Osa 49.

Siirryin vuodatuksesta kirjoittamaan tänne, ja jatkan täällä siitä mihin olen vuodatuksessa jäänyt. Vuodatus ei vaan enään ollut se mun juttu, ja kirjottaminen siellä tuntui hankalalta, joten nyt olen täällä. Jos joku sattuu eksymään blogiini, ja haluaa tietää enemmän mun elämästä ja ajatuksista, niin niitä voit käydä lukemassa täällä.

Mun pitäisi opetella pysähtymään hetkeksi, sanomaan itselleni seis. Luulisi että olisi ihan helppoa pysähtyä kuuntelemaan itseänsä. Mutta ei, mulle se ei ole koskaan ollut helppoa. En ole koskaan osannut pysähtyä edes hetkeks miettimään ja ajattelemaan missä tilanteessa mä taas olen tai katsomaan sitä, miten mä oikeasti voin. Kyllä mä luultavasti tiedän jo nyt, että miten voin, mutta mä en vain pysty myöntämään sitä. Mä en pysty myöntämään, että tämä kaikki on karannut taas mun käsistä tahtomattani. Toisaalta mä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, missä mä nyt olen, mutta taas toisaalta pelkään, että jos tämä menee pahemmaksi, enkä enään pysty hallitsemaan yhtään itseäni. Pelkään myös, että menen liian huonoon kuntoon, että mä en hallitse itseäni enään yhtään. Kuitenkin luulen tietäväni, että niin ei tule käymään.

Mulla on taas mennyt sukset aivan ristiin äidin ja isän kanssa. Olemme vain huutaneet toisille pienimmistäkin asioista. Olemme loukanneet toisiamme sanoilla, ja myös teoilla. Sanat "Pilaat elämämme" olen kuullut jo monesti isäni suusta, muutaman kerran äidinkin. Nuo sanat tuntuvat pahalta sisimmässäni. En mä halua olla se joka pilaa heidän elämänsä. Vaikka pilaisinkin, niin en mä sitä tarkoituksella tee. Ja toisaalta musta tuntuu, että en mä ole syypää meidän perheemme kaikkiin ongelmiin, en mä voi olla.

Muutama päivä takaperin sain taas kuulla kuinka suuri helpotus isälleni oli kun pääsi kotoa pois baareihin kavereidensa kanssa. Hän kuvaili sitä jotenkin näillä sanoilla "Hyvä vaan että sieltä pääsi pois vähäksi aikaa". Mun teki pahaa kuulla nuo sanat hänen sustaan. Tiedän, että isäni mielestä perheemme on selvinpäin mahdoton kohdattava, joten siksi hän juo. Hän on sanonut sen minullekin suoraan että hän ei jaksa katsoa perhettämme selvinpäin, ja siksi juo. Mä en toivonut tälläistä perhettä. En saanut päättää mihin perheeseen synnyn, mutta jos nyt saisin, niin en ainakaan tähän. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta mä en vaan enään jaksa elämääni täällä, mun pää ei kestä enään tätä perhettä.

Mun ruokahalukin on hävinnyt taas kokonaan kotona ollessani. Kun olin opistolla, niin tunsin sentään nälän, mutta nyt kotona ollessani en tunne enään nälkääkään. Mulle ei vaan tule nälkä, ja syöminen on vaikeampaa. Äiti on koittanut saada mua syömään, mutta mä olen kieltäytynyt tai valehdellut sanomalla, että söin juuri tai syön myöhemmin. En tiedä uskooko äitini noita sanoja, mutta ei hän ainakaan ole mitään sanonut, kun olen kieltäytynyt syömästä.

Mulle on tullut taas vain se, että mä en voi laittaa suuhuni mitään, koska mun tekee mieli vain oksentaa ne kaikki pihalle, saada se kaikki ruoka ulos musta. En vain mahda mitään, että syödessäni tunnen aivan hirveät omantunnontuskat. Petän myös samalla itseni, koska olen luvannut itselleni, että saan pidettyä itsekurin, ja että saan laihdutettua sen muutaman kilon pois, en mä voi pettää itseäni.

' Niin monet kerrat oon pettänyt itseni, leikkinyt, että mä olisin joku muu,
miks ei kukaan tuu ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle,
estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen,
kompastun, pohjaan uppoon, kastun läpimäräksi ja kun takas astun valon nään, onko ketään, jäljellä, joka vois anteeksi antaa mun pienuuden
jos löytäisin uuden minuuden, tai sit ei, anyway..

En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka ei se onnistu pakolla,
en mä pysty muuksi muuttuu vaikka tahtoisin niin paljon multa voimat puuttuu.. En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka ei se onnistu pakolla, en mä pysty muuksi muuttuu... '

~ Mariska - En mä osaa ~