sen tunteen, kun hän ottaa minusta kiinni. Silloin voin sanoa olevani onnellinen.

' And they say that life goes on

And you must be strong
But you know, there is something wrong
All the beauty's gone
Do You know what it's like
When it falls on you
And you try to carry on
But you've come undone '
~ Anna Abreu - Come undone ~

Osa 84.

Tyhjä olo. Aivan kuin jotain puuttuisi mun elämästä. Mä ikävöin. Ja taas toisaalta samalla haluan unohtaa kaiken. Mitä mä haluan itseltäni tai läheisiltäni? Mitä teen itseni kanssa? Miten osaisin olla kultani kanssa samalla tavalla kuin ennen? Miksi mä edelleen olen näin hukassa itseni kanssa? Onko mulla mitään syytä jäädä tänne? Mistä löydän ihmisen, kenelle osaisin puhua? Mistä päin sisintäni löytäisin sen entisen iloisen ja nauravan tytön? Miksi, mistä, miten...? Kysymyksiä riittää, vastaukset vain puuttuvat.

Kuuntelen musiikkia. Uppoudun täysin korviini kantautuviin sointuihin ja lyriikoihin. Löydän monesta kappaleesta lauseita, jotka ovat kuin minun suustani. Löydän sanontoja ja mietteitä, jotka osuvat kohdalleni täydellisesti. Juuri tietenkin nyt, kun minulla on haikea ja tyhjä olo, niin sekoituksella oleva winamp löytää ne kaikkein haikeimmat ja muistoja tuovat kappaleet. Kyynel vierähtää poskelleni, kun kuulen kappaleen joka tuo kaikki hyvät ajat mieleen. Ajat jolloin nauroin, hymyilin ja erityisesti ajan jolloin en tiennyt mitään tästä tunteesta mitä koen nyt. Tuon ajan haluaisin takaisin.

Ystäväni soitti hetki sitten. Kysyi, että olenko kunnossa? Ihmettelin tuota kysymystä hetken, mutta sitten tajusin mistä on kyse. Hänkin oli kuullut missä olin ollut vähän aika sitten. Olin siis tässä yksi päivä taas paikassa, jossa liikkuu huumeet. Paikassa, jossa mua on satutettu monesti. Paikassa, jonne lupasin olla menemättä. Menin silti, ja satutin itseäni vain lisää sillä.
Kuitenkin, vastattuani ystävälleni, että olen kunnossa, hän sulki puhelimen, ja laittoi viestin pyytääkseen anteeksi puhelun katkaisua ja kirjoitti vain, että pitäisin itsestäni huolta ja, että hän on huolissaan minusta.

' You tell yourself that you'll be strong
But your heart tells you
this time you're wrong '
~ Gary Moore - Empty rooms ~

Osa 83.

Katoan itseltäni päivä päivältä vain enemmän. Tuntuu kun olisin kahlinnut itseni ja ajatukseni sisimpääni lukoilla kiinni. Minä olen hukassa itseni kanssa. En tiedä minne kuulun. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen katoamassa ystäviltäni, lähimmäisiltäni ja ehkä kaikkein eniten kullaltani. En halua, tai en pysty näkemään ketään -voimani eivät vain riitä. En halua näyttää muille, että olen heikko ja eksyksissä itseni kanssa.

Olen nyt viimeiset kaksi viikkoa pyörinyt poikien tai oikeastaan nuorten miehien kanssa keihin tutustuin. Heidän kanssaan minun on helppo olla. He eivät tunne minua, eivätkä osaa lukea minua kuten ystäväni tai kultani. Kuitenkaan tuo ei ole ainut syy miksi heidän kanssaan olen. Mä jotenkin viihdyn heidän seurassaan. Osaan olla melkein oma itseni heidän kanssaan. Kuitenkin tiedän, että yksi näistä "pojista" on minusta kiinnostunut. Huomaan sen hänen käytöksestään, mutta kuitenkaan se ei häiritse minua mitenkään. Ja vaikka halaankin häntä nähdessämme ja myös silloin kuin sanomme heipat, niin ainakaan minulle se ei merkitse mitään. Ei minua ole haitannut, että hän on muutaman kerran antanut suulleni suukon, kun olemme halanneet, koska tiedän, että en ole ainut kenelle hän noin tekee. Ainakin luulen tietäväni.
Mulla on kuitenkin jotenkin paha omatunto, koska olen näiden "poikien" kanssa, mutta en kuitenkaan näe kultaani, tai ystäviäni. En tiedä miksi en pysty näkemään niitä tärkeimpiä ihmisiä silloin, kuin heitä eniten tarvitsisin.

Käyn illalla nukkumaan. Pyörin sängyssäni pitkään. Katson kelloa. Laitan silmäni kiinni. Havahdun painajaisiini. Tämä toistuu joka yö. Aamulla herätessäni olen väsynyt ja kiukkuinen. Univelat alkavat painaa päälleni, huomaan sen nyt jo itsekin. En muista painajaisiani, mutta herään siihen, että olen aivan hikinen ja olen jotenkin pelkotilassa ja kuin paniikki olisi valtaamassa minut. Kaipaan edes yhtä yötä jolloin saisin vain nukkua ja herätä aamulla pirteänä.

' Rikkinäinen oli eilinen
Vaikka tahdon pakoon pääse en
Sekaisin taas kaikki kaunis on
Jossain tunne - kipu sanaton
Josta millään kiinni ei saa '
~ Bass'n Helen - Liekeissä ~