Osa 67.

Kuinka helppoa on sanoa että on paha olla? Se ei ole helppoa. Se on yllättävän vaikeaa jokaiselle. On vaikea sanoa ja hyväksyä asia että itsellään ei ole kaikki hyvin, ja että elämässä on jotain pielessä. Mulla kesti aivan liiankin kauan hyväksyä se, että mulla ei ole kaikki kohdallaan, että mun elämä on me alkanut mennä vain ala mäkeen viime viikkoina, ehkä jopa kuukausina. Mä en vaan voinut hyväksyä sitä, että olen muuttunut siitä iloisesta ihmisestä masentuneempaan päin. En voinut hyväksyä itseäni pitkään aikaan kun tajusin että mulla tosiaan on paha olla. Tää asia oli mulle vaikea hyväksyttävä, mutta lopulta sekin on pakko hyväksyä. Jossain vaiheessa se olisi kuitenkin tullut eteen.

Kuinka helppoa on tunnustaa ystävälleen, tai edes itsellensä, että tarvitsee apua? Mulle tämä asia oli myös hyvin pitkään yksi korkeimmista rimoista mun elämässä tähän asti. Mä ryömin pitkään siellä ojan pohjalla yksin. Kieltäydyin ihmisten tarjoamasta auttavasta kädestä. Valehtelin pitkään kaikille, että kyllä mä pärjään. Sanat kaikki on hyvin ja en tarvitse apua tulivat hyvin usein mun suusta. Jossain vaiheessa ymmärsin kuitenkin, että mä en enään pärjää yksin asioideni kanssa. Mun oli pakko hyväksyä ystävieni tuki ja ottaa vastaan se auttava käsi. En enään vaan pärjännyt yksin asioideni kanssa vaikka kuinka koitinkin. Mä aloin jossain vaiheessa pudota niin alas sinne kuoppaan, että mun oli vain hyväksyttävä asia. Niin teinkin, ja siitä on ollut mulle myös apuakin. Vaikka välillä kuitenkin tuntuu aivan turhalta keskustella psykiatrin ja ystävien kanssa omista asioista, niin mä olen ylpeä, että mä otin avun vastaan, ja otan edelleen sen verran mitä tarvitsenkin.

Kuinka helppoa on valehdella että kaikki on hyvin? Mä tein tätä hyvin pitkään. Mä rakensin sen korkean muurin mun ympärille. Esitin että kaikki on hyvin. Olin se iloinen tyttö aina koulussa, kotona ja myös kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa mun muurit alkoivat murtua mun lähimmille ystäville. Multa alettiin kyselemään että onko kaikki tosiaan hyvin? Vastaus tähän oli pitkään että on, ei mulla mikään ole. Jossain vaiheessa huomasin, että valehtelusta ei ole mitään hyötyä. Siitä ei tullut kuin paska olo ja joskus myös turhautunut tunne siitä, että valehtelee tälläisestä asiasta. Valehtelu alko olla mulle niin tuttua tässä asiassa. Se oli mun arkipäivää pitkään. Lopulta myönsin lähimmille ystävilleni, että mun elämä on heilahtanut roimasti alaspäin, että mulla ei ole kaikki hyvin. Mä en ole katunut tätä päätöstä. Oikeastaan mulle tuli vain helpottunut olo siitä, että mun ei tarvitse enään valehdella tästä asiasta yhtään. Kerrottuani totuuden olen saanut olla oma itseni ystävieni kanssa. Kertominen tuntui loppupeleissä oikealta ratkaisulta, ja tuntuu edelleen.

Kuinka helppoa on yrittää nousta sieltä syvimmästä ojasta taas pinnalle? Mä olen ollut ojan pohjalla pitkään. Mun kohdalla tämä asia tuntuu välillä mahdottomalta. Tuntuu että välillä ei vaan ole voimia koittaa kivuta ylös päin, ja saada asioitaan kuntoon ja parempaan päin. Voimat loppuvat mulla aina jossain vaiheessa. Tottakai se on ihan normaalia, että jossain vaiheessa tulee sitä takapakkia ja silloin tekee yleensä mieli luovuttaa. Kuitenkin välillä mäkin olen päässyt ylös sieltä ojasta, mutta jossain vaiheessa kuitenkin mä olen taas tippunut takaisin sinne, ja joutunut taas kipuamaan uudestaan ylöspäin. Käyn tätä asiaa edelleen läpi. Taistelen tämän asian kanssa joka päivä. Mun mielestä vaikeinta tässä on kuitenkin se, että kun pääset ylös, niin tipahdat jossain vaiheessa kuitenkin takaisin. Luultavasti tämän asian kanssa mä elän koko elämäni, mutta tämäkin kuuluu elämään. Jos ei olisi vastoinkäymisiä, niin ei silloin olisi myöskään niitä onnistumisen tunteita.

' Look at me do you see
All the things I want you, you to see
You're telling me, sure I know you so well
But you just act when you are back against the wall
What is true what is fake
Everything that you make or you take
It's plain to see
Image wise you're okay
But is there anything inside of you
Hear me say '

~ Revolution Renaissance - I did my way ~