Osa 140.

Kaksi ihmistä rakastavat(?) toisiaan. Saavat lapsen. 

Äiti, isä ja lapsi = perhe.

Seuraavaksi olimme vain minä ja äiti .

...hetken päästä myös isäpuoli.

Minä olen miettinyt paljon viimeaikoina perhettäni. Minun perhettäni. Perhettä, joka on minulle kaikki kaikessa. Perhettä, jota rakastan eniten tässä maailmassa. Perhettä, jossa jokainen perheenjäsen on minulle korvaamaton. Äiti, isäpuoli ja velipuoli. Olemme niin kutsuttu uusioperhe. Minulle kuitenkin pelkkä perhe.

Minulla on Äiti, isäpuoli ja velipuoli. Minulla on myös isä, biologinen isä. Kaksi isää. 

Toinen on kasvattanut minua, rakastanut, lohduttanut, ottanut syliin, halannut, tukenut, ollut läsnä. Isäpuoleni.

Toisen olen tuntenut muutamia vuosia. Olen tutustunut häneen, etsinyt salaa yhtäläisyyksiä, yrittänyt olla avoin, tutustunut hänen perheeseen(vaimo, kaksi tytärtä), antanut mahdollisuuksia tutustua itseeni, yrittänyt olla hänelle tytär. Biologinen isäni.

Isäpuoli ja biologinen isä. Tämä asia on ollut elämässäni yksi vaikein asia ymmärtää. Yksi vaikein asia käsitellä. Tämä on rikkonut välejäni isäpuoleni kanssa sillon, kun olin teini-iässä. Suustani kuului usein itkun ja huudon sekamelskassa lause "et rakasta minua, koska en ole oma lapsesi"... helvetin sekavaa ja vaikeaa aikaa. Kuinka olisin tuossa iässä voinut ymmärtää, että isäpuoleni rakastaa minua enemmän, kun kukaan muu mies maailmassa... Että olen hänelle kuin oma tytär. Nyt ymmärrän. Minäkin rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta miestä elämässäni.

Minun on edelleen välillä vaikeaa(?) olla biologisen isäni kanssa. En osaa aina keskustella hänen kanssaan. En osaa päästää häntä lähelleni. En uskalla antaa hänelle mahdollisuutta tutustua kunnolla tyttäreensä -minuun. Välillä yritän antaa mahdollisuuden olla niin kuin isä ja tytär, mutta usein turhaudun ja luovutan. Välillä tulee tunne, että olisin kuin tunkeilija hänen elämässään. Pienikin vastoinkäyminen välillämme tuo tunteen, että ehkä hän ei tarvitse minua elämäänsä tai ehkä hänellä ei ole aikaa minulle -tyttärelleen, esikoiselleen. Haluaisin vaan oppia tuntemaan hänet kunnolla. Haluaisin viettää aikaa hänen kanssaan. Haluaisin olla melkein kun isä ja tytär. Haluaisin tuntea edes kerran sen tunteen, että hän rakastaa minua ja olen tärkeä hänelle... En kai pyydä liikaa?             ...minä...      
                                                    tarvitsen....          
                      ...myös...                 
                                                     ....biologista isääni...

Vaikeaa... Välillä niin helvetin vaikeaa...

Osa 139.

"täytyy katsoa toista ihmistä silmiin.
Lopettaa pakeneminen.
Istua hiljaa alas yksin ja yhdessä."

Tunteiden sekamelska. Ajatuksien sekavuus. Mikään ei tunnu miltään ja joskus kaikki sattuu liikaa. Suuret ja pienet asiat muuttuvat mitättömiksi ja joskus rikkovat minut sirpaleiksi. Minä hymyilen. Teen asioita joista pidän. Minähän myös nauran. Silti, silti tämä kaikki. Mitä muuta minun pitäisi tehdä? 

"lopettaa pakeneminen, istua hiljaa alas yksin... ja yhdessä" Lopettaa pakeneminen, pysähtyä, kääntyä ympäri ja kohdata avoimin silmin kaikki edessä oleva. Pelottavaa, niin helvetin pelottavaa. On helpompi kääntää selkänsä ongelmille, tunteilleen -kaikelle. Niin minäkin teen usein. Joskus liikaa ja joskus liian vähän. Joskus juoksen suoraan asioiden sekamelskaan sekoittaen tunteitani ja ajatuksiani solmuksi jota ei saa auki, joskus annan kaiken valua sormieni läpi tuntematta mitään. Paeta kaikkea vai kohdata kaikki? Minä en tiedä, en osaa, en pysty...

Osa 138.

Kukaan ei tiedä. Kukaan ei voisi aavistaa. Tätä on elämäni nyt;

Väsymys. Ruokapäiväkirja. Liikunta. Peilikuva. Rakkaus. Ajatuksien sekavuus. Tulevaisuuden pelko.

Mä en tiedä missä menen, mitä teen tai mitä ajattelen. Olen aivan sekaisin kaikesta tapahtuneesta ympärilläni. En osaa järjestellä, saatika käsitellä mitään ajatuksiani. Syyllisyys josta en pääse eroon kaivautuu minuun vain syvemmin. Joka ilta mentäessäni nukkumaan ja joka aamu herätessäni haluaisin edes hetkeksi pystyä katsomaan tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. Haluaisin antaa ajatukseni ja tunteeni(itseni)pois.

En muista milloin viimeeksi olisin ajatellut itseni parasta. Oikeastaan edes ajatellut itseäni. En pidä itseäni tärkeänä, joten miksi ajattelisin? Miksi miettisin omaa hyvinvointiani? Miksi miksi miksi? 

En pidä peilikuvastani. En pidä kropastani. En pidä vaa'an lukemasta. En pidä itsestäni.

Liikun paljon. Käyn kaksi, kolme tai neljä kertaa päivässä lenkillä. Juosten tai kävellen. Koiran kanssa ja ilman. Käyn kaksi kertaa viikossa treeneissä(nyrkkeily) ja haluaisin käydä heti mahdollisuden tullen enemmänkin.

Entä syöminen?...En pysty syömään normaalisti, vaikka minulla olisi nälkä. Oikeastaan ei minulla ole nälkä, on vain kroppa joka huutaa energiaa. Ruokapöydälläni lojuu ruokapäiväkirja.

Miten helvetissä tässä kävi näin?

"Mitä jos huonompaan suuntaan 
purttani mä kuljetan?
Päädynkö maailman reunaan 
ja helvettiinkö katoan?"

~ Riku torkkeli - Onko ylpeämpää luovuttaa ~

Osa 137.

Uskallus avata sydämensä lukot. Yrityksiä katsoa elämää väreillä. Rohkaistua kääntämään seuraava sivu elämässään.
Olla onnellinen ja onneton. Ahdistua peilikuvastaan.
Tätä on minun elämäni nyt, mitä sinun on?

Olen ollut kauan pois. En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta pyyhkinyt kaiken tekstin pois juuri silloin, kun joku toinen olisi sen julkaissut. En ole pystynyt ajattelemaan niin selkeästi, että olisin saanut mitään julkaisukelpoista tekstiä eteeni.


Paljon on tapahtunut; Olen muuttanut toiseen kaupunkiin. Asuin rakkaani kanssa saman katon alla. Erosin. Muutimme erilleen. Sain uuden työpaikan. Hankin koiran. Löysin ja sain vanhan rakkauteni takaisin. Nyt seurustelen.

Luovuttanut.

Rakastunut.

Pitänyt peilikuvastaan.

Vihannut peilikuvaansa.

Syönyt.

Jättänyt syömättä.

Ollut murtumispisteessä.

Masentunut.

Ollut onnellinen.

Ollut onneton.

Jaksanut herätä aamulla.

Halunnut kadota kaikelta.

Olin opetellut katsomaan elämääni uusin silmin. Yritin iloita ja nauttia pienistäkin ilon aiheista. Aluksi se tuntui auttavan jaksamaan, mutta sitten mielenkiintoni(jaksamiseni?)ei riittänyt yrittämään. Tuntui, että olisin maaliviivalla odottamassa lähtölaukausta muiden juostessa jo maaliin, koska odotin lähtölaukausta mitä ei koskaan minun korviini kuulunut. Hävisin taas.

Elämäniloni meni yhä kauemmas minusta. En iloitse enää niinkuin ennen. En tee asioita joista pidän. Toisaalta, olen lenkillä aina töistä päästyäni koko illan ja pidän siitä. Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään muuta mistä pitäisin. Ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Syömiseni heittelee hyvin paljon edestakaisin syömisen ja syömättä olemisen välillä. On ollut pieniä hetkiä jolloin rakastan ruokaa, sen tekemistä ja syömistä. Paljon on ollut niitä hetkiä, että en käy kaupassa, jätän syömättä, unohdan syödä, välttelen ruokaa, valehtelen syömisestäni. Tuntuu siltä, että minut olisi kahlittu jojoon jota minä en hallitse.

"Tuntematonta maisemaa kuljen teen matkaa toivoen

Väsyneenä jään lepäämään katveeseen tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain, jotta herätä saisin
Tuonen teiltä, sen vainioilta saisin elämäni takaisin"

~ Jippu - Tuonelan Koivut ~

Osa 136.

Tuntuu kuin hukkuisin.

Uppoaisin.

En saa henkeä.

En osaa kuvailla tunteitani. En tiedä tunnenko kipua, pahaa oloa, tuskaa, ahdistusta, surua, pettymystä itseeni, vai kaikkea tuota sekoitettuna. Tiedän vain sen, että tämä tunteiden sekamelska sekoittaa ajatukseni, rikkoo minut.

Tukahdutanko tunteeni? Antaudunko tunteilleni? Koittaisinko ymmärtää tunteitani? Miksi minun on niin vaikea elää itseni, tunteideni kanssa?

Tällä hetkellä en tiedä mitä haluan elämältäni. En halua miettiä asioita viikkoja tai kuukausia eteenpäin, en pysty siihen. Ajatuskin tulevaisuuden miettimisestä ahdistaa ja tuntuu mahdottomalta. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, mutta minulta vaaditaan vastauksia kysymyksiin joissa joudun miettimään itseäni viikkojen, kuukausien, ja ehkä jopa vuosien päähän. Kysymys "mitä haluat?" on jäänyt soimaan päähäni, koska kuulen tuon kysymyksen päivittäin. Vastaus suustani on aina sama "en tiedä". Se vastaus ei kuitenkaan tunnu riittävän. Miksi ei, miksi? Miksi et ymmärrä? Anteeksi, en jaksa miettiä itseäni tai tulevaisuuttani nyt. En yksinkertaisesti jaksa. 

Ruokahalu. Voisin kysyä, että mitä se tarkoittaa? Ei minulla ole ruokahalua. En tunne nälkää. En muista milloin olisin viimeeksi syönyt aamupalaa, lounasta, päivällistä tai iltapalaa. En pysty syömään. En pysty. Minulle ei maistu. Ei minulla ole nälkä. Miksi? Luulen tietäväni vastauksen kysymykseen, mutta en halua myöntää sitä. 

En haluaisi asioiden olevan näin, mutta kaikki asiat ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Olen mokannut kaiken suhteen. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En osaa elää itseni kanssa. Olen varma, että ainakin yhdellä ihmisellä olisi nyt helpompaa ilman minua. Mikä minussa on vikana? Olenko liian itsekäs? Miksi astuin taas yhden askeleen liikaa ja putosin? Miksi? Miksi? Miksi?

Osa 135.

Pyöriikö elämäni vain samaa ympyrää? Nousen hitaasti korkealle, mutta vauhti alaspäin on aina vain lujempi. Milloin saan luvan pysähtyä?

Olla onnellinen. Onko mitään vaikeampaa kuin se? Vain olla onnellinen? Nauttia elämästä ja tuntea olevansa onnellinen. Luulen, että jokainen täällä haluaa olla onnellinen. Minäkin haluaisin, mutta miten se voikaan olla näin vaikeaa?


"Saippuakuplia. Senkaltaista onni on, saippuakuplia. Kimmeltäviä, saavuttamattomia, hyvin kauniita ja hyvin hauraita. Onni särkyy kovin helposti. Ehkä se ei sittenkään ole saamisen arvoista. Se ei siedä paljon. Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta.
Joskus uskon että pysyn onnettomana -epäonnisena- myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen." ~ Ann Heberlein ~

Elämääni on tullut ihminen joka pitää minua pystyssä. Hänen pelkkä läsnäolonsa saa minut jaksamaan seuraavaan päivään. Hän on ihminen kenelle pystyn puhumaan hyvin paljon itsestäni, elämästäni ja ajatuksistani, vaikka se onkin vaikeaa. Häneen minä luotan. Hän saa minut tuntemaan, että kelpaan juuri tälläisenä, että minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin oma itseni. Toivon vain eniten sitä, että hän pysyy vierelläni, koska hänen takiaan jaksan huomiseen.

Vaikka minulla on ihminen kuka auttaa jaksamaan huomiseen, niin silti välillä tunnen taas sirpaleiden tunkeutuvan syvälle itseeni ja viiltävän minuun haavoja jotka eivät parane. Ahdistus valtaa minut aivan yllättäen ja silloin tuntuu, että kaikki se hyvä olo on vain ollut kuvitelmaa. Tuolloin en halua nähdä ketään, en puhua kenellekkään, haluaisin vain antaa ajatusten viedä minut pimeyteen ja eksyttää minut sinne, sillä en jaksa taistella tuota kaikkea vastaan.

Yötä valvoo toinen siipi maassa. Yötä valvoo, miettii miksi onni välttelee.
Sanoin maalaa tunteet paperille.
Sanoin maalaa jotain johon kaipais vastauksen.

~ Neljänsuora - Siipirikko ~

Osa 134.

Mihin tahansa katson,

mihin kääntyy mun pää,

siellä on sama vääryyden valta.
Kuka voi selittää, kuka voi selittää?

Paljon asioita ja ajatuksia on jäänyt kirjoittamatta. En ole saanut sanottua tai kirjoitettua mitään itsestäni -ajatuksistani. En ole osannut pukea tätä kaikkea sanoiksi.

Haluaisin juosta, juosta niin pitkälle, että jalkani eivät enää kanna ja minun on pakko pysähtyä. En halua juosta pakoon elämääni, itseäni tai lähimmäisiäni...haluan juosta pakoon ajatuksiani. En osaa käsitellä asioita jotka pyörivät päässäni ja sekoittavat minua kokoajan enemmän. Tiedän, että minun pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään ja järjestelemään asioita, koska huomaan kaivaneeni kuoppaa itselleni jo nyt. Tiedän, että se kuoppa vaan syvenee mitä enemmän koitan juosta pakoon tätä kaikkea. 

Tuntuu, että hajoan vaan enemmän, kun en osaa käsitellä asioita. Haluaisin osata, mutta en tiedä miten. En osaa puhua kenellekkään. Nyt myös tuntuu, että en osaa kirjoittaa. Ehkä joskus opin tämänkin taidon.

Osa 133.

Mä tuijotan kauas tyhjyyteen,
äänet ja puheen sorina katoavat ympäriltäni.

Ajatukset ja muistot tulvivat mieleeni,

se loputon tuska ja ahdistus.

Kirjoittaminen on taas jäänyt, vaikka monesti olisin halunnut muodostaa sanoja ja tehdä niistä lauseita kertoakseni miltä minusta tuntuu.

Välillä haluaisin sulkea silmäni, että avatessani silmäni näkisin maailman kirkkaana ja paikkana jossa haluaisin olla. En haluaisi nähdä tätä kaikkea ympärilläni näin harmaana ja ahdistavana paikkana, paikkana mistä haluaisin vain pois. Joskus taas toivoisin silmäni sulkiessa, että ne eivät enään aukeaisi.

En jaksaisi yrittää jaksaa eteenpäin. Olisi helppo luovuttaa ja antaa itsensä kävellä syvemmälle pimeyteen ja eksyä sinne polulle missä ei ole valoa mitä seurata. Haluaisin olla tuntematta ahdistusta, surua ja kipua sisälläni. Tekisi mieli huutaa maailmalle, että antaisi minun jo olla ja antaisi minun elää sitä "unelma" elämää mitä jokainen toivoisi elävänsä. Nyt päässäni huutaa vain sana luovuta.

Miksi minun täytyy nähdä tämä kaikki? Miksi minun tätyyy tuntea tämä kaikki? Miksi minun täytyy vuodattaa ne kaikki turhat kyyneleet? Miksi en voisi herätä tästä painajaisesta ja olla vapaa? Miksi miksi miksi..?

' It hurts to set you free
But you'll never follow me
The end of laughter and soft lies
The end of nights we tried to die

This is the end '

~ The Doors - The End ~

Osa 132.

Saanko luvan hetkeksi unohtaa kaiken?

Saisinko hetken kulkea ilman raskasta sydäntäni?

Aikaa on taas vierähtänyt siitä, kun viimeeksi kirjoitin. Olen monesti avannut tämän sivun ja halunnut kirjoittaa, mutta en ole löytänyt oikeita sanoja tunteilleni ja ajatuksilleni.

Viimeeksi kirjoittaessani puhuin siitä, että kuinka paljon pelkään menettää lähimmäiseni. Se pelko mitä tunsin ei jäänyt vain tunteeksi. Tuo menettäminen siis todella tapahtui, koska erosin tyttöystävästäni. Tämän eron jälkeen olin aivan rikki ja tuntui siltä, kun en olisi tuntenut mitään. Välillä huomasin olevani aivan eksyksissä jossain tuntemattomassa paikassa -ajatuksissani. Minuun sattui paljon ja olisin halunnut unohtua kaikelta. Nyt kuitenkin olen jatkanut elämääni ilman häntä.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille lukijoille

Hyvää Ja Rauhallista Joulua!

Osa 131.

Pelkään, että huomenna en näe hänen kasvojaan. Pelkään, että en enää kuulu hänen elämäänsä.

Pelkään.

En tiedä mitä tehdä, mitä ajatella tai mitä sanoa. Päässäni huutaa vain pelko, pelko menettämisestä. Tuntuu kun puolet maailmastani olisi hävinnyt jonnekkin ja tilalla olisi vain maailma jossa ei ole mitään mistä pitää kiinni pelkäämättä...menettämistä.

Juuri nyt haluaisin juosta, haluaisin juosta kauas jonnekkin mistä minua ei löytäisi. Haluaisin paeta kaikkea mitä tunnen, kaikkea mitä koen -kaikkea. 

Olen pettänyt itseni. Olen pettänyt lupauksen itselleni, että en satuta itseäni. Kaikki se minkä luulin voivani lopettaa on elämässäni taas hieman enemmän. Tunnen vain kipua, en pelkästään henkistä vaan myös fyysistä.

Olen liian väsynyt taistelemaan itseni kanssa.

Osa 130.

Olen väsynyt peittämään sen että haluaisin paeta,
juosta kunnes jalat eivät enää kanna ja vielä senkin jälkeen.

En enää tiedä mitä ajattelisin tai mitä tekisin. En jaksa ajatella elämääni. En halua ajatella huomista enkä menneitä päiviä. Haluaisin luovuttaa ja antaa elämän kulkea väärillä raiteilla. Miksi koittaa jaksaa ja nostaa itseään ylös, kun tietää kaiken murtuvan palasiksi lattialle liian nopeasti?

Minuun koskee, mutta jokin kieltää ajattelemasta omaa hyvinvointia. Olen koittanut olla vahva ja olla toisen ihmisen tukena. Olen halunnut olla hänelle se, jota vasten hän voi kaatua niin, että joku ottaa vastaan. Olen yrittänyt ja koittanut olla hänelle ihminen kenen vuoksi jaksaa. Tuntuu kuitenkin, että kaikki yritykseni on ollut turhaa ja olen samalla itse huomaamattani vajonnut syvemmälle...enkä jaksaisi (haluaisi) nousta ylös.

Haluaisin edelleen olla se vahva ihminen keneen ei satu ja kuka jaksaa olla tukemassa muita, mutta en pysty siihen.Nyt ehkä olen alkanut ymmärtää, että en minäkään jaksa kaikkea.

En enää tiedä miten jaksaa huomiseen, kun sisälläni tunnen vain kipua.

 

'Where do I go from here, I'm so lost.
Do you know how hard it is? To Finding my way through this.
It shouldn't even be like this
I shouldn't have to feel like this'

~ Digga - Broken ~

Osa 129.

Vihaan kyyneliä poskillani.

Vihaan ajatuksiani.

Vihaan...elämääni.

Osa 128.

Koskee.

Tunne että haluaa luovuttaa ja antaa periksi tuntuu valtaavan minut, enkä jaksa edes välittää. Haluaisin avata suuni ja kertoa, että en jaksa. Riittää kun saisin sanottua sen, että tarvitsen hieman lomaa elämältä, koska en jaksa pitää itseäni enää kasassa. Joka päivä saadessani hetkenkin aikaa milloin olen yksin, mieleni tekisi vain sulkea silmät ja unohtaa taas hetkeksi kaikki tämä. Haluaisin sulkea vaan kaiken pois mielestäni, olla ilman tunteita ja ajatuksia. En ymmärrä miksi on näin, mutta voimani eivät enää riitä. 

' For too long now, there were secrets in my mind
For too long now, there were things I should have said
In the darkness... I was stumbling for the door
To find a reason - to find the time, the place, the hour '

~ Bruce Dickinson - Tears of the dragon ~

Osa 127.

Hymyä, naurua ja onnellisuutta, mutta silti sisällä kipua. Ja vain silmät sulkiessani minä pääsen kivusta yhden sekunnin ajaksi.

Kirjoittamisen ja puhumisen vaikeus, mutta silti suuri halu saada sanotuksi ajatuksiansa muualle. Niinhän sitä sanotaan, että puhumalla asiat eivät tunnu niin isoilta ja se helpottaa, mutta mielestäni asia ei pienene tai tunnu paremmalta puhumisen jälkeenkään. Muutoksena on vain se, että saat pelätä luottamuksesi pettämistä ja sitä mitä tuo ihminen nyt sinusta ajattelee.

Alkoholi, että vihaan tuota nestettä. Ennen jaksoin katsoa kun muut joivat ja sitten humaltuivat, mutta nykyään en haluaisi olla edes paikassa missä ihmiset ovat humalassa ja alkoholi virtaa. Ymmärrän tietenkin sen, että joskus on mukava ottaa muutama olut tai siideri ja nauttia niistä.
Miksi alkoholi on minulle näin iso asia? Mielestäni alkoholi pilaa ihmissuhteet ja aiheuttaa aivan turhia riitoja ja mielipahaa. Alkoholi on ollut elämässäni jo silloin kun opin kävelemään. En vaan halua, että elämässäni tulee aina olemaan pelko siitä, että menetän jotain tärkeää elämästäni alkoholin takia.

Mitä minulle kuuluu? Mietin tuota itsekkin joka päivä. Mielessäni pyörähtää päivittäin ajatuksia joita pakoilen ja jotka tuntuvat kuuluvaan tahtomattani jokapäiväiseen elämääni. Sisälläni pyörii välillä pyörremyrsky sekottaen taas kaikki ajatukset. Haluaisin hieman lomaa kaikelta ja ajatuksiani paikoilleen. Henkisesti hajalla.

' Olen särkynyt saviruukku
Pala palalta murtui pois
Vain ihmettelin ja itkin
En millään murtunut ois '

~ Jippu - Saviruuku ~

Osa 126.

Olen istunut koneen ääreen ja katsonut tätä valkoista ruutua, kirjoittanut lauseita, mutta pyyhkinyt ne pois -minulla ei ole ollut sanottavaa.

Olen ollut kauan pois, vaikka mieleni on tehnyt kirjoittaa jo monia kertoja tänne, mutta en ole saanut aikaiseksi. Vaikka olen monesti käynyt täällä lukemassa teidän muiden kuulumisia niin silti en ole saanut omia ajatuksiani tänne, vaikka olenkin yrittänyt ja suurta halua kirjoittamiseen on ollut. Tämän sijaan olen kirjoittanut päiväkirjaa vain itselleni siksi, että saisin pidettyä itseni kasassa.

Viimeeksi kun kirjoitin tunsin itseni vain rikkonaiseksi ja täysin mitättömäksi, mutta nyt tuo tunne on paljon pienempänä mielessäni, vaikka vieläkin tuo tunne nousee joskus hyvin vahvasti esiin. Näiden kirjoittamattomien kuukausien aikana olen saanut itseäni nostettua ylöspäin pohjalta ja samalla saanut elämääni valoa. Ajattelin, että nyt kun kirjoitan niin voisin hieman kertoa kuluneista kuukausista ja siitä, että mitä elämässäni on tapahtunut.

Rakkaus on kaunista, mutta paljon muutakin. Itse olen nyt huomannut, että kuinka paljon joku ihminen voi vaikuttaa elämään. Jo se, että näkee rakastamaansa ihmistä ja kuulee hänen äänensä saa hymyn rikkinäisenkin kasvoille. Se, että saa olla toisen vieressä aivan hiljaa ja kuunnella vaan hänen hengitystään on jotain mistä pidän ja tuossa tilanteessa tunnen, että kelpaan. Luulen, että tämä rakkaudesta puhuminen kertoo jo paljon siitä, että mitä minulle on tapahtunut -olen rakastunut ja seurustelen.
Seurustelun myötä olen alkanut hyväksyä itseäni enemmän ja jopa pitämään itsestäni. Huomasin myös, että olen oppinut puhumaan, mutta matkaan siihen, että pystyisin sanomaan miltä minusta tuntuu on vielä paljon.

Ajattelin, että kirjoittaisin hieman syömisestäni, mutta kieltämättä minulla lyö nyt tyhjää. Syömiseni on ollut "normaalia" siihen nähden mitä se ennen oli. Pystyn syömään, mutta välttelen tilanteita jossa joku sattuu kysymään, että onko minulla nälkä tai tahdonko syödä. Edelleen tunnen ahdistusta siitä, että minun pitäisi syödä, mutta sekään ei ole enään niin pahaa kuin ennen. Kuitenkin edelleen noustessani huomaan, että minua huimaa ja tiedän sen johtuvan siitä, että olen ollut syömättä, mutta en jaksa välittää asiasta. Ostin myös nesteenpoistajia pitkän ajan jälkeen, mutta tuntuu, että niistäkään ei ole ollut mitään hyötyä. Vaa'alle en ole noussut.

Osa 125.

Se repii sisältäni jotain tärkeää. Se tuntuu tappavan minusta pienenkin elonmerkin. Se kuiskaa minulle asioita rajan takaa. Se haluaa minut taas omakseen. Antaudun sille.

Luulin, että kukaan ei näe niin pitkälle silmieni syvyyteen, että tuntisi niiden surullisuuden. Luulin, että kukaan ei voi selvittää silmieni salaisuutta. Luulin, että kukaan ei ymmärtäisi silmieni hiljaisuutta. Luulin, että kukaan ei huomaisi minun olevan sisältä pirstaloitunutta kristallia. Halusin olla salaisuus, arvoitus, saavuttamaton, mutta nyt tiedän, että siihen en pysty minä, eikä kukaan muukaan.

Ajatukseni ovat aivan sekaisin. Mieleeni palautuvat asiat vuosien takaa, asiat lähimenneisyydestä,asiat kuukausien takaa. Pyörittelen ja pyörittelen niitä päässäni, mutta samalla kiusaan itseäni ajautuessani laaksoon johon on istutettu kipeät, raskaat muistot. Nuo muistot piirittävät minut taas tänäkin iltana.

' We'll do it all, everything on our own
We don't need anything or anyone '

~ Snow patrol - Chasing cars ~

Osa 124.

Miksi minä en voisi kuihtua pois? Miksi en voi vähitellen lähestyä maata ja lopulta jäädä sinne? Kyllähän kukatkin kuihtuvat.

En ole voinut hyvin enää pitkään aikaan. Osaan myöntää tuon itselleni, mutta en muille. En osaa kertoa miksi asiat ovat tipahtaneet raiteiltaan, mutta tiedän asiat, että aamuisin on vaikea nousta ja yöllä en osaa nukkua. Kaikki tuntuu vaikealta ja asiat jäävät kesken.

Kirjoitin viimeeksi jouluna, jolloin toivoin vain, että kaikilla olisi hyvä olla. Tuo pieni toive toteutui ja oli ihanaa olla kotona ilman riitoja ja sitä ainaista kireyden tunnetta. Sain siis sen mitä toivoin. Joulun jälkeen oloni alkoi huonontua ja tuntui kun harteillani olisi ollut monta tiiliskiveä jotka vetivät minua maahan. Huomasin olevani hiljaisempi, en tarkoituksella, mutta en vaan enää ollut se sama tyttö jolta lähti mitä ihmeellisempää juttua. Aloin myös välttelemään läheisteni näkemistä, koska pelkäsin heidän huomaavan oloni ja sen, että olen itseni kanssa huimasti miinuksen puolella. Ruokahaluni katosi aivan kokonaan ja välillä huomasin olevani vessassa antamassa ylen. En tiedä miksi näin, mutta asiat eivät ole kunnossa.

Viime yönä halusin luovuttaa. Tahto herätä aamulla oli kateissa ja halusin vain lähteä. Sain päähäni lähteä ulos kävelemään ajatuksena rauhoittaa itseäni, mutta asiat eivät menneet niin. Kävelin kunnes olin aivan väsynyt ja kylmissäni. En tuntenut enää sormiani kylmyyden takia ja käteeni koski sietämättömästi. Nostin hihaani ja huomasin, että käteni vuosi pahemmin kuin luulin -se ei ollutkaan vain pintanaarmu. Hidastin tahtia ja lähdin kävelemään takaisin. Tajuan nyt, että eilen istuin aivan lähellä reunaa, mutta kuitenki nyt kirjoitan taas tänne ja toivon selviäväni tästä päivästä, vaikka voimani ovatkin kateissa.

'And tonight I'm letting go
About to give in '

~ Saybia - I surrender ~

Osa 123.

Kaikkialla on hiljaista. Äiti koristelee kuusta ja isä lämmittää saunaa. Veli valitsee radiosta kanavaa. Kuulen kissan kehräävän takan päällä. Minä istun sohvalla ja katson, kun maa peittyy valkoiseen huntuun. Huomaan, että kaikilla on rauhallinen ja hyvä olo.

Lapsena odotin joulua todella paljon. Odotin joulupukin tuloa ja ehkä kaikkein eniten sitä, että saan lahjoja. Muistan kuinka kivaa oli repiä lahjapaperia ja katsoa mitä sieltä kääreen alta ilmestyy. Luulen, että en ollut ainut lapsi joka jännitti ja samalla odotti joulupukkia heräämisestään saakka. Muistan myös, että kuinka kivaa oli avata se kalenterin luukku joka päivä ja katsoa minkälainen suklaa sieltä tänään ilmestyi tai mikä kuva luukun takaa löytyi. Itse laskin joka päivä kalenteria avatessani, että kuinka monta päivää on vielä jouluun. Nyt kuitenkin kasvettuani kaikki on hieman toisin.

Tänä vuonna en odottanut joulua lainkaan. Minulla ei ollut joulukalenteria. En laskenut päiviä jouluun, vaan elin joka päivän kuten normaalistikkin. Viimeisenä viikkona kuitenkin huomasin, että oli jotain mitä odotin kovasti. Se asia kaivoi mielessäni koko joulua edeltävän ajan ja toivoin vaan, että tuo odottamani asia toteutuisi. Toivomani asia ei ole suuri, mutta se merkitsee minulle paljon; Haluaisin vain, että tänä jouluna perheemme ei riitelisi, vaan kaikilla olisi hyvä olla.

Tänään herätessäni kuulin äidin kantavan isän kanssa kuusta omalle paikalleen. Nousin sängystäni ja menin alakertaan. Oli ihana nähdä äitin ja isän naamalla pienenmoinen hymy ja kuulla hyvän joulun toivotus. Kuulin myös veljenikin huutavan joulun toivotuksen omasta huoneestaan. Minulle tuli tunne, että tämä joulu voi todella onnistua ja ehkä tuo pieni toiveenikin toteutua.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

' Kun rauhaa hohtaa hanki valkoisin
Ja kiireet unohtuvat pois
Niin toivon, että suurilla, pienilläkin
Joulu lämpöisin ois '

~ Johanna Kurkela - Joululaulu ~

Osa 122.

Kosketat. En sano mitään. Olen kuin en välittäisi, mutta kuitenkin se sattuu aina yhtä paljon. Jätit minuun taas jälkesi.

Miksi en uskonut, kun minulle sanottiin, että älä mene sinne. En kuunnellut, kun minua varoitettiin menemästä taas tuonne samaiseen paikkaan. Nuo muiden lauseet vain lipuivat ohi korvieni ja siksi minuun nyt sattuu. Olin vaan niin sokea nähdäkseni, että minuun vaan koskee jos astun vielä siihen taloon. Astuin ovesta sisään huomasin, että mikään ei ollut muuttunut.

Istuin siis tuolla iltaa ja minulla oli hauskaa. Söimme, joimme ja otimme hiukan muutakin ollaksemme sekaisin. Kävimme saunassa ja istuimme porealtaassa. Noiden tapahtumien jälkeen minulla ei ole muistikuvia mistään. Aamulla herätessä tunsin vain hänen kosketuksensa minussa. Tunsin hänen kätensä kietoutuneena ympärilläni. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. Kun liikuin, tunsin vain arkuutta mahassani ja käsissäni. Minuun koskee ajatus siitä, että hän on jättänyt minuun taas jälkensä.

Osa 121.

Tämä pimeä yö tuhoaa minut, vie kaiken saavuttamattomiin, pois minulta. Elämän tyhjät kujat pakottavat ottamaan seuraavan askeleen vaikka jokainen askel rikkoo enemmän, tekee askel askeleelta kipeämpää.

Itkettää ja ahdistaa, siinä lyhyesti mitä minulle kuuluu. En osaa sanoilla kertoa miksi kaikki värit ovat taas kaikonneet luotani. Oloni on tyhjä ja olen jotenkin taas aivan kateissa itseni kanssa.
Asiani ovat sekaisin ja muiden asiat painavat mieltäni. En tahtoisi herätä seuraavaan aamuun, vaan tahtoisin nähdä unta paremmasta huomisesta.

Kirjottaminen on nyt minulle jotenkin aivan liian vaikeaa ja sen takia en ole saanut tänne mitään kirjotettua pitkään aikaan, vaikka monesti olen kirjoittamaan alottanut, mutta lopulta olen huomannut, että edessäni on edelleen vain vain tyhjä laatikko jossa pitäis olla tekstiä.